Synnytyspelkoni lienee monen seikan summa. Taustalla on sairaalassa vietettyjä aikoja lapsuudesta lähtien, epäluottamusta hoitohenkilökuntaan, sairautta, sairaudenpelkoa ja vahvaa taipumusta yleisesti kaiken mahdollisen pelkäämiseen. Ja ennen kaikkea kauhutarinoita synnytyksistä.
Olen huomannut, että monet jo synnyttäneet äidit eivät ollenkaan ymmärrä sitä, että heidän synnytystarinansa voivat jäädä vaarallisesti kaivelemaan meidän synnyttämättömien mieliin pitkiksikin ajoiksi. Jopa ne tarinat, joiden piti olla ihan harmittomia. Me kun emme voi tietää mitään siitä tunteesta, kun kipu loppuu ja oma lapsi annetaan syliin. Me muistamme usein vain ne verta ja suolenpätkiä -kohdat näistä tarinoista. Itselläni on esimerkiksi erityinen taito tallentaa muistin sopukoihin kaikki sanat erilaisista repeämisistä ja tikkaamisista. En oikeastaan edes pelkää supistuskipua, sillä en ole millään lailla kivunlievitystä vastaan. Jos en kestä kipua, minut saa kernaasti tuikata täyteen epiduraaleja ja mitä tahansa. Pelkoni keskittyy ensisijaisesti ponnistamisen hetkeen ja siitä aiheutuviin vahinkoihin. Siksi todella toivoisin, että synnyttäneet äidit ymmärtäisivät jättää synnytyskertomukset kokonaan toisilleen kerrottaviksi. Ellei joku synnyttämätön sitten vaatimalla vaadi kuulla, kun kaveri halkesi kahtia punnertaessaan lastaan maailmaan ja muuta yhtä mieltä ylentävää.
Välillä tuntuu jopa, että synnyttäneet äidit oikein haluavat korostaa synnyttämisen karmeutta ja puhuvat siitä kuin veteraanit sodasta. Mitä kamalampi synnytys, sen parempi? Sitten kuuluu taputella olalle, että kuinka mahtavaa on, että tuollaisesta koettelemuksesta on kuitenkin selvinnyt. Helpon synnytyksen kokenut ei voi tietää oikeasta elämästä yhtään mitään? Sama pätee muutenkin lapsiperhearkeen. Välillä tuntuu, että äideillä on kisa siitä, kenellä arjen pyörittäminen on kaikista rankinta. Kirjoitin muuten aiemmin tästä valittamisen kulttuurista täällä. Toki jälleen tajuan, että olen itsekin pahimman luokan valittaja, mitä tulee fyysisiin vaivoihin. Lupaan ja vannon kuitenkin, etten koskaan pelottele synnyttämättömiä ihmisiä synnytystarinoilla.
Joitakin vuosia sitten olin oikeastaan ihan varma, etten koskaan tule synnyttämään alateitse. Se kun ei ole mitenkään pakollista. Odottaja voi valita synnytystavakseen sektion. Mieleni kuitenkin alkoi pikkuhiljaa muuttua: halusinkin yllättäen kokea alatiesynnytyksen – ehkä jopa hiukan uteliaisuuttani. Pelko ei kuitenkaan ole väistynyt, mutta onneksi sitäkin hoidetaan nykyään tehokkaasti. Olen menossa huomenna synnytyspelkopolille Kätilöopistolle.
Pelkoni on aiemmin kohdistunut nimenomaan tuohon ponnistusvaiheeseen, mutta raskaana ollessani olen alkanut ahdistua myös siitä ajatuksesta, että vauvalle käy synnytyksessä jotakin. Tai että minulle käy jotakin paljon vakavampaa kuin muutaman tikin vaativa repeämä. Jostain syystä en pysty ajattelemaan synnytystä millään tavalla kauniina ja luonnollisena hetkenä. Minulle se näyttäytyy kauheana selviytymiskamppailuna niin äidille ja kuin lapsellekin. Näen sieluni silmin synnytyskanavaan jumiutuneen, napanuoran kaulansa ympärille saaneen vauvan. Jopa minun ja/tai lapsen mahdollinen kuolema on käynyt mielessäni, kun olen pohtinut synnytystä.
Olen huomannut, että ainakin tänä päivänä synnytyspelko otetaan todella vakavasti. Ainakin omassa neuvolassani. Olemme puhuneet siitä neuvolahoitajani kanssa jokaisella käyntikerralla ja myös neuvolalääkäri otti sen puheeksi. He tietävät, että synnytyspelko on ihan oikea ongelma. Se kun voi vaikuttaa ratkaisevasti itse synnytykseen. Kauhusta kankea synnyttäjä ei luonnollisestikaan onnistu hommassa yhtä hyvin kuin peloton ponnistaja, joka pystyy ehkä jopa rentoutumaan eikä omilla jännitystiloillaan hidasta vaarallisesti synnytyksen kulkua.
Olin huojentunut, kun neuvolahoitaja muistutti jo ensimmäisellä kerralla, ettei ketään pakoteta synnyttämään. Tajusin, että pelkoani ei täällä ainakaan vähätellä eikä kohdalleni osunut hoitajaa, joka jostain syystä vastustaisi elektiivistä sektiota. Näitäkin tarinoita kun olen kuullut. Olen kuitenkin ainakin tässä vaiheessa sitä mieltä, että haluan synnyttää alakautta ja siksi tapaan pelkopolillakin kätilön enkä lääkäriä. Toivon, että kätilö saa luotua minuun rauhaa ja luottamusta tulevaa synnytystä kohtaan. Ja kertoo synnytyksen kulusta ilman kauhuvärikynää.
Toki voi käydä niinkin, etten edes voi synnyttää alakautta. Olen miettinyt sitä ja tajunnut, että todennäköisesti petyn karvaasti, jos joudunkin sektioon. Sillä toisaalta pystyn käsittelemään asiaa myös niin, että synnytys on kuitenkin aika pieni osa äitiyttä. Paljon pelottavampi juttu on esimerkiksi lapsen kasvattaminen kunnon kansalaiseksi kuin yksi muutaman tunnin pakerrus synnärillä. Olen myös käynyt läpi aika vaivalloisen raskauden, joka kuitenkin kestää sen yhdeksän kuukautta. Jos nyt oikein pinnistää asioita mittasuhteisiin, niin ymmärtää, että synnytys ei ole taatusti mikään helppo nakki mutta ainakin se on alkamisajankohtansan jälkeen ohi aika pian verrattuna tähän hautomiseen. Toisaalta en kuitenkaan halua ottaa myöskään riskejä. Jos synnytystäni uhkaa jokin asia, esimerkiksi vauvan perätila tai suuri koko, en usko, että haluan yrittää alatiesynnytystä, vaikka siihen annettaisiinkin mahdollisuus.
Palailen vielä myöhemmin tällä viikolla tunnelmiin pelkopolin jälkeen!
Ovatko muut käyneet juttelemassa ahdistuksistaan pelkopolilla? Koitteko siitä olevan hyötyä?
Seuraa blogia Bloglovinissa // Facebookissa // Blogilistalla // Instagramissa
Synnytin alateitse terveen tytön viime vuoden lokakuussa. Olin ennen raskautta hokenut noin 10 vuotta, että minä se en muuten sitten ponnistele yhtään ipanaa tuolta alakerrasta ulos, mutta niin vain se mieli muuttui.
9 raskauskuukautta valmistivat henkisesti tulevaan ja loppuvaiheessa sitä vain toivoi, että lapsi tulis ulos ja sassiin 😀 Kävellessäni lokakuisena yönä kättärille, ei synnytys jännittänyt enää yhtään ja se olikin elämäni hienoin kokemus. Ilokaasu teki hommasta hauskempaa ja supistuskivuista siedettävämpiä ja epiduraali olikin sitten lahja suoraan taivaasta. En oikeastaan miettinyt synnytystä etukäteen ja kaikki meni ihan älyttömän hyvin. Raskaus oli pahoinvointeineen, liitoskipuineen ja selkäsärkyineen minulle sen verran ikävää, että synnytys oli kaikkeen siihen verrattuna piece of cake!
Tsemppiä tulevaan, hyvin se menee 🙂 luota itseesi ja kroppaasi. Nainen on luotu tekemään ihmeitä.
Ihana kommentti, kiitos miljoonasti tsempistä 🙂 Toivottavasti mulle sattuisi yhtä mukava synnytys 🙂
Samaa tulin kertomaan kuin edellinen kommentoija. Luonto hoitaa monen kohdalla niin, että raskausaikana synnyttämistä ”alkaa odottaa”, sillä sen tietää helpottavan raskauden ah-niin-ihaniin oireisiin. Toivottavasti näin käy sinunkin kohdallasi. <3
Nimim. lapsivesien mentyä en soittanut sairaalaan, vaan äidilleni (huusin puhelimeen, etten halua synnyttää). Muutamaan tuntia myöhemmin huusin miehelleni, että HALUAN SYNNYTTÄÄ! 😀 Pointtina siis, että luonto hoitaa ja muuttaa mielen monesti.
Yhdyn edellisiin siinä, että pelko on minunkin kohdalla alkanut pikkuhiljaa painua taka-alalle. Nyt on enemmän mielessä, se että pääsisi synnyttämään ja pääsisi pois tästä tukalasta olotilasta.
Mutta pelkoja minulla on edelleen ehkä ei vain niin voimakkaina kuin raskauden alku- ja keskivaiheilla.
Sanoit, että et pelkää supistuskipua koska et ole kivunlievitystä vastaan. Minulla taas yksi peloista on juuri ne puudutteet. Spinaalista esim kätilö kertoi (minun korvaani kuulostaen vakavilta) sivuvaikutuksilta, joissa esim voi puutua ”liian ylös” rintakehään, jolloin tulisi hengitysongelmia yms. En tiedä olisinko halunnut kuulla… Pahin kauhuskenaario olisi halvaantua tai vammautua nuista puudutteista! Kyllä, ymmärrän, että se on TODELLA harvinaista. Mutta silti. Toive olisi edetä niin pitkälle kuin vain kestän, ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä, mutta olen valmis myös harkitsemaan niitä hoitohenkilökunnan kanssa sitten tarpeen mukaan.
Loput pelkoni minullakin liittyvät tuohon ponnistusvaiheeseen ja siihen, että jos jotain menee pieleen. Käy huonosti minulle tai vauvalle. Tulee hätätilanne tai kaaos synnytyssalissa. Neuvolassa on minua lohdutettu, että sairaalassa varaudutaan kaikkiin hätätilanteisiin ja siellä jos jossakin saa avun ja parhaan mahdollisen hoidon. Ja useat tilanteet, jotka synnyttäjälle voivat olla traumaattista ja saada aikaan suurta hätää, on kuitenkin sairaalassa usein tapahtuvia täysin hallinnassa olevia kiirellisiä toimenpiteitä.
Monenlaisilla mietteillä kohti synnytystä. Onneksi kuvaan on tullut myös innostavaa odotusta ja juuri sitä, että voi kun alkaisi tapahtumaan, sitten ollaan lähempänä vauvaa!
t. viikko laskettuun aikaan ja vauva saisi tulla jo 😀
Synnytin viime kesänä terveen vauvan. Synnytykseen liittyi monia seikkoja (fyysisiä ja henkisiä), jotka järkyttivät minua ja koenkin synnytyksen lähinnä traumatisoineen minut.
Koska se oli niin vaikea kokemus, olen siitä ihmisille puhunut (jos on kysytty). Halusin siis vain sanoa, että se synnytyksestä puhuminen ja sillä ylpeily on selviytymiskeino. Kun muuten tilanne oman pään sisällä voi olla sen asian suhteen aika kaoottinenkin.
Varmasti onkin ja siitä täytyy saada puhua! Koen vain, että synnytyksistä kannattaisi mieluummin puhua jo synnyttäneiden naisten tai ammattiauttajan kanssa kuin sellaisten, joilla se on vasta edessä. He eivät voi juurikaan auttaa eivätkä jakaa kokemuksiaan ja sen lisäksi he itsekin voivat saada keskustelusta pelkoja.
Mä kävin myös pelkopolilla, mutta ite en saanut siitä ikävä kyllä oikein helpotusta pelkoihini. Tuntui, että pelkopolilla oli totuttu vastaanottamaan ihmisiä jotka haluavat pelkosektioon, multa kysyttiin useampaan otteeseen ”suostutko yrittämään synnytystä alateitse”, mikä oli hirveän turhauttavaa, sillä mun suurin pelko oli, että synnytys päätyy sektioon.
Mitä tulee synnytystarinoihin, niin itse koin koko raskauden ajan ne hirmuisen voimauttavina- olivat ne sitten hyviä tai pahoja kokemuksia. Jos ne olivat hurjia, sain voimaa siitä, että tuossa tuokin nyt kuitenkin istuu kertomassa kokemastaan, ja jos ne olivat hyviä, toivoin, että omalle kohdalle sattuisi yhtä hyvä synnytyskokemus. Tuntui jotenkin lohdulliselta kuulla, mitä muut ovat käyneet läpi. Mun kohdalla synnytyspelkoa lisäsi kaikkein eniten se, että olen ollut tukihenkilönä parhaan ystäväni kahdessa hyvin sujuneessa synnytyksessä. Jostain syystä oli olo, että itse en samaan suoritukseen kykene.
Eniten harmitti ”ei kannata pelätä” kehoitukset- ihan kun kukaan päättäisi pelätä. Haluaisi pelätä. Kyllä mä ainakin tein kovasti töitä sen eteen, että sain pelkoa kaksin käsin pideltyä etäällä.
Tosi hyvä, että pystyt kääntämään toisten synnytyskertomukset voimaannuttaviksi. Mulla on toisin päin ja yleensä tosiaan myös niissä hyvissä synnytystarinoissa on jotakin, mitä en olisi halunnut kuulla. Oikeastaan olen kuullut (ja itse asiassa nähnytkin) vain yhden synnytystarinan, joka oli minunkin mielestäni hyvä ja sellainen jonka niin toivoisin osuvan omalle kohdalle!
Kävin kaikista kolmesta lapsestani pelkopolilla ja käynneistä oli joka kerta valtavasti apua. Tsemppiä!
Synnytin itse pari kuukautta sitten ja tilanne oli sama siinä suhteessa,että pelkäsin kuollakseni etten minä ja vauvani selviä hengissä ja ajatuskin synnytyksestä sai minut kauhusta sekaisin. Mitä lähemmäs raskaus kävi loppuaan, sitä enemmän olisin halunnut perua koko jutun.
Vaikka raskausaikana ehti käydä monenlaisia ajatuksia läpi, en itse synnytyksen aikana kertaakaan edes miettinyt että joku menisi vikaan.
Siihen joutuu sen verran keskittyä , ettei päähän mahdu ( onneksi) kauhukuvia.
Pelkäsin eniten juuri tuota ponnistamista, ja loppujen lopuksi se oli itselleni juuri se ” paras” vaihe koko synnytyksessä. Eikä pelkäämääni kahtia halkeamistakaan tapahtunut omasta pienestä koostani huolimatta.
Tsemppiä tulevaan:)
Yhdyn edellisiin kommentteihin, luonto hoitaa ja omaan vartaloonsa pitää luottaa. Naisen vartalo on suunniteltu raskautta ja synnyttämistä varten. Kun synnytys käynnistyy, siihen kannattaa vain heittäytyä. Tulee varmasti ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita”, mutta apuna on sairaalan osaava henkilökunta, kätilöt ja lääkärit. Kyllä ne tietää, mitä pitää tehdä. Itse ajattelin niin, että loppujen lopuksi lapsen saamisessa synnytys on se kaikkein helpoin vaihe. Se kestää lopulta niin lyhyen aikaa siihen nähden, että syntyvä lapsi on siitä eteenpäin aina kanssasi. Ja lakonisesti voisi myös todeta, että synnytyksessä on apuna kaikki tarvittava lääketieteellinen tietotaito ja osaaminen, hoitohenkilökunta, kivunlievitys, ohjeet ja neuvot. Kun pääset lapsen kanssa kotiin ja elämä alkaa, silloin välillä tuntuu siltä, ettei apua ole mistään saatavilla ja itse on ratkottava eteen tulevat ongelmat.
Hei,
Täällä ensimmäsitä lastaan odottava nuori nainen, ja minä suhtaudun tulevaan synnytykseen aika rauhallisin myelin, ehkä juuri sen takia, että kokemusta ei vielä ole ja asenne on, että se tulee, mitä on tullakseen! 😀 Kuullut olen kyllä monia (kauhu)tarinoita, mutta kun sitä ei ikinä voi tietää, että millainen se oma synnytys sitten tulee olemaan, niin miksi sitä kauhistella/pelätä etukäteen. Toki minuakin jo jännittää, vaikka raskaus ei vielä puolessakaan välissä ole!!!
Yksi ystäväni tarina jäi mieleen, vaikka se hänestään kauheista kauhein synnytys oli, että on joutunut käymään terapeutin kanssa jälkeenpäin asiaa läpi, niin itse koin sen kuitenkin opettavana! Kun hän aluksi sanoi, että synnytys oli vain aivan kauhea, ja ikipäivänä ei aio enää synnyttää, niin sitten kun sain hänet kertomaan, että mikä siinä nyt oli niin kauheaa, niin hän sanoi, että se kesti niin kauan…Siis mitä?! Hän oli siis kuullut ennen omaa synnytystään vain aivan loistavia synnytystarinoita, ja hänellä oli sellainen mielikuva, että synnytys on äkkiä ohi! No kun hänen omansa sitten olikin jonkin aikaa kestänyt niin se olikin sitten aivan kamala!!! Eli itse ainakin opein, että ei kannata odottaa mitään, tai ainakin varautua pahimpaan, ettei itse tilanteessa tule kauhua, että ei tämä näin kauan voi kestää tai ei tämä näin kipeää voi tehdä… 🙂
Näin 6kk h-hetken jälkeen mietin, että mielestäni itse synnytys ei ollut kivulias, kun sain kivunlievitystä ja sanoin aina ajoissa kun halusin lisää. Ponnistusvaihe oli ihan ok, kun tiesi, että pian vauva on tässä. Kaikista kivuliainta on palautuminen. Kivut eivät siis todellakaan lopu synnytykseen, toisin kuin tässä kuvailet. Palautuminen on se kivuliain asia, kun on vauva-arki alkaa.
Oikeassapa olet. Kukaan ei kunnolla tuonut esille juuri tätä, eli synnytyksestä palautuminen voi olla melkoista tuskaa. Minulla synnytys meni tosi hyvin, mitään ei repeytynyt eikä mitään leikattu. Mutta seuraavav kuukauden olin todella heikossa kunnossa! Tämä tuli täysin puskista ja yllätyksenä. Ja koin ajan ahdistavana varsinkin, koska olen liikkuva ja aktiivinen ihminen. Jälkeenpäin toivoin, että joku olisi tästä varoittanut. Olisin osannut olla rennommin nuo palautumisviikot. Nyt olin välillä ihan paniikissa, koska luulin, että hankaluus vain jatkuu ja jatkuu. Mutta lopulta luonto hoisi asiat kuntoon, palautuminen on lopulta aika nopeaa. Ei sitä synnytyksen jälkeistä aikaa turhaan sanota lapsivuodeajaksi. Eli luvan kanssa levähtelyä, pitkään olemista ja vauvasta nauttimista.
Itse olen saanut/joutunut kuulemaan muutamia synnytystarinoita ihan suullisesti ja nimenomaan sellaisia tarinoita, joihin on kuulunut niitä synnytyksen karumpia puolia ja yksityiskohtia. Omalla kohdallani tarinat eivät kuitenkaan onneksi ole aiheuttaneet sen suurempia kauhukuvia vaan koen, että niiden myötä olen vain saanut realistisemman kuvan koko tapahtumasta. Tiedän siis mitä voi olla edessä mutta tiedän myös, että on täysin sattumanvaraista miten koko homma tulee menemään. Toisilla kaikki sujuu ns. helposti ja toisilla vähän kivisemmän tien kautta. Onhan se vähän kuin hyppy tuntemattomaan, mikä tietysti on omiaan luomaan pelkoja ja jännitystä.
Yhteen aiemmista kommenteista yhtyen olen myös melko luottavaisin mielin menossa sairaalaan synnyttämään, koska nykylääketiede on kuitenkin aika pitkälle kehittynyttä ja sairaalassa ympärillä on joukko osaavaa henkilökuntaa. Näillä ajatuksilla pyrin siis hälventämään omaa jännitystäni 🙂
Tsemppiä pelkojen käsittelyyn!
Ymmärrän niin hyvin sun pelot ja kuulun myös joukkoon, joka on kuullut liikaa valitustarinoita ja kauhutarinoita. Synnytin itse kuukausi sitten. Pelkäsin loppuraskautta kohden enemmän ja enemmän, juurikin sitä että meneekö kaikki hyvin ja voinko ylipäätään synnyttää alateitse. Luulen, että kaikille tulee olo, että voiko tän peruuttaa, jossain vaiheessa. Mulla jouduttiin vielä käynnistämään ja olin sairaalassa koko synnytyksen ajan. En ollut edes aikuisiällä ollut yötä sairaalassa, joka pelotti jo itsessään. Päätin silti et meen tosi avoimin mielin enkä tee mitään suunnitelmia miten haluun synnyttää. Käynnistys onnistui jo ekana päivänä (joka on kai melko harvinaista kun paikat on vielä täysin kiinni) ja viihdyin osastolla niin kauan että ponnistusvaihe alkoi. Synnytyssaleilla olisi saanut paremmat lääkitykset, mutta koin että oma kroppa ja mieli toimii paremmin ilman lääkkeitä (plus vihaan kaikkia piikkejä ja ”asennuksia” mitä puuduttaminen olisi aiheuttanut). Sain tosi paljon voimaa omista ”kivunlievitystavoista” ja loppujen lopuksi vedin ”luomuna” loppuun saakka. Tätä en olisi ikipäivänäkään uskonut itsestäni ja päällimmäisenä vain ajatus, että vitsi miten hieno kokemus (en siis väitä etteikö se olisi ollut kivuliasta). Olin onnekas että kaikki sujui niin hyvin, mutta itse koin tietty vähän damagea, mutta se on varmasti hyvin yleistä, joten en osaa siitä murehtia. Oma kokemus oli se, että kroppa toimi hienosti itsellään ja sain paljon voimia koko kehosta, kun mikään ei ollut puudutettuna. Mutta tosiaan, kaikki synnytykset on niin erilaisia, että ei ainakaan kannata päättää, että näin teen ja hampaat irvessä itkeä, että miks mä päätin näin 😀
Neuvona voin antaa että kuuntele itseäsi ja kehoasi. Opettele muutama keino miten saat itses rentoutettua kun supistus tulee. Jos kipristelee kivusta, leuka kireänä ja hengittämättä, on paljon vaikeempaa päästä yli kivusta. Nää on tietysti henkilökohtaisia juttuja, miten lievittää kipua. Kun oppii ottamaan supistuskivun vastaan ja lievittämään sitä rauhallisesti luulen et se auttaa kaikkia. Pelot lähtivät itselläni pois siinä vaiheessa kun synnytys alkoi ja hommat etenivät, sitten tuli vaan fiilis et no tätä tää nyt on ja antaa tulla vaan. Luulen, että kun ei tiedä mitä on tulossa, pelottaa kaikkein eniten. Ainakin mun kohdalla. Kun synnytys on käynnissä, tietää ainakin, että ei tää nyt montaa päivää kestä, että kohta tää on ohi.
Tsemppiä! 🙂
Tulin sattumalta blogiisi ja koska itsekin odotan vauvaa (kolmatta, kesäkuussa laskettu aika), jäin kahlaamaan tekstejä läpi.
Aikaisemmat synnytykseni ovat olleet kohtuullisen kivoja kokemuksia, vaikka pelkäsinkin tietenkin etukäteen. Kaikki tuntematon ja ennustamattomissa oleva pelottaa. Positiivisen kokemuksen muodostumiseen vaikutti varmaan eniten se, että pystyin luottamaan kätilöön (se on synnyttänyt usein ja tietää kaikesta mua enemmän) ja kykenin ajattelemaan yhden kivun/vaiheen/epämukavalta tuntuvan hetken kerrallaan. Karkaamatta niihin ”mitä jos” -ajatuksiin. Lisäksi luulen, että mitä enemmän on suunnitelmia ja odotuksia (esim. tietyt kivunlievitykset, synnytystavat, kesto tai oma pärjääminen), niin sitä todennäköisemmin tuntuu, että jotain meni mönkään. Kun kaikki etenee kuitenkin niin yksilöllisesti.
Mut hei, MÄ oon selvinnyt siitä, kahdesti. Eli synnyttäminen ei oo mikään kipukynnys- tai urheuskysymys, mä oon nimittäin ihan nynny panikoija. ;D
Ja niinpä, jännitän silti tätä kolmattakin synnytystä, vaikka samalla julistankin sitä ilosanomaa, ettei synnyttäminen oo välttämättä yhtään kamalaa. (Vaikka toki mäkin saisin väännettyä kauhutarinoita jälkikäteen joistain pienistä yksityiskohdista. En vain näe siihen mitään tarvetta, koska ei se tee hyvää kellekään. Mullekaan. Liioitteluksi menisi, sitä paitsi. ;D)