Tiedän täsmälleen hetken, jota voisi pitää elämäni onnellisimpana. Aika: syys-lokakuun vaihde 2014, paikka: Seminyak, Bali. Olimme häämatkalla ja käymässä Seminyakin rannalla, Balin länsipuolella. Istuin rantabaarin säkkituolissa katsellen auringonlaskua tuoreen aviomieheni kanssa. Kädessä kylmä Bintang-olut ja vatsa täynnä gado-gado-salaattia. Taustalla soi letkeä musiikki, paikalliset pelasivat jalkapalloa turistien kanssa, jotkut vielä surfasivat, koirat leikkivät ja oman elämänsä Eat Pray Love -naiset haahuilivat batiikkivaatteissaan rannassa. Pitkätukkainen mies ja lapsi ratsastivat hevosilla rantavedessä. Silloin vierähti onnen kyynel poskelle ihan huomaamatta.
Totta kai olin valtavan onnellinen, kun sain tietää raskaudestani. Mutta samalla hetkellä alkoi suuri huoli pienestä. Samoin olin onneni kukkuloilla ensimmäisessä ultrassa, ja toisessa, ja kolmannessa ja silloin, kun tunsin ensimmäiset potkut. Mutta onnen tunne eroaa valtavasti tuosta Balilla kokemastani tunteesta: tähän onneen on sekoittunut hirveästi huolta, pelkoa, jännitystä. Häämatkalla olo oli vain niin kertakaikkisen huolettoman onnellinen, että hetki on siksi piirtynyt niin vahvasti mieleen. Lapsen syntymä on monien mielestä se elämän onnellisin hetki. Mutta sittenhän se huoli vasta alkaakin. Eikä se lopu koskaan. Onni on erilaista.
Tämä kaikki tuli mieleen lukiessani Mielekäs miellekartta -bloggaajan kärjistetyn kuvauksen äitiysblogeista:
Ennakkokäsitykseni mammablogeista: Paljon kuvia vauvoista ja yleensäkin lapsista, päivittelyä siitä, kuinka ihanaa ja joskus kamalaa äitiys/isyys on, mutta kuinka elämä kuitenkin alkoi vasta, kun oma lapsi syntyi maailmaan. Kuinka ihminen tuli kokonaiseksi ja ehjäksi vasta lapsen saatuaan, kuinka lapseton ihminen ei vain voi tajuta elämästä mitään.
Tajusin, että minäkin olen joskus kuullut, kuinka jonkun elämä ei ole ollut elämää eikä mitenkään merkityksellistä ennen lasta. Minusta sellainen ajattelutapa on hirveän surullinen! Onko lapsi todellakin joillekin ainoa tapa saada sisältöä elämään? Todella kurjaa, jos näin on. Elämme kuitenkin jokainen pitkän pätkän lapsettominakin.
Minäkin olen jo pitkään ajatellut, että elämäni lopullinen tarkoitus on perustaa perhe. Lapsi tai lapset ovat ilman muuta kuuluneet suunnitelmiini. Oma lapsi on varmasti jokaiselle vanhemmalle se elämän tärkein henkilö. Olen kuitenkin onnellinen, että olen saanut elää täyttä, ihanaa ja merkityksellistä elämää myös ilman lasta. Olen luvannut, etten lupaa ja vanno kauheasti mitään siitä, millainen vanhempi tulen olemaan. Mutta sen voin vannoa, etten koskaan tule sanomaan, ettei elämäni olisi ollut merkityksellistä ennen lastani. Miksi ihmeessä vähättelisin lähes kolmeakymmentä vuotta elämästäni? Haluan vaalia ikuisesti myös tuota, huolettoman onnellista hetkeä häämatkaltani ja kaikkia sitä edeltäneitä hetkiä elämässäni. Myös niitä vähemmän onnellisia, koska ilman niitä en olisi juuri tässä.
Kuvat häämatkaltamme Balilta. Muotiblogini puolella enemmän kuvia ja juttua, jos joku sattui kiinnostumaan tuosta onneni tyyssijasta 🙂
Seuraa blogia Bloglovinissa // Facebookissa // Blogilistalla // Instagramissa
Mukavaa, että löysit kirjoitukseni! Se alkoi yhtenä päivänä elää ihan omaa elämäänsä Facebookissa, minkä syytä en vieläkään täysin ymmärrä.
Sinulla on kypsiä ajatuksia elämästä, juuri noin sen kuuluu parhaimmillaan mielestäni mennä. Eli vaikka saa lapsia, mikä on elämän merkityksellisimpiä ja valtavimpia asioita, lapsensaanti ei mitätöi kaikkea aikaisempaa. Tuntuu hullulta, että mikään edes voisi mitätöidä lasta edeltävää elämää, mutta kyllä näitä ”vasta lapsen saatuani elämä todella alkoi” -tarinoita kuulee aina silloin tällöin.
Taidankin jäädä seuraamaan blogiasi. Pidän pohdinnoistasi.
Mä luulen että jotkut ei ehkä osaa ilmaista sitä tunnetta ihan oikealla tavalla.. tai no, ehkä jotkut yksinkertaisesti ovat sitä mieltä ettei heillä ollut merkityksellistä elämää ennen lasta, mutta ainakin omalla kohdallani se on mennyt niin, että elämäni ennen lasta oli mahtavaa, mutta lapsen saannin jälkeen kaikkea sitä katsoo kokonaan eri kuvakulmasta. Moni asia ja ajatus aiemmilta elämänvaiheilta tuntuu kovin itsekeskeiseltä ja ehkä jopa turhalta. Elämän prioriteetit vain yksinkertaisesti muuttuvat kun on se pieni viaton ihminen, jota haluaa suojella kaikelta ja jota rakastaa tavalla jota ei osannut ennen edes kuvitella. Sen vuoksi joskus väkisinkin huomaa, ettei joku toinen jolla ei ole omaa lasta, voi kunnolla ymmärtää miksi olen tai ajattelen tai teen nyt niinkuin teen… en siksi etteikö minulla olisi enää omaa elämää tai ettenkö osaisi enää olla muuta kuin äiti, osaan kyllä, mutta varsinkin lapsen ollessa vielä kovin pieni ja riippuvainen vanhemmistaan, jää ne muut elämän merkitykselliset asiat ainakin hetkeksi hieman vähemmän merkityksellisiksi.
Joskus toki kaipaan aikoja ennen lasta, sitä huoletonta aikaa, jota nyt osaa arvostaa ihan eri tavalla… silti olen myös minäkin sitä mieltä, että olin ihmisenä kovin keskeneräinen ennen lasta, enkä enää haluaisi olla sellainen. Ei se silti merkityksetöntä aikaa ollut, enhän osaisi olla sellainen kuin nyt olen jos en olisi saanut kokea kaikkia niitä onnenhetkiä siinä minä-elämässäni… Eikä se onnenhetki jonka koin lapsen nähdessäni yhtään laimentanut niitä omia onnenhetkiä esimerkiksi palmurannalta hääpäivänäni, ne vain lokeroituvat ihan omille paikoilleen muistoissani 🙂 Oon myös sitä mieltä että on hyvä että me molemmat ollaan ehditty rakentaa sitä omaa elämää tarpeeksi ennen kuin on tullut sen perhe-elämän aika, hyvä että niitä merkityksellisiä omia hetkiä on ehtinyt kerätä kasaan kunnolla etukäteen, ettei tarvitse sitten lapsen saannin jälkeen lähteä enää etsimään sitä omaa itseään… vaikka toki erilaisen kaavan mukaan elämä voi toimia ihan yhtä hyvin, mutta helpompaa se kai näin on…
Tosi hyvä kommentti!
Todella hyvä kommentti eve:ltä.
Ihmeellistä, etten itse ole koskaan törmännyt vanhempaan joka olisi lapsia edeltävän elämänsä tuominnut merkityksettömäksi. Olen kuitenkin jo jokusen vuoden saanut itsekin olla äitinä ja vietän paljon aikaa muiden äitien ja isien kanssa. Ehkä enimmäkseen on kuitenkin kyse väärinkäsityksistä, epäselvästä ilmaisusta ja siitä ettei lapsettomat ja lapselliset aina puhu ”samaa kieltä”. Tosiasia kun on (vaikka se niin kovasti lapsettomia ärsyttääkin ja tuntuu jankutukselta), ettei sitä lapsen mukanaan tuomaa merkitystä arkeen, ajatteluun ja elämään ylipäänsä, voi mitenkään ymmärtää ennenkuin sen kokee.
Ihana kirjoitus ja kuvaamasi hetki matkalla kuulostaa sellaiselta, mihin tilaan arjessa niin harvoin pääsee – ja kun tuollainen hetki yllättää, se pakahduttaa. Päädyin seuraamaan blogiasi, koska sen aihepiiri on ajankohtainen itselleni. Päinvastoin kuin ilmeisesti äitiysblogeissa ja nettikeskustelussa yleensä, pelkään, miten omalle (ihanalle, merkitykselliselle) elämälleni käy lapsen myötä. Miten elämästä voisi tulla vielä parempaa? Miksi oltiinkaan niin tyhmiä että päätettiin ”ottaa riski”, jos iso elämänmuutos pilaakin tämän kaiken hyvän? Vaikka perhe olisi aina ollut haaveena, hirvittää, kuinka ”minulle” ja ”meille” käy tässä kaikessa ja pelottaa, voiko uusi elämänvaihe mitenkään olla yhtä ihana kuin nykyinen. (uraa, rahaa, omaa vartaloa ym.sekundaarisia, mutta silti ajoittain mietityttäviä asioita tässä edes sivuamatta..)
Kiitos ihanasta (mukavan täysjärkisestä) odotusblogistasi, jään seuraamaan!
Mä luulen, että aika moni ajattelee noin kuin sinä, mutta ei vain uskalla sanoa sitä ääneen. Esimerkiksi juuri sen vuoksi, että usein jo äidiksi ehtineet ihmiset saattavat tuomita sellaisen ajattelutavan. Mä ymmärrän sua täysin koska mietin usein itsekin, että mitäköhän tästä tulee: arki rullasi niin täydellisesti ja nyt laitetaan se ihan tietoisesti aivan sekaisin! Ja olen myös pelännyt, mitä meille kahdelle käy kun tuleekin kolmas. Mutta uskon, että jos ja kun parisuhde ja arki on vakaalla pohjalla, lapsi vain yhdistää eikä se perhearki ole niin kaaosmaista, kun on se oma kallio siinä vieressä turvana 🙂 Tsemppiä teille, kaikki menee varmasti hyvin!!
Satunnainen osasit kyllä kuvata minunkin (ja mieheni) ajatuksia: Vieläkö se elämä tästä nykyisestäkin voi paremmaksi muuttua? Ja pieni pelko siitä, ettei vain tehty virhettä, kun päätettiin haluta kolmas perheenjäsen. Silti toivon ja oikeastaan uskonkin, että pienokainen syntyessään osoittaa kaikki pelot ja epäilyt turhiksi <3
Niin minäkin uskon. 🙂 Ja, toisaalta olen ajatellut, että elämän kuuluukin muuttua, aika aikaansa kutakin – tässä tapauksessa rakastuneen, kahden aikuisen mukavaa huoletonta elämää. Elämä voi muuttua äkillisesti ihan toisenlaiseksi myös muista, paljon ikävämmistä syistä.
Loistoteksti! Tuohon lapsettoman elämän vähättelyyn oikeasti (ja käsittämättömästi) aina joskus törmää. Itselläni ei koskaan ollut täyttä varmuutta siitä, haluaisinko lapsen vai en. Siis ennen kuin jotain tapahtui viime syksynä, ja lähdimme pikkuista tavoittelemaan 🙂 En näe mitään syytä, miksi mennyt elämä (omassa tapauksessani jo 32 vuotta) muuttuisi tulevan lapsen myötä jotenkin vähemmän merkityksellisemmäksi. Varsinkaan edeltävät 13 elämäni onnellisinta vuotta, jotka olen viettänyt tulevan isän kanssa. Kiitos tästä ajatuksesta!
Amen! Yhdyn niin sun ajatuksiin! Oikeesti mietin silloin kun tein positiivisen raskaustestin, josta toki olin aivan superinnoissani, kuitenkin, että ei tunne ollut samanlainen kuin silloin kun sain kuulla, että minut oli valittu nykyiseen työpaikkaani. Mut varmaan lynkataan, kun sanon näin, mutta voin tosiaan sanoa, että se on ollut jollain tapaa ehkä elämäni hienoin ja jännittävin hetki. Se oli kuitenkin jotain mitä olin ihan itse helkkarin kovalla työllä saavuttanut ja melkeinpä sellainen ”uran huippu” ja olin tuolloin vasta 28-vuotias. Positiivisen raskaustestin tekeminen oli tavallaan jotain mikä vaan tapahtui minulle; ei sen suurempi ”saavutus”. Uskon totta kai, että lapsen syntymä tulee varmasti menemään tuon hetken edelle, mutta kuitenkin niitä merkittäviä hetkiä on niin paljon ollut tässä elämässä, että surulliselta tuntuisi, jos ne jotenkin ”mitätöityisivät” lapsen saannin myötä.
Sulla on tosi kiva blogi – meillekin tulee ensimmäinen lapsi heinäkuussa ja olen kanssasi samanikäinen. Vaikuttaa, että meillä on aika samanlainen ajatusmaailma. Tosi kiva seurailla sun taivalta ja ajatuksia! 🙂