Peloista

kotidoppleri

Pelot ovat läsnä raskaudessa minulla ja varmasti jossakin määrin jokaisella odottajalla. Minun pelkoni alkoivat jo ennen raskautta, koska olin kehittänyt itselleni ehkä järjettömänkin tiedostuneisuuden siitä, kuinka yleistä lapsettomuus on. Varoin tarkoin puhumasta koskaan liian varmasti, että tulen saamaan lapsia. Lopulta olin oikeastaan aika varma, että lapsettomuus tärähtää juuri minun kohdalleni, koska kaikki ystäväni ja tuttavani sikiävät ympärilläni ilman minkäänlaisia ongelmia. Niin ja niin monta prosenttia kaikista pareista kärsii lapsettomuudesta, joten oma lapsettomuuteni on siis suorastaan väistämätöntä tilastojen valossa.

Tietyssä määrin on ihan hyvä ymmärtää ja varautuakin siihen, etteivät kaikki voi saada lapsia, mutta loppujen lopuksi lapsettomuuden pelkääminen etukäteen on hölmöä ja aiheuttaa kenties vain lisää painetta, joka taas voi jo itsessään aiheuttaa lapsettomuutta, vaikka fyysistä estettä lapsen saamiselle ei olisikaan. Tuntuu, että viime aikoina myös medioissa on puhuttu hirveän paljon lapsettomuudesta. Välillä voitaisiin ehkä taas puhua siitä, että suurin osa tietyn ikäisistä ihmisistä kuitenkin voi saada lapsia ja suurin osa lapsettomuushoitoihin hakeutuvistakin lopulta raskautuu. En missään nimessä halua vähätellä lapsettomuutta, se voi ihan hyvin olla edessä vielä itsellänikin. Mutta mielestäni sitä ei kannata liiaksi etukäteen pelätä. Siskoni sanat herättelivät minua jossain vaiheessa todellisuuteen. Kauhistelin hänelle tapani mukaisesti, kuinka yleistä lapsettomuus on ja hän muistutti: lapsen saaminen on yleisempää.

No, en ollut lapseton, mutta seuraavat tilastot odottivat jo tulkitsemistaan. Alkuraskauden keskenmenosta kärsii niin ja niin monta prosenttia. Minunkin lähipiirissä niitä on käynyt ja yritin visusti olla innostumatta alkuraskaudessa liikaa. Ensimmäiset viikot ovat siinä mielessä todella kummallista aikaa, ettei mistään voi tietää, mitä kohdussa tapahtuu tai tapahtuuko ollenkaan. Sikiön liikkeitä ei tietenkään voi tuntea ja ensimmäinen ultrakin on vasta parin kuukauden kuluttua, ellei sitten maksa toista sataa euroa yksityisestä ultratutkimuksesta. Omasta alkuraskaudesta tosin teki paljon konkreettisemman viikolla kuusi alkanut hirveä pahoinvointi. Ei ollut epäilystäkään, ettenkö olisi ollut raskaana. Mitä pahempi olo, sitä paremmin vauva voi lienee kuitenkin silti vain urbaania legendaa.

Kerroin perheelle ja joillekin ystävilleni raskaudesta jo testintekopäivänä viikolla neljä. Muiden kohdalla odottelinkin NP-ultraan. Omalla kohdallani olisi tuntunut absurdilta, että perhe olisi saanut tietää vasta parin kuukauden kuluttua siitä, kun sain itse tietää. En olisi halunnut viedä ainakaan vauvan isovanhemmilta kahta kuukautta iloa ja odotusta. Jos jotakin olisi käynyt kriittisen alkuraskauden aikana, olisin joka tapauksessa kertonut asiasta perheelleni ja parhaille ystävilleni. Facebookissa asian julkaisemista mietin pitkään: pitäisikö odottaa rakenneultraan? Ystävä kuitenkin muistutti, ettei asiaa kannata liikaa miettiä. Mitä tahansa voi sattua koska tahansa.

Joidenkin mielestä kotidoppleri, jota minäkin käytän, on vain omiaan lietsomaan pelkoja. Vempele voi aiheuttaa sen, että vauvan sydänääniä tulee kuunneltua ihan epätoivon vimmalla jatkuvasti. Minulla laite on toiminut ihan vain hyvän mielen juttuna, rentoutumiseen ja fiilistelyyn. Julkaisin taannoin Facebookissa kuvan dopplerista ja eräs isä kiirehti kommentoimaan, että kannattaa kuulemma mieluummin hankkia verenpainemittari, jolla voi kenties saada vihiä raskausmyrkytyksestä ennen kuin on liian myöhäistä. Sydänäänien kuuntelusta ei ole hyötyä, kun vaarallinen raskausmyrkytys tekee tuloaan. Kommentti kylvi ärsytystä ja sai äidit kommentoimaan, että moista pelkoa on turha lietsoa. Mieleeni jäi erityisesti kommentti kätilökaveriltani. Hän muistutti, ettei raskaus ole sairaus. Ei siinä olisi mitään järkeä, että jokainen odottava äiti mittaisi jatkuvasti verenpainettaan ja odottaisi koko ajan jotain pahaa tapahtuvaksi. Ja tottahan se on. Jatkuva mittailu ja kyttäily veisi ilon koko raskaudesta. Luotan siihen, että minua mitataan ja testataan tarpeeksi neuvolassa. Jos jotakin pahaa siitä huolimatta käy, ehkä niin on tarkoitus.

Nytkin voisin pelätä monia asioita. Onneksi olen tuntenut oloni henkisesti aika seesteisesti, vaikka fyysisesti raskaus on tähän saakka ollut täyttä tuskaa. Olen osannut ottaa aika rennosti, en ole stressannut juuri mistään enkä antanut peloille valtaa. Kiitän hormoneita. ”Oikea” Irene pelkäisi jatkuvasti, mutta raskaushormoni-Irene on suurimman osan aikaa melko varma, että kaikki menee hyvin tai ainakin niin kuin on tarkoitus. Jokainen pieni kipu ja kolotus säikäyttää aina vähäsen, mutten ole jäänyt vellomaan pelkoihin. Ainut pelko, josta en oikein pääse eroon, on synnytyspelko. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Millaisista peloista te kärsitte raskauden aikana, sitä ennen tai sen jälkeen?

Seuraa blogia Bloglovinissa // Facebookissa // Blogilistalla // Instagramissa

7 Comment

  1. Ihana tämä uusi blogisi. Itse olen 3 pienen lapsen äiti ja kärsin kaikkien kohdalla kovastakin synnytyspelosta. Kaikki kolme olen kuitenkin alateitse synnyttänyt, joten koen että synnytyspelkopoliklinikan käynneistä oli minulle suurta apua. Suosittelen ottamaan asian puheeksi neuvolassa, mistä minutkin lähetteillä ko. polille ohjattiin.
    Ainakaan mitään haittaa pelkopolilla käynneistä ei varmastikkaan ole 🙂

  2. Ihana tää sun uus blogi! Mietin useamman kerran, että klikkaanko sun Iltalehden blogissa ollutta linkkiä, kun itselleni raskaus ja lasten hankinta ei todellakaan oo ajankohtaista enkä tiedä tuleeko koskaan olemaan. Tulin kuitenkin tsekkaamaan ihan mielenkiinnosta, koska tykkään sun tavasta kirjoittaa. Ja silloin viimeisimmässä postauksessa kerroit siitä, ettet oo erityisen lapsirakas tai vauvakuumeillut, ja se kolahti muhun täysillä. Joskus vuosia sitten mulla on ollut vauvakuumetta, ja parikybäsenä ajattelin, että lapset tuo elämään tarkoituksen ja haluan lapsia viimeistään 25-vuotiaana. ”Onneksi” edellinen parisuhde karahti karille kun olin 24, ja nyt kohta 28-vuotiaana en ole niinkään varma, haluanko niitä lapsia koskaan.

    Tällä hetkellä haluan elää kahden töissäkäyvän aikuisen elämää, kun tätä parisuhdetta on takana kaksi vuotta. Tulevina vuosina mennään naimisiin, muttei sillä ole vielä mikään kiire. Lasten tekemistä haluan alkaa miettiä vasta sitten, kun parisuhde on vakaalla pohjalla ja ollaan saatu yhdessä nauttia elämästä, kun nämä kaksi vuotta ollaan kitkutettu toisen pienellä palkalla ja toisen opintotuella.

    Itse en tiedä, onko musta edes äidiksi. Mua pelottaa juurikin keskenmeno, vauvan kuoleminen kohtuun, kätkytkuolema ja sen jälkeen se, että lapsi teloo itsensä. En haluaisi olla mikään pumpuliäiti, mutta satun olemaan ylisuojeleva. Itseänikin kohtaan tuppaan olemaan. 😀 Mun mielestä kuitenkin on hyvä, että tuosta lapsettomuudesta kirjoitetaan paljon, koska toivon sen vähentävän tahdittomia ”millos teille tulee vauva?”-kysymyksiä. Mun mielestä kenenkään seksielämä ei kuulu muille, ja voihan taustalla olla lapsettomuutta tai keskenmenoja, joita kysyjä ei tiedä, ja panemista udellessaan kysyjä voi loukata pahastikin. Koska siitähän tuossa utelussa on pohjimmiltaan kyse, kysytään, miten teillä harrastetaan seksiä ja onko käytössä joku ehkäisy. Aikalailla yksityisasia on tuo lastenteko.

    Tämän romaanin kirjoitettuani totean, että jään mielenkiinnolla seuraamaan sun blogia, koska itse tulen todennäköisesti jonain päivänä olemaan samassa tilanteessa kuin sinä nyt. 🙂

  3. Tutun kuuloisia ajatuksia taas! 🙂 Mulla oli ihan koko raskauden ajan läsnä se keskenmenon tai kohtukuoleman pelko. En päässyt siitä eroon ollenkaan. Oli päiviä, jollon ei ko. asia käynyt mielessä, ja päiviä, jolloin ahdisti ja pelotti. Tuntui että lapsi ei ole ollenkaan turhassa kohdussa, kun ei sinne näe. Että, mitä jos jotakin tapahtuu, enkä minä itse osaa reagoida riittävän nopeasti.. Onneksi ne pelot olivat sitten kuitenkin turhia.
    Mullakin oli synnytyspelkoa, ja siitä blogiinkin kirjoittelin sillon. Synnytyspelko oli pahimmillaan varmaan joskus viikoilla 33-36. Sen jälkeen se alkoi hieman helpottaa. Pelkäsin, että kuolen synnytyksessä. Alatiesynnytys pelotti ja mahdolliset isot repeämät sun muut (oli myös vaikea jotenkin uskoa, että lapsi mahtuisi syntymään alateitse). Loppujen lopuksi kaikki meni sitten ”ihan hyvin”. Synnytyksessä oikeastaan tapahtuikin ne asiat, joita en ollut osannut pelätä..ja hyvä niin. Koska ne tulivat yllättäen, enkä siten ollut ehtinyt miettiä ja pelätä juuri niitä asioita.
    Raskaus on kyllä henkisesti raskasta aikaa, kun jo pelkästään elämänmuutos, johon se johtaa, on suuri ja radikaalisti omaan minäkuvaan vaikuttava. Ja sitten kun siihen lisätään nuo kaikki pelot, joista moni kärsii…

  4. Minulla on nyt 3,5kk ikäinen tytär. Minullakin muiden odottajien tapaan oli varmasti pelkoja, mutta luulen, että tässä vaiheessa en edes muista mitä kaikkea pelkäsinkään. Kotidoppleria minulla ei ollut, en sitä ikinä kaivannutkaan. Pelkäsin ehkä sitä, että siitä tulee nimenomaan pakkomielle kuunnella jatkuvasti, että kuuluuko se syke siellä varmasti. Jos liikkeitä ei ollut tuntunut pitkään aikaan, tein kaikkeni että sain edes pienen tuntemuksen. Ihan loppuraskaudessa kävin myös kerran synnärillä, kun vauvan liikkeet muuttuivat selvästi laiskemmiksi. Soitin synnärille ja kun puhelimessa sanoin että saatan murehtia turhaan mutta liikkeet ovat todella erilaiset kuin aiemmin (RV oli jo 40+jotain) niin ystävällinen kätilö sanoi että tule käymään käyrillä niin saadaan turhat huolet pois. Huolihan tosiaan oli ihan turha, käyrillä kaikki näytti olevan hienosti.

    Minulla oli koko raskauden ehkä semmoinen asenne, että en halua tietää liikaa mistään, tieto lisää tuskaa. Jos jotain kamalaa tapahtuu, sen on tarkoitus tapahtua ja murehditaan sitä sitten mikäli sen aika tulee. Etukäteen murehtiminen on kertakaikkiaan maailman turhinta, sen kun pystyin sisäistämään, kaikkeen pystyi suhtautumaan paremmin.

    Raskauteni meni viikoille 41+2, ja kun vihdoin ja viimein tunsin ensimmäinen kivuliaan supistuksen, minua ei pelottanut mikään, mikä yllätti minut itsenikin. Tuli semmoinen olo, että noniin, nyt vihdoin alkaa tapahtua, mutta elin koko päivän ns. hetkessä, en miettinyt etukäteen yhtään mitään synnytyksestä. En ollut suunnitellut/käsikirjoittanut sitä muutenkaan etukäteen millään tavalla, ja koin sen erittäin hyväksi asiaksi. Synnytykset kun ovat niin erilaisia ja ainutlaatuisia, kun menee sen mukaan mitä annetaan niin hienosti menee!

    Järkyttävän pitkä sepustus, mutta kiteytettynä oma tapani selviytyä turhista peloista ja huolista: Tieto lisää tuskaa, älä lue/pohdi liikaa eri asioita mitä voikaan tapahtua, se on loputon suo. Murehditaan vasta sitten, jos siihen tulee aihetta. Jos jotain kamalaa tapahtuu, se tulee tapahtumaan, teit sitten etukäteen niin tai näin. Kaikki menee kuten on tarkoitettu, ja kaikesta selvitään, tavalla tai toisella. Nämä kun pystyin sisäistämään, karsiutui turhat huolet pois mielestäni ja pystyyy keskittymään olennaiseen.

    Onnea kovasti raskauteesi!

  5. Me olemme/olimme yksi pariskunta kuudesta, joka kärsi tahattomasta lapsettomuudesta. Eli ”arpa” osui meidän kohdalle. Nuoresta iästä huolimatta ehdimme odottaa esikoistamme (yhtä keskenmenoa lukuunottamatta) 8v. Takana yritystä monin eri keinoin, myös lääketieteen turvin. Lopulta tärppäsi ihan luomusti, yllättäen, kesken toisenlaisen lapsen odotus prosessin. Ihmeellistä, ei voi muuta sanoa! Liekö lapsettomuus jättänyt jälkensä siinä määrin, että minä olen myös pelännyt koko raskauden ajan erinäisiä asioita: että kaikki ei voi mennä loppuun saakka hyvin. Meidän kohdalla, sehän olisi liian hyvää ollakseen totta! Sujuuko raskaus ilman suurempia/vakavempia ongelmia? Menehtyykö vauva kohtuun ennen syntymää? Saammeko vauvan elävänä syliimme, entä terveenä? yms yms.

    Minä myös hankin meille kotidoplerin raskausviikolla 10. Jo silloin kuulimme ensimmäistä kertaa sydänäänet. Se oli ihanaa <3 Kyseinen vempain toi minulle valtavasti iloa ja varmuutta uskoa raskauteen ennen kuin vauvan liikkeitä pystyi alkaa havaitsemaan ja tuntemaan. Olisi ollut raastavan pitkiä viikkoja odottaa ultraan asti tietämättä onko sisälläni oikeasti mitään elämää.

    Kai nämä monenlaiset tunteet ja pelotkin kaikenkaikkiaan valmistavat tulevaan suureen elämän muutokseen. Ja lienee normaalia useammalle äidille. Liikaa tietenkään pelko ei saa raskausaikaa hallita. Itse pelkäsin, että hallitsee, mutta pelkoa on vienyt taka-alalle fyysinen selviytyminen ylipäätään raskaana olosta, sinänsä varmasti hyvä juttu, jos näin voi sanoa 😉 Mielummin ajatukset omissa oloissa pahoivoinnin ja kaiken muun suhteen kuin jatkuva ahdistava pelko kaikkea mahdollista ja mahdotonta kohtaan suhteessa vauvaa ja hänen vointiinsa.

    Synnytyksen ajankohdan lähentyessä pelko siitäkin kaikesta nostaa päätään. Miten minä siitä selviän? Meneekö kaikki hyvin ilman vakavia komplikaatioita? Yms yms.

    Että kyllä. Täälläkin pelätään vähän liikaa ja kaikkea.. 😀

  6. Valtavasti iloa raskauteesi ja tarkoitukseni ei ole pelotella ketään. Ymmärrän, että raskaana ollessa on oikein pitää yllä positiivisuutta eikä antaa peloille liikaa valtaa ja kirjoitit asiasta hyvin.

    Sanoisin tähän nyt kuitenkin itse keskenmenon kokeneena ja sen jälkeen kaikesta toivosta ja positiivisesta asenteesta huolimatta lapsettomana pysyneenä, että näitä ongelmia on myös turha vähätellä ja piilotella.

    Ei ole mitään iloa siitä, että toitotetaan suurimman osan raskauksista sujuvan hyvin ja lapsettomuuden olevan harvinaista. Omassa lähi- ja tuttavapiirissä on todella paljon lapsettomuudesta kärsiviä sekä keskenmenon kokeneita. Saan näppyjä kun selitetään, että tilastot esim. iän vaikutuksista asiaan ovat liian negatiivisia ja että ihmisiä pelotellaan turhaan kaikella mahdollisella raskauteen liittyvällä..

    Miksi ihmeessä vaieta. Tuska on suuri eikä todellakaan harvinainen. Se ei tietenkään onneksi koske suurinta osaa ihmiskunnasta ja raskaudesta kannattaa ehdottomasti iloita peloista/tilastoista huolimatta. Itse olen kuitenkin ollut järkyttynyt kuinka suurta osaa tuntemistani ihmisistä ”raskautumiseen”/raskauteen liityvät ongelmat koskevat.

    En soisi, että kenellekään luodaan sellaista mielikuvaa, että lapset suunnitellaan ennalta (ajankohdat, määrä jne.) tai että lapsia ”tehdään”. Faktojen unohtaminen tuntuu johtavan edellä mainittuihin mielikuviin ja sitä kautta ongelmien yleistymiseen…kun asiat eivät todellakaan aina mene itse suunnittelemalla tavalla. Ei muissakaan asioissa, mutta ei varsinkaan tässä asiassa.

    Silloin kun ymmärretään, että lapsia saadaan jos saadaan ja että iloita/toivoa saa tottakai, mutta ei pitää itsestäänselvyytenä ongelmatonta/suunniteltua lisääntymistä…silloin ollaan mielestäni oikealla asenteella liikenteessä. Silloin osataan myös ehkä arvostaa asiaa ja ajatella sitä omaakin tilannetta vähän eri kantilta jo alusta lähtien. Jo silloin kun käy ensimmäisiä pohdintoja siitä haluaako ylipäätään lapsia ja kuinka suuri painoarvo asialla on omassa elämässä.

    1. Todella ikävää kuulla, että kärsit lapsettomuudesta. Olen samaa mieltä siitä, että jokaisen tulisi ehdottomasti tiedostaa, ettei lapsia niin vain tehdä. En itsekään pidä siitä, että ihmiset puhuvat lapsien tekemisestä aivan kuin olisi aivan itsestään selvää, että he lapsia tulevat saamaan. En kuitenkaan pidä siitäkään, että lapsettomuuden mahdollisuutta korostetaan liikaa, koska uskon, että paineet ja pelot vain lisäävät lapsettomuutta. Useinhan käy niin, ettei mitään fyysistä syytä lapsettomuuteen löydetä ja pari saakin lapsen kun ”lopettaa yrittämästä”. En siis tarkoittanut, että asiasta pitäisi vaieta, en missään nimessä!

Vastaa käyttäjälle Irene Naakka Peruuta vastaus

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.