Tutkailin innoissani pääsiäisloman aikana äitini vanhoja neuvolakortteja. 30 vuoden takainen neuvolakortti on muuten hyvin samannäköinen kuin omani nyt! Olen sitä aiemminkin vilkuillut, mutta vasta nyt kiinnitin huomiota synnytyksiin. Äidit ja tyttäret taitavat synnyttää aika samalla tavalla, joten siksi olen erityisen kiinnostunut hänen synnytyksistään.
Äidin huonot kokemukset eivät onneksi ole hirveän fyysisiä. Hänen kohdalleen vain sattui Porin sairaalassa todella ikävä kätilö. Oma keittiöpsykologin diagnoosini tuolle naiselle on sosiopaattisadisti. Toivon todella, että itse saisin synnyttää mukavan ammattilaisen avulla. Ja toivon sydämestäni samaa muillekin. Äiti muistaa sanantarkasti tuon kauhean ihmisen sanat 30 vuoden taakse. Siiitä voi päätellä, kuinka tärkeä tehtävä kätilöllä on, ja kuinka pitkät ovat henkiset arvet, jos synnyttäjän ja kätilön sukset menevät ristiin. Kätilö on mielestäni yksi niistä henkilöistä, jotka eivät voi antaa ikävän päivän vaikuttaa siihen, miten kohtelee potilastaan. Synnytys on niin mullistava, mieleenpainuva ja ainutlaatuinen hetki elämässä. Toivottavasti nykyisin kätilöiksi opiskelevat seulotaan sen verran tarkkaan, ettei työhön pääsisi ollenkaan senhenkisiä ihmisiä, kuin jollainen äitini kätilö oli. Tiedän, etteivät kaikkien ihmisten henkilökemiat yksinkertaisesti kohtaa, mutta puhdasta pahansuopuutta, ilkeilyä ja tiuskintaa ei tarvitse sietää keneltäkään, eikä todellakaan ainakaan kätilöltä. Kätilöopistolla olen onneksi ainakin tavannut vain todella mukavia ja selvästi kutsumusammatissaan olevia ihmisiä, enkä ole itse asiassa tuosta sairaalasta kuullut ainuttakaan huonoa kätilökokemusta.
Onneksi minut ja siskoni saatiin kuitenkin turvallisesti maailmaan, eikä äidille muita traumoja synnytyksistään jäänyt. Minä jäin hiukan liian pitkäksi aikaa synnytyskanavaan ja sain syntymän jälkeen lisähappea, mutta siskoni syntymä taisi ainakin olla ihan peace of cake: kestoltaan vaivaiset viisi ja puoli tuntia eikä edes epiduraalipuudutusta tarvittu. Itse olen menossa synnyttämään täysin avoinna kaikelle kivunlievitykselle, mitä tilanne vaatii.
Vauvojen kokokin on perinnöllistä, joten omanikin on ehkä keskivertoa isompi syntyessään. Olen nimittäin ihan varma, että synnytän käynnistyksellä kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, kuten äitini puolen suvulla taitaa olla tapana. Toivottavasti vaavi jäisi kuitenkin alle neljän kilon, siskoni nimittäin oli jo 4200-grammainen. Tosin minä sain hapenpuutteeni vuoksi huonommat apgar-pisteet, mutta sisko oli kympin tyttö, vaikka aika ison vauvanpötkäleen äiti joutuikin synnyttämään.
Sain muuten vasta hiljattain tietää, että syntymänimeni oli Maria. Oikeassa nimessäni se tulee vasta toisena. En edes tiennyt, että lapselle täytyy aina antaa jokin nimi jo sairaalassa. Minusta se on aika hassua, koska niin harvalla on nimi valmiina vielä tuossa vaiheessa (?) Meillä tosin on jo koko nimi valmiina odottamassa, sillä haluaisin antaa pienelle nimen jenkkitapaan jo heti syntymässä. Minulta on kysytty, että mitäs jos vauva ei näytäkään sunnittellulta nimeltään syntyessään, mutta olen sanonut, ettei sellaista vaihtoehtoa ole. Olen päättänyt kyseisen tytön etunimen varmaan ainakin kymmenen vuotta sitten, eikä se ole siitä koskaan muuttunut, eikä tule muuttumaankaan.
Millaisia kätilökokemuksia teillä on? Entä olivatko synnytyksenne hyvin samanlaisia kuin äitinne synnytys/synnytykset?
Esikoisen synnytyksestä mulla ei ole mitään muistikuvaa kätilöstä/kätilöistä. Toki koska synnytystä käynnistettiin koko vkl (käynnistettiin kun raskaus meni yli 2vk lasketun ajan eikä mitään tapahtunut), kätilökin ehti useaan otteeseen vaihtua. (Ja lopulta tehtiin kiireellinen sektio). Kuopustaki väännettiin 14h synnärillä eli kätilö ehti vaihtua pari kertaa. Kipeässä avautumisvaiheessa oli sellainen hentoääninen tosi lempeä pieni nainen. Mut ponnistusvaiheessa oli mahtava suulas vanhempi rouva jonka kanssa karjuttiin kilpaa 😀 tsemppiä ja armeijamaista karjumista (”EI MITÄÄN SELITYKSIÄ VAAN PONNISTA”) silloin just kaipasinkin kun voimat oli loppu ja oksitosiini oksetti ja imukupilla kiskottiin ulos 4500g vauva (sukuvika myös täällä vaikka esikoinen oli 3700g). Mietin jälkeenpäin et se hentoääninen ihana kätilö ei olis saanut muhun samanlaista adrenaliinia kuin tämä käskyttäjäkätilö 😀 naurettiin kyllä sit jälkeenpäin sitä karjumista kun mua parsittiin kokoon ja kun hän kävi mua osastolla moikkaamassa 🙂
Niin ja samaa oli synnytyksissä oli vain yliaikaisuus. Mut meidät kaikki sisarukset on synnytetty alateitse luonnollisesti kun taas itsellä on vaan näitä pitkiä ”epänormaaleja” synnytyksiä eli sektio ja imukuppi.
Mä en oo ikinä aatellut, että perimällä ois välttämättä mitään tekemistä omien synnytysten kans. Kyllä silti vähän kyselin äidiltä omista synnytyksistään.
Itse lähdin synnyttämään sellaisella mielellä, että ilman kivunlievitystä mennään niin pitkälle kuin pää kestää. Mulle laitettiin sairaalassa paikallinen kohdunkaulanpuudute, joka itselläni auttoi tosi hyvin pari tuntia. Tuo puudute laitettiin kahdesti ja synnytys eteni hienosti. Näiden jälkeen suostuin spinaaliin, koska olin aika viimeisilläni auki ja tarkoitus oli, että se riittäisi ponnistusvaiheen yli. Mutta sit kävi niin kuin pelkäsin ja miksi en esim epiduraalia halunnut: supistukset alkoi heikentyä ja mulle ei tullut ponnistustarvetta ollenkaan (jos et ole vielä lukenut, niin kannattaa lukea kivunlievityksen mahdollisista sivuvaikutuksista). Siinä sit jouduttiin laittaa oksitosiinitippaa ja epiduraalinkin olisivat laittaneet, mutta en antanut lupaa. Ponnistin siis ilman kivunlievitystä, mut ei jäänyt traumoja eikä pahaa mieltä. Kätilöt olivat myös mukavia ja kunnioittivat toiveitani (kielsin myös tekemästä episiotomiaa, kun kätilö alkoi siitä puhua, koska ponnistus oli kestänyt jo tunnin).
Meillä neuvolassa annetiin lappu, johon kirjoitin ylös toiveita ja ajatuksia synnytyksestä. Se otettiin synnytykseen mukaan. Tykkäsin siitä, koska sit ei tarvinnut supistustuskissaan alkaa muistella, miten halusinkaan synnyttää.
Äitini on ollut nopea synnyttäjä ja samoin nuorempi siskoni. Minulla oli sellainen aavistus että näin voisi käydä myös minun kohdallani. En osannut kuitenkaan tilannetta etukäteen stressata vaan olin valmistautunut sellaiseen työpaivän mittaiseen suoritukseen. Synnytys käynnistyi täsmälleen laskettuna aikana ja vauva oli ulkona vajaassa 2 tunnissa eli sukuni edustaja olin:-)Ehdin kuitenkin sairaalaan kun oli lyhyt matka. Isän rooli jäi siinä tohinassa vähän pieneksi kun ehti hieman mehua antaa, ja kivunlievitykseen sain ilokaasua (ainut mitä ehdittiin antaa). Kätilö oli hyvä ja osaava vaikka ei siinä ehditty paljon tutustua. Hän kannusti ja tsemppasi tärkeillä hetkillä ja teki työnsä. Omasta neuvolakortista on myöhemminkin paljon iloa, vauvat taitavat kasvaa aikasta samoin kuin vanhempansa, näin ainakin meillä.
Ei lapselle tarvitse antaa nimeä vielä sairaalassa. Ainoastaan, jos on vaara hätäkasteeseen. Meillä ei toisen lapsen kohdalla ollut nimittäin mitään tietoa vielä nimestä, eikä sitä kyllä kukaan sairaalassa (kätilöopisto) kysynytkään.
Joissakin sairaaloissa halutaan tietää jokin nimi, Kätilöopistolla ei sitten ilmeisesti.
Ei muuten Tampereen sairaalassa ainakaan tarvinnu nimetä lasta (nyt tammikuussa kun siellä käytiin). Liekö sit eri käytännöt eri paikoissa?
Se voi olla! Joissakin sairaaloissa on kuulemani mukaan haluttu jokin nimi tietää. Ei sen tietystikään tarvitse se lopullinen olla!
Porissa kysyttiin nimi, sekä tytön että pojan varalta (vaikka mekin tiedettiin kumpaa odotetaan, mutta eihän se ikinä ole varmaa). Ainakin Porissa tapa johtui kuulemma siitä, että jos käykin niin että lapsi joutuu vastasyntyneiden teholle, siellä halutaan kaikkia lapsia kutsua nimellä. Tietenkään nimi ei ole lopullinen, eikä sillä lailla ”virallinen”, ei sitä merkitty edes mihinkään papereihin jälkeenpäin: mekin annettiin vain jotkut nimet kun jotain oli pakko siinä hötäkässä keksiä 😉
Olen myös kuullut monenlaisista kätilöistä ja oikeanlainen kätilö synnytyksessä on kyllä tosi tärkeä juttu. Onneksi kaikki meidän synnärillä tapaamat kätilöt oli aivan huipputyyppejä. Yksi ikävä sairaanhoitaja oli, mutta hän ei ollut mukana varsinaisesti synnytyksessä, vain lapsen lääkärintarkastuksessa -jätettiin kovasanainen palaute kotiin tultuamme.
Jep, juuri Porista olenkin tainnut kuulla tästä nimiasiasta! Ja siis juu, ei tietenkään keneltäkään voi vaatia lopullista nimeä tuossa vaiheessa, mutta aika jännä käytäntö silti, varsinkin jos sellaista ei edes juuri muissa sairaaloissa ole. Todella hyvä, että annoitte palautetta tuosta ikävästä tyypistä!!
Hei! Haluaisin kiittää kivasta blogista! Olen jo vuosien ajan seurannut muotiblogiasi ja rupesin innolla lukemaan tätä uutta, huippua blogiasi myös.
Olen itsekin raskaana, tosin vasta viikolla 6, ja lueskelin tuolta aiemmista kirjoituksista varhaisultrakokemuksistanne. Siellä kirjoitit, että olitte maksaneet Terveystalossa varhaisultrasta 150€. Olisin kysellyt, että tuliko tuon lisäksi maksettavaksi vielä lääkärin palkka vai oliko koko toimitus yhteensä tuon hintainen? 🙂
Nimeä ei kysytty Taysissa minultakaan, mutta muistaakseni sen sai laittaa iPana tietojärjestelmään, siellä oli oma kohtansa hätäkasteelle.
Itellä myös synnytys lähestyy, kolmas jo tosin, että silleen tuttua puuhaa 😀 Tosin ikinä ei tiiä mitä tapahtuu. Mun synnytykset on menny ihan eri tavalla kun äitillä, jolla kaikki on syntyny keisarinleikkauksella. Hyvä niin, että on itellä onnistunu alakautta.
Ite oon tuuminu, että siihen kokoon yms. vaikuttaa varmaan miehenkin koko ja perintötekijät?
Se nimi kysytään hätäkastetta varten, mutta me ei kuuluta kirkkoon niin lapset on ollu Poika Vee ja Tyttö Vee 🙂 Nytkin kyllä on nimi valmiina silti, ainakin ensimmäinen.
Mulla oli ekassa synnytyksessä hirvee kätilö, jäi kyllä traumat sen jutuista. Toisen kohdalla kirjotin toiveeksi että lempeä ja ystävällinen kohtelu, mä en nääs tartte mitään tiukkaa otetta. Ja se toimi, toinen synnytys jäi mieleen tosi hyvänä, ja sama paikka oli kyseessä eli Naistenklinikka.
Mä täytin etukäteen iPana-järjestelmään tarvittavat tiedot (mm. synnytykseen liittyvät toiveet) synnytyssairaalaa varten ja sinne piti antaa jotkut nimet sekä tytölle että pojalle. Yllättäen tätä nimeä käytettiin sairaalassa monessakin paikkaa ja se tuntui hassulta, kun oltiin jo todettu ettei tytöstä kyllä ainakaan sitä tulisi mikä oltiin iPanaan annettu.
Synnytys meni omalla kohdallani hyvin samalla tavoin kuin äidilläni. Rv 33 havaittiin vauvan perätarjonta, joka ei oikeastaan ollut yllätys koska olen itsekin tullut pylly edellä maailmaan. Olen esikoinen ja synnyin viikon la:n jälkeen, olin tosiaan perätilassa mutta tulin ihan normaalisti alateitse. Äidillä on kumpikin synnytys ollut varsin nopea, joten sellaista vähän odotin itsellenikin. No, la:n ylitse mentiin ja perätilan takia tahtoivat käynnistää rv 40+5 (olin siis itse ilmaissut haluni synnyttää alateitse). Äitini tapaan synnytys eteni nopeasti: säännöllisten supistusten alusta jälkeisiin meni alle 1,5 tuntia. Minkään sortin kivunlievitystä en ehtinyt saada enkä sitä oikeastaan kaivannutkaan kuin ohikiitävän hetken. Kohta 3 kk ikäinen esikoiseni on tyttö, joten mielenkiintoista joskus nähdä noudattaako hänen mahdollinen eka raskautensa samaa kaavaa. 🙂