Riikka Pulkkinen ja tyttö

Aloin lukea vuoden vanhaa Imagea viikko sitten Kätilöopiston odotusaulassa, kun odotimme pääsyä rakenneultraan. Lehdessä kiinnosti etenkin suuresti ihailemani kirjailija Riikka Pulkkisen tarina omasta matkastaan äidiksi. En pystynyt lukemaan juttua kuin puoli sivua, ennen kuin kyyneleet alkoivat pahasti kirvellä silmissä. Onneksi pystyin ostamaan jutun alle parilla eurolla Readberrysta kotona. Nyt luin jutun enkä saa itkua loppumaan.

Äiti ja tyttö -kirjoitus on rehellisyydessään, älykkyydessään ja filosofisuudessaan niin kaunis, että olen kertakaikkisen lumoutunut. Ehkä tähän tunteeseen vaikuttaa myös se, että olen vuosia katsonut ylöspäin tuota nerokasta kirjoittajaa, haaveillut olevani kuin hän. Hänen kirjoituksensa tilanteesta, jossa itsekin nyt olen, meni luihin ja ytimiin. Pulkkinen ajatteli monesta asiasta ihan eri tavalla kuin minä, mutta toisaalta monista asioista ihan kuin minä. Hän tuntui kirjoituksen perusteella yhtä vähän äitimäiseltä, kuin minä. Ennen äitiyttään siis.

Menen neuvolaan ensimmäistä kertaa. Koko instituutio ärsyttää. Muokkaan mielessäni omia sääntöjäni, hiljaista vallankumousta. Aion ottaa kiloja korkeintaan kahdeksan.

Itse odotin ensimmäistä neuvolaa innokkaasti. Minusta on hienoa, että meistä odottavista äideistä pidetään Suomessa niin hyvää huolta. Mitataan, punnitaan, testataan, kuunnellaan, kysellään, kirjataan. Toisaalta Pulkkinen selittää kirjoituksessaan ärsyyntymisensä ja kapinansa niin hyvin, että ymmärrän hänenkin asennoitumisensa. Minusta on ihanaa, kun joku huolehtii. En koe neuvolaa niin, että joku valvoo ja tarkkailee vaan nimenomaan huolehtii ja auttaa. Minäkin olen vähän kapinallinen. Ruokarajoitukset otan tosissani, suhtaudun jopa porkkanankuoriin kauhulla. Mutta esimerkiksi hiustenvärjäyskielto, jos sellainen on, vähän ärsyttää. Ei voi olla niin tarkkaa, huomaan välillä sanovani.

Haluan että minipötkö on tyttö. Halua sitä kipeästi.
Jos minipötkö on poika, pelkään etten osaa rakastaa häntä. En ymmärrä lapsellista tunnettani. Mitä vikaa pienissä ihanissa pojissa on. Huomaan pelkääväni, että minipötkö on vaalea iso poika — Haluan lapseni olevan kopio itsestäni. Olen pelle. Olen pahoinvoiva, itsekäs pelle, niin lapsellinen etten voi huoltaa yhtäkään lasta.

Tähän tunteeseen pystyn samaistumaan. Olen aina haaveillut tytöstä. Minulla on ollut aina nimi valmiina tytölle ja tähän ikään mennessä valmiita nimiä kaikkine toisine ja kolmansine nimineen oli valmiina ainakin kolme kokonaista. Toivoin todella paljon, että saisin tytön, enkä pelkää myöntää sitä. Totta kai minulle on tärkeintä, että lapseni on terve ja onnellinen, mutta mielestäni minulla oli oikeus haaveilla pienestä mustatukkaisesta tyttölapsesta – sellaisesta kuin itse olin. Huomasin iloitsevani ennen rakenneultraa esimerkiksi siitä, että tuttu ennustaja tiesi lapsemme olevan tyttö. Pulkkisen tapaan tein myös hölmön nettitestin lapsemme sukupuolesta. Testi sanoi, että lapsi on tyttö ja olin iloinen, vaikken usko hetkeäkään, että sukupuolta voi tietää yhtään mistään linea negrojen vahvuuksista ja pituuksista saati vatsan muodosta. Kun kätilö sitten sanoi, että lapsemme näyttäisi olevan tyttö, olin tietysti onnellinen. Mutta niin olisin ollut silloinkin, jos hän olisi sanonut, että kohdussani on poika.

Rakkaus tulee minuun Kätilöopiston bussipysäkillä. On maanantai: Kaikki on yhtäkkiä hyvin yksinkertaista. Onni on niin tiheää että se salpaa hengityksen.

Raskaus on hirveän ristiriitaista ja välillä kammottavaakin aikaa. Muistan ikuisesti viikon seitsemän, kun pahoinvointi on pahimmillaan ja hormonit heittelevät täysin hallitsemattomasti. En pystynyt hahmottamaan, miltä minusta oikeasti tuntuu ja mitkä tunteet ovat hormonimyrskyn aikaansaannosta. Oksetti ja itkin, etten tunne itseäni yhtään onnelliseksi. Pelkäsin, että paha olo kestää ikuisesti. Haluanko oikeastaan edes lasta, mietin. Onneksi ahdistavat ajatukset olivat mielessä vain pari päivää. Koin tuollaisen suuren rakkauden hetken jo ensimmäisessä ultrassa yksityisellä, viikolla 10. Vauva hypähteli ultrakuvassa hullun lailla ympäriinsä. Viikon päästä Kätilöopiston NP-ultrassa se näytti seisovan kohdussa ja taas se pomppi kuin lapsi pomppulinnassa. Me tehtiin tällainen, hoin miehelle. Kaikista eniten rakkaus tuntui, kun vauvan liikkeet alkoivat tuntua selvästi. Ultrakuvassakin lapsi on kuitenkin vielä hiukan etäinen, hahmo tietokoneen ruudulla. Etenkin ne pienet tuuppaukset sisältä päin tekevät raskaudesta konkreettisen. Kamalakin raskaus on täynnä ihania virstanpylväitä. Ensimmäiset sydänäänet kotidopplerilla, ensimmäiset töytäisyt vatsaan, ensimmäinen kerta, kun potkun tuntee kädellä.

Nyt, kun rakastan sinua, alan pelätä. Pelkään, että jonain aamuna en enää tunnekaan potkujasi. Pelkään, ettei sinulla ole kaikki hyvin. Pelkään, että helmikuussa mielenosoituksellisesti syömäni vuohenjuustokimpale on aiheuttanut sinulle listeriatartunnan. Pelkään pyörällä kaatumista. Pelkään tukehduttavani sinut kohtuun juoksulenkillä. Pelkään kyynärpäitä kassajonoissa.

Pelko. Onkohan yhtäkään odottavaa äitiä, joka ei olisi pelännyt mitään? Lapsen syntymän jälkeen pelko on varmasti vielä paljon vahvemmin mukana kuvioissa, mutta ainakaan minä en siltä ole välttynyt raskauden aikanakaan. Tiesin raskaudesta jo viikolla neljä ja pelko alkoi heti. Olin välittömästi äärettömän tietoinen siitä, kuinka monta prosenttia raskauksista päättyy keskenmenoon ensimmäisen kolmanneksen aikana. Äitini kärsi rypäleraskauden ennen kuin sai minut. Olen maalaillut kauhukuvia mieleeni myös listeriasta ja muista vaaroista, jotka vauvaa vaanivat jatkuvasti. Ostoskeskuksessa huomasin, että pidän mielelläni käsiä vatsan päällä suojana, jos joku ihmispaljoudessa vahingossa tönäisee sitä.

Alan ymmärtää neuvolaa, aivan kuin alan ymmärtää niitäkin, jotka tulevat ja haluavat koskettaa minun vatsaani. Niin vain on, etten minä tässä olotilassa kuulu itselleni. — tulevaisuus asuu minussa eikä se kuulu pelkästään minulle, vaan yhteiskunnalle, toisille ihmisille, kaikille. Ennen muuta se kuuluu sinulle.

Mielenkiintoinen ajatus, joka avasi minunkin silmiäni. Minä en juuri nyt kuulu itselleni. Pelottavaa, mutta totta.

Kun olet kuukauden, olen poissa luotasi kokonaisen illan. Osallistun Norjan kruununprinssin kunniaksi järjestetyille illallisille. — Ajattelen sinua koko ajan. Sinun tuoksuasi. Sinun itkujesi herkkävireisiä eroja. Sinun napaasi. — Minun on vaikeaa olla sinusta erossa. Kun olen ollut tanssitunnilla, juoksen kotiin kovempaa kuin jaksaisin. Kun olen juhlissa, soitan jo tunnin jälkeen ja kysyn miten sinä voit. — Jokainen hetki jonka vietän poissa sinun luotasi on menettänyt itseisarvonsa.

Minua on aina vähän ärsyttänyt, kun tuoreet äidit puhuvat näin. Eikö muka ole ihanaa olla välillä ihan vain oma itsensä ja ulkona siitä symbioosista, missä äiti ja vauva elävät? Monien äitien samanmoiset sanat ovat ehkä tuntuneet vähän kliseiseltä lässytykseltä – että näin vain kuuluu sanoa. Olen toki samalla tiedostanut, etten mitenkään voi ymmärtää äiti-ihmistä, koska en itse ole sellainen. Tuollaiset tunteet ovat kuitenkin tuntuneet paitsi kaukaisilta, myös pelottavilta. En minä halua, että olen riippuvainen kenestäkään enkä että kukaan on niin riippuvainen minusta.

Siksi on outoa, että kun Riikka Pulkkinen kirjoittaa noin, se ei ärsytä yhtään. Ehkä kyse on siitä, etten ole kokenut sielujen sympatiaa kovin monen muun äidin kanssa. Monet naiset tuntuvat syntyvän tai ainakin kasvavan jo varhaisessa vaiheessa äideiksi ja minä olen tällainen, joka ei niin kovasti edes pidä lapsista. Olen ollut ihan varma, ettei minusta tule sellaista äitiä, joka ajattelee illanistujaisissa kotiin jäänyttä lasta ja juoksee kotiin jumppatunnilta, ihan kuin tunnin aikana voisi menettää jotakin. Saati sellaista, joka ei voi edes lähteä mihinkään, koska ei voi jättää lasta kotiin. Ehkä tunne on kuitenkin väistämätön myös meille, jotka eivät ole syntyjään äitejä. Pulkkisen kuvailemana tunne vaikuttaa jopa odottamisen arvoiselta, ihanalta asialta.

Kursiivilla merkityt kohdat Riikku Pulkkisen Imagessa (helmikuu 2014) ilmestyneestä Äiti ja tyttö -kirjoituksesta.

Seuraa blogia Bloglovinissa // Facebookissa // Blogilistalla // Instagramissa