Taas viikko lähempänä laskettua aikaa. Huomenna alkaa viikko 34.
Mitään maata mullistavaa kuluneella viikolla ei tapahtunut. Uusi juttu olivat ainoastaan hiukan turvonneet jalat parin tunnin kaupungilla haahuilun jälkeen. Tällä viikolla tein myös vähän tavallisesta ahkerammin verensokerien seurantaa, mutta mitään pompahduksia suuntaan tai toiseen ei edelleenkään tapahtunut.
Huomaan odottavani jo aika kuumeisesti äitiysloman alkua. Kahdeksan tunnin istuminen hiiri kädessä ei enää onnistu mitenkään ilma tuskaista kiemurtelua, kun oikeanpuoleista leveää selkälihasta kiristää niin julmetusti, ettei mitään rajaa. Onneksi ensi keskiviikko on viimeinen työpäiväni, mutta sitä ennen pitäisi jaksaa vielä aika rankka työrupeama. Sen jälkeen yritän ottaa niin rennosti kuin suinkin pystyn. Yksi kasvohoitoaika on jo varattuna! 🙂 Ihanaa olisi, jos jaksaisi kuitenkin laittaa kotia kuntoon, ennen pikkuisen syntymää. Varasin jo henkilökohtaisen puutarhurifloristin aka äitini tänne meille laittamaan kanssani pihaa ja terassia kuntoon kesää varten. Pankissakin on käyty ja kylppäriremppa valmiina alkamaan! Eli ei ehkä sittenkään luvassa rentoilua…
Vatsa tuntuu jo todella tukalalta ja kenkiä jalkaan laittaessa alkaa raivostuttaa aivan julmetusti. Äitinikin muistaa, että vaikka pitikin raskauksiaan ihanina ajanjaksoina niin raskaushormonien ja kenkien jalkaan laittamisen yhdistäminen kirvoitti hänellekin kyyneleet silmiin. Mikä siinä onkaan niin ärsyttävää? Olen kuin pyllyyn ammuttu karhu, jos joudun pukemaan lenkkarit jalkaan – puhumattakaan niistä lauantain remmikorkkareista. Olisi pitänyt kuvata operaatio Sandaalit jalkaan kiireessä työpaikan vessassa, niin ainakin teillä olisi ollut hauskaa. Se, ettei pysty liikkumaan entiseen tapaan ottaa koville.
Tuntuu toisaalta, etten jaksaisi olla raskaana enää yhtäkään päivää, mutta toisaalta se, kuinka lähellä synnytys on, on todella pelottavaa. Vauva syntyy viimeistään kahdeksan viikon päästä. Ellei hän synny spontaanisti aiemmin, tällöin hänet viimeistään laitetaan syntymään. Kahdeksan viikkoa raskaana tuntuu loputtoman pitkältä, tuskaiselta ajalta mutta muuten – se on hirveän vähän! Sanon miehelle joka toinen päivä, etten todellakaan ole valmis saamaan lasta, voiko vielä perua. Vuoden päästä olisi ehkä hyvä. Tai kahden. Mutta ei missään tapauksessa kahdeksan viikon päästä. Tuntuu ihan oudolta katsoa vatsaa, tuntea kuinka pienet jalkapohjat työntyvät vatsanahkaan – ja sitten ajatella, että muutamassa tunnissa lähiviikkoina se sama ihminen on minun ulkopuolellani.
Vaikka loppuraskauteni on normaalista tuskaisuudestaan huolimatta sujunut huomattavasti paremmin kuin ensimmäinen ja toinen kolmannes, olen huomannut ihmetteleväni jatkuvasti jopa kolmilapsisia perheitä – tai lähinnä niiden äitejä. Miten tuo on jaksanut olla kolme kertaa raskaana. Puhumattakaan, jos lapsia on sitäkin enemmän. Minulla ei ole vielä kokemusta ajan kultaamasta raskausajasta, mutta voi pyhä sylvi, jos nyt mietinkin mahdollista seuraavaa raskautta, niin tuskahiki nousee otsalle. Tai että kävisin tämän koko prosessin läpi vaikka neljä kertaa?! En I-K-I-N-Ä. Eikä minulla edes ole vielä yhtäkään lasta! Kuinka raskasta on olla raskaana, kun jaloissa pyörii samalla muutama mukula? Entäs sitten prinsessa Madeleine? Uusi vauva on tulossa ihan näillä näppäimillä ja edellinen on vasta reilun vuoden. Ajatus siitä, että muutaman kuukauden kuluttua synnytyksestä olisin jälleen raskaana on täysin utopistinen. Ovatko suurperheiden äitien raskaudet lasten leikkiä vai ovatko he vain vahvempia? Vai unohtavatko he kaiken tuskan välittömästi, kun oma lapsi syntyy? Voi kertokaa, viisaammat!
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi-palvelussa // Facebookissa // Instagramissa
Huomaa uusi blogiseurantasivusto Blogit.fi!
Alkuun kiitos erittäin mielenkiintoisesta ja kivasti kirjoitetusta blogista! 30-vuotiaana ensiodottajana (rv 21) Espoosta jotenkin kolahtaa 🙂 Tämänkertainen teksti osui ja upposi, kiitos siitä! Harva ymmärtää hullunkurisiakin pelkoja tai mietteitä omassa ystäväpiirissäni. Olen itkeskellyt miehelleni juuri synnytyspelosta ja jo tässä vaiheessa siitä, voisiko tämän perua tai edes lykätä? Lapsi on erittäin toivottu 2 vuoden työn tulos mutta silti jo puolessa välissä tuntuu, että voisiko raskaus kestää vaikka vain vähän pidempään että ehtisi varautua kaikkeen? 🙂 Hullunkurista.
Jään mielenkiinnolla seuraamaan blogiasi – tsemppiä viimeisiin viikkoihin!
Kiitos paljon rohkaisevista sanoista ja paljon tsemppiä sinullekin loppuraskauteen!! Eiköhän me molemmat selvitä, vaikka pelottaakin 🙂
Joo-o, lapsivesien mentyä en suinkaan soittanut sairaalaan, vaan äidilleni, etten halua synnyttää. Mun raskauteni loppupuoli oli helvettiä iskiaskipuineen, mutta se vauvakuume polttelee silti välillä. Meidän naisten ajatusmaailma on rakennettu pelottavan unohtavaiseksi.
Tsemppiä loppusuoralle, täällä tuetaan ja tsempataan! <3
Hehee tuo puhelu on ihan kuin jostakin elokuvasta 😀 Mutta kaikki meni kuitenkin hyvin! 🙂 Kiitos tsempeistä!
Tuttavallani on yhdeksän lasta ja hän juuri totesi, että vasta neljännen kohdalla hän pääsi jutun juonesta kiinni – että mistä näissä lapsissa ja perhe-elämässä onkaan kyse. Mutta kevyesti hänellä perhehommat pyörivät, vanhimmat auttavat nuorempia ja pienet ottavat isoista mallia. Juu en tiedä miten pää ja kroppa kestävät yhdeksää raskautta. Itselläni ei ole takana kuin yksi keskenmeno viikolla 9.
Riemua ja jaksamista raskautesi viimeisiin viikkoihin 🙂 ja kiitos ihanasta blogista!
Aivan uskomatonta tuo yhdeksän lasta! Mieletöntä, että joku pystyy sellaiseen raskauksineen ja arkeen niiden jälkeen. Kiitos itsellesi tsempistä 🙂
Vastaukseni postaukseesi ei varmastikaan ole mieltä ylentävä eikä tarkoitukseni ole olla veemäinen. Mutta. Jotkut naiset kokevat raskauden valtavan vaikeana ja valitettavan arvoisena aikana. Blogisi perusteella minusta usein tuntuu että kuulut tähän ryhmään. Joillakin vain on taipumusta ehkä valittamiseen tai ehkäpä toisilla on suurempi kipukynnys. Itselläni on esimerkiksi välilevyn pullistuma ollut jo vuosia. Kipu joka alaselässäni joskus on ja säteilee jalkaan on helvetillistä enkä koko raskausaikana kokenut yhtään vastaavaa tuskaa. Olin oikeastaan vain iloinen, että selkäni ei ärtynyt enempää. Normaalit selkäkivut kyllä olivat, mutta niihin olen tottunut.
Tuntiessasi tällaisia EI IKINÄ -tunteita pyydän sinua miettimään niitä naisia jotka tekisivät kaikkensa ollakseen tilanteessasi. Niitä naisia jotka ottaisivat kipusi, tuskasi, pelkosi ja ahdistuksesi satakertaisena jos vain saisivat oman lapsen. Niin klisee kuin se onkin niin ole onnellinen. Sinulle on tulossa lapsi. Rakkaus jota hänelle annat, ei ole edes verrattavissa siihen rakkauteen jota miehellesi annat. Lakkaa valittamasta ja olemasta hysteerinen; palkinto on niin suuri, että odotusajastakin voi nauttia vaikka se fyysisesti joskus pahalta tuntuukin.
Jos olet lukenut blogiani alusta asti, tiedät varmasti, että tiedostan erittäin hyvin, kuinka onnekas olen, että olen ylipäätään raskaana. Olen tuonut mielestäni esille, että olen hyvin onnellinen, että minulle on tulossa lapsi. Minä haluan kuitenkin tuoda esille, että on ihan hyväksyttävää tuntea sellaisia tunteita, mitä raskaana ollessa tuntee. Uskon nimittäin, että meitä kaikenlaisia tunteita kokevia raskaana olevia naisia on monia muitakin. Jos minua itkettää niinkin mitättömän merkityksetön asia, kuin se etten saa helposti kenkiä jalkaan, minulla on siihen oikeus. Se ei vie pois sitä kiitollisuutta, mitä omasta lapsesta kaikesta huolimatta koen.
Itselläni raskaaksitulo ei tapahtunut hetkessä, vaan olimme juuri aloittaneet lapsettomuustutkimuksia kun huomasin olevani raskaana, vihdoin. Tiedän siis, että raskaaksitulo ei ole mikään itsestäänselvyys ja koen suurta kiitollisuutta, että vihdoin kaiken odottamisen jälkeen olemme tässä pisteessä. Silti VIHAAN raskaanaoloa. Nyt menossa 13+2 ja kulunut ajanjakso kuuluu valitettavasti elämäni kauheimpiin. Kyllä, olen kiitollinen, mutta raskaanaoloa ei pitäisi mielestäni mitenkään mystifioida ja kaunistella jos siihen ei ole aihetta, vaan on ollut ihanaa täältäkin blogista lukea rehellisiä kokemuksia raskauden varrelta. Kiitos siis siitä Irene! Mielestäni teksteistäsi on kyllä saanut juuri sen kuvan, että vaikka itse raskaanaolo on ollut sinulle vaikeaa ja välillä sietämätöntä, olet hurjan kiitollinen pienestä ihmeestäsi. Jos jotain olen tämän raskauden aikana oppinut, niin sen, että tämä on yhtä ristiriitaisten tunteiden myllerrystä koko aika.
Hienoa kuulla, että tulit raskaaksi, vaikka se ei käynytkään hetkessä. Ja hienoa, että olet saanut oikean kuvan minusta ja mielteistäni 🙂 Kiitos kommentista!
Minä kiitän siitä, että kerrot raskaudestasi pelkoineen, kipuineen ja peräruiskeineen. Itselläni ei vielä ole lapsia, mutta tätä blogia lukiessa ajatus niiden saamisesta ei tunnu niin pelottavalta – ihan vain siksi että on lohdullista huomata että on ihan ok tuntea erilaisia tuntemuksia raskaana ollessaan. Lasten saaminen on mutkikas juttu, jota ei kaikille suoda. On silti paljon paljon parempi käydä läpi oikeita tunteita ja puhua niistä ääneen, eikä vaan pitää jotain raskautta glorifioivaa kulissia yllä vaikkei siltä tuntuisikaan.
Musta on myös ihan hemmetin tärkeää kunnioittaa toisen tuntemuksia, koska mistä sitä ikinä voi tietää miten joku jonkun asian kokee.
Toivottavasti seuraavat 8 viikkoa ovat armolliset. Hitaat silloin kun kaipaa aikaa, ja nopeat silloin kun joka paikkaa kolottaa. 😉
Ihana kommentti, kiitos! <3 Tämä pelasti päivän 🙂
Raskaus ei tosiaankaan ole samanlainen tila, jonka vaan ihmiset kokisivat eri tavoilla (viitaten tuonne jonnekin ylempään kommenttiin, jossa vihjattiin valittamistaipumuksista). Tiedän sen, koska elän nyt kolmatta raskautta, jonka aikana oon ollut tosi paljon kipeämpi ja toimintakyvyttömämpi, kuin edellisten. Ai että, kun suututtaa, kun joku kertoo, ettei raskaus ole sairaus. Ei ole ei, mutta on päiviä, jolloin ei tunnu kyllä yhtään terveeltäkään.
Mutta luulen, että silti se aika kultaa muistot. Kyllä minä olen osannut raskauksienkin välissä sanoa ihmisille, ettei raskausajat oo saaneet mua hehkumaan tai väittämään eläväni elämäni parasta aikaa. Mutta silti uudesta vauvasta haaveillessa raskausaikakin muistuu mieleen lähinnä taianomaisena ja jännittävänä aikana. Niin sen kai kuuluu mennä. Ja näenhän toki sen taian ja jännityksen (ja kaikki muutkin hyvät puolet) tälläkin hetkellä, vaikka toisaalta oon koko päivän potenut närästystä ja lantionlöystymisestä johtuvaa selkäkipua, liitoskipuja ja vihlontaa haaroissa… Vaikka kuinka potkii pikkuinen kylkiluihin ja sattuu, niin kyllä se hymyilyttääkin. 🙂 Sehän se pointti onkin, että se tuleva vauva on kuitenkin kaiken tämän vaivan arvoinen. <3
(Mutta että 15 vauvaa, kuten mummollani…?? Huhhuh…)
(Ja toi kenkähomma, huhhuh… :/ Itse haaveilen aina varpaankynsiä leikatessa ja sääriä huoltaessa, että seuraavan kerran tarvitsisi vasta mahattomana. ;D)
Kiitos kommentista, todella mielenkiintoista lukea erilaisia kokemuksia! Etenkin noin kokeneilta kuin sinä 🙂 Samaa olen muuten miettinyt tuosta raskaus ei ole sairaus -sanonnasta. Sitä on välillä vähän vaikea uskoa, kun nappailee itseltään verinäytteitä ja ravaa sairaalassa 😀
Minä en koskaan haaveillut raskaudesta, vaan lapsesta. Raskausaika oli hyvin omituista ja erikoista, oli vaikea käsittää vatsan kokoa ja muita kehon muutoksi avarsinkin loppuvaiheessa. Koin valtavan ahdistavaksi sen, etten päässytkään enää liikkumaan niin ketterästi kuin normaalisti ja ahdistavaa oli myös se, että äkkiä ihmiset huomasivat minussa vain vatsan – ei mitään muuta sen ympärillä. Raskaus oli minulle asia, joka piti ihan rehellisesti vain suorittaa, jotta sain sen mitä oikeasti halusin, mitä myös mieheni tietysti halusi – pienen vauvelin syliin ja elämäämme jakamaan.
Mieheni tosin jaksoi loppuun saakka jankuttaa, kuinka kuulemma näytin herkulliselta ja seksikkäältä kaikkine uusine pyöreine muotoineni. On jälkeenpäin kaihoistasi joskus muistellut noita aikoja. Se tuntui toki hyvälle, vaikka itse näin peilistä ihan toista.
Raskaus oli itselleni selkeästi poikkeustila. Palauduin suhteellisen nopeastikin takaisin omiin entisiin mittoihini ja nyt on taas vaikea käsittää, että vielä pari vuotta sitten olin raskaana. Hämmästelen joskus ihmeissäni ja myös kiitollisena lastani katsoessa, että minustako tuo tuli?
En siis erikoisemmin välittänyt raskausajasta, mutta kyllä siitä ajasta jotain unelmanomaista jäi elämään. Ehkä ne olivat ne hormonit, jotka tuudittivat sellaiseen odotuksen pumpuliin? Ja ne vatsassa tuntuvat liikkeet, pienet kädet ja jalat jotka työnsivät nahkan läpi ja potkiskelivat sisuskaluja. Ne tunteet haluaisin kokea uudelleen.
Ehkä toinen raskaus voisi jopa olla rennompi, kun jo tietäisi mitä on tulossa?
Kiitos kun jaoit kokemuksesi 🙂 Minulla on todella samanlaisia tunteita. Minustakin tuntuu, että raskaus on vain pakko käydä läpi, jotta saa oman lapsen. Jos voisin laittaa lapseni nyt kasvamaan johonkin purkkiin, tekisin sen. VAIKKA ne pienet potkut vatsassa tuntuvat niin mahtavilta! Ei näistä tunteista oikein saa selvää 🙂
Voih, mä olen haaveillut myös kasvohoidosta! Itse odotan kaksosia (rv 26) ja selällään makaaminen on tuskaa. Pystyykö kasvohoitoja tehdä niin että asiakas istuu?
Ihanaa loppuodotusta teidän pesueelle!
En tiedä voiko, kannattaa kysyä! Tsemppiä kaksosraskauteen 🙂
Hihih. Kauheesti tsemppiä! Muistan niin hyvin kaikki nämä tunteet… enkä vielä ainakaan näin 2v jälkeen olisi valmis uuteen rundiin, vaikka aika paljon sitä myös ehtii unohtaa. Mut joo ei, katotaan sitten hamassa tulevaisuudessa. Ehkä. Yksi on ihan riittävän ihana ;).
Kiitos tsempistä!! Ymmärrän hyvin, ettei tee mieli harkita toista kierrosta. Uskon että ajattelen itse tuossa kohdin vielä samalla tavalla kuin sä!
Niin raskauden voi toki kokea monella eri tavalla, niin kuin ylempänä mainittiin. Minulle ei kyllä millään tavalla ole tästä blogista tullut olo, että Irene jotenkin valittaisi raskaudestaan, vaan kertoo siitä monipuolisesti. Olen toki puolueellinen, sillä olen itsekin raskaana, enkä koe jatkuvasti hehkuvani tai jaksavani kovin hyvin yhtään mitään. Aina on ihmisiä, joilla menee huonommin, joita sattuu enemmän ja joille on jaettu monella tavalla hyvin paljon paskemmat kortit kuin itselle. Tämä ei silti tarkoita, ettei meillä jokaisella ole oikeutta valittaa (tai niin kuin Irene mielestäni tekee, kertoa) niistä asioista, jotka ovat itselle vaikeita, haastavia tai aiheuttavat turhautumisen tunteita.
Ennen raskaaksi tuloa olin varma, että jaksan lenkkeillä ja opiskella samalla intensiteetillä kuin ennenkin. Tuli kuitenkin hyvin monenlaisia vaivoja, joita en osannut ennustaa. Iskias paheni niin, etten aina pääse kävelemään kuin hyvin lyhyitä matkoja, vaikka kuinka tekisin kaikki vippaskonstit, jotka vaivaan tiedän. Nivelkivut ovat vuosien tauon jälkeen palanneet todella pahoina. Lisäksi raskaus itsessään on ollut henkisesti suurempi vuoristorata kuin olisin osannut aavistaa. Kun tähän kaikkeen lisätään vielä läheisen vakava sairastuminen ja kuolema, en koe, että raskaus olisi ollut helppo. Silti monesti juuri tuollaiset kenkien jalkaan laitot voivat olla niitä hillittömän itkun hetkiä. Ja vaikka itselläkin raskaus on todella toivottu ja lasta odotetaan todella innoissaan, on välillä silti turhautumisen hetkiä. Minusta on myös mukava kuulla muiden raskauksista, ja etenkin siitä, että on myös pienempiä valituksen aiheita kuin potentiaalinen reuma. En katso, että kukaan on oikeutettu valittamaan toista enemmän.
Tulipa ehkä hieman toisteinen kommentti 😀
Kiitos Irene, että kerrot raskaudestasi ja siihen liittyvistä tunteista niin avoimesti. Tämä blogi on tarjonnut kallisarvoista vertaistukea. <3
Ihanaa kuulla, että olet saanut vertaistukea! 🙂 Kiitos hirmuisesti kommentistasi, tuli hyvä mieli. Tarkoitukseni ei ole valittaa mukamas kauheaa kohtaloani vaan nimenomaan tsempata muita, ettei tarvitse olla mikään yli-ihminen ja kummallisetkin tunteet ovat sallittuja. Sun raskausaika kuulostaa todella rankalta, olen pahoillani että olet tuon kaiken joutunut kokemaan. Paljon jaksamista kuitenkin loppuraskauteen! Kyllä me selvitään 🙂
Tuttuja fiiliksiä. Kenkälusikka on muuten kova juttu, ja miehenkin saa näemmä helposti oppimaan siihen (ei oikeasti tarvinnut edes opettaa), että auttaa kenkien kanssa paikoissa, missä ei ollut lusikkaa tai mahdollisuutta istua. Minulla usein alkoi tulla harjoitussupistuksia juuri kenkiä laittaessa jalkaan.
Ei tämä raskaus itselläkään mitään herkkua ole ollut, etenkin nyt kun ollaan jo yli lasketun ajan, niin olo on kerrassaan ahdistunut. Olen sellainen kropan ja ja kodin vanki- olo. Tästä on nautinnollisuus kaukana. Kuten tuolla yksi vieras kirjoittelinkin, ettei haaveile raskaudesta vaan siitä lapsesta, niin sama juttu on minulle. Olen kiitollinen siitä, että onnistuimme tulla raskaaksi erittäin nopeasti /helposti, mutta ei se poista sitä etten olen aikoihin kokenut kroppaani omaksi ja odotan vain koko ajan sitä, että pääsisi liikkumaan normaalisti. Vaikka olen aktiviiurheilija, niin liikkumisella tarkoitan tässä tapauksessa ihan kävelemistä. Kävelylenkit on ollut poissa kuvioista koko vuoden. Unelmoin normaaleista lenkkeiluvaatteistani ja vaunulenkeistä luonnonhelmassa.
Itse kuulun siihen kastiin, että haluan sen toisen lapsen pian (eli lapsilla olisi se yksi vuosi ikäeroa) ensimmäisen jälkeen. Vähän kauhistuttaa ajatus itseänikin, mutta eiköhän siitä selvitä, kun on aviomies, jonka kanssa osallistumisesta kotitöihin tai niiden jakamisesta ei tarvitse tapella.
Kropan vankina on meikäläisenkin olotila! Mäkin odotan että saan oman kropan taas omaan käyttöön. Toivottavasti yliaikaa ei jatku kauan ja että toiveesi pienestä ikäerosta toteutuu. Ja että toinen raskaus olisi helpompi kestää! 🙂 ja ihanaa vauva-aikaa!!
Mielestäni on ollut erittäin lohdullista lukea tekstejäsi ei-niin-hohdokkaasta raskausajasta (vaikka näytätkin siis mahtavalta 🙂 ). Itse en ole vielä vasta kuin melko alkutekijöissä, mutta tekisi mieli jo nyt lyödä hanskat tiskiin. VAikka alkuraskauden hormonit ovatkin varmasti suuresti vaikuttamassa olooni, niin en voi kyllä sanoa, että tässä on mitään kivaa (paitsi että raskauduin ihan saman tien, ensimmäisestä kerrasta huolimatta yli kolmenkympin paremmalla puolella olevasta iästäni). Ennen kuin aloitan jauhamisen niin toistettakoon vielä, että TIEDÄN miten onnekas olen raskaaksi tulemisessa. Minulla suurin osa ystävistä kamppailee jos jonkinmoisten raskautumisvaikeuksien kanssa, joten onhan näin helposti raskautuminen mahtavaa. Heille en tietenkään valita tilanteesta, ehkä korkeintaan mainitsen olostani, mutta jonnekinhan se pitää purkaa.
Toivon todella, että oma raskauteni muuttuisi paremmaksi. Näiden muutaman viikon aikana olen voinut pahoin enemmän tai vähemmän 24/7 (myös öisin herännyt siihen) ja väsymykseltäni olen juuri päässyt töihin ja sen jälkeen odottanut vain kotiin- ja nukkumaanpääsyä. Energiaa ei riitä yhtään mihinkään muuhun, huolimatta alkavasta kesästä. Itkettää ja murhettaa, poikaystävä tekisi mieli lempata (toivottavasti en tee sitä), parisuhde on todella kivillä omien hormonikiukkujeni ja väsymykseni takia, en koe raskaudestani mitään iloa (siis todellakaan en_mitään), en tiedä miten selviämme rahallisesti, en pysty liikkumaan entiseen malliin, en syömään tai juomaan mitä haluan, pystyn syömään vain sitä mitä kullakin hetkellä voisin ajatella saavani sisään, joskus sushia, joskus kurkkua, turvottaa ja ärsyttää ja koko elämä on mennyt uusiksi. En testin jälkeen ole kokenut muita kuin negatiivisia tunteita, en siis ollenkaan iloa tulevasta. Ja todella toivon, että tämä kaikki olisi ohi ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Tukea ei tähän oikein saa mistään, eikä kukaan tätä ota tosissaan. Mutta peruspositiiviselle ihmiselle tällaiseen kuoppaan putoaminen on kyllä todella raskasta.
Itse koen, että raskaudesta on oikeus valittaa. En menisi sitä tekemään in your face-lapsettomuudesta kärsivien ystävien edessä, mutta seurani valiten kyllä. Ja blogisi on sinun, joten oikeus on sinun. KIITOS, että kirjoitat myös negatiivisista asioista. Puolustan siis sinua tässä ”nyt et ajatellut kaikkien tunteita” höpinässä, jokainen saa kyllä avautua. Itse olen aina halunnut paljon lapsia, joten toivon todella, että tämä tästä muuttuisi iloisemmaksi. Tai sitten mahdollisesti saisin jonkinasteisen lobotomian tässä välissä, että tämän raskauden murheet unohtuisi ennen kuin uutta suunnittelee. Mutta summa summarum – olen yllättynyt miten tätä raskaana olemista vaan enimmäkseen hehkutetaan. Ei tätä huvikseen kyllä tee, on tämä sen verran rankkaa. Ja poikkishan ei tajua sitä ollenkaan, hermostuu vain kun en pysy hereillä ilta-kahdeksaa pidempään.
Hahaa lobotomia kuulostaa hyvältä!! Mutta toivotaan, että käy sellainen luonnon lobotomia että aika kultaa ne ikävät muistot 🙂 Olen ihan samaa mieltä, että toki pitää käsittää, missä seurassa valittaa. Mölyt voi pitää mahassa ehkä muutenkin lapsettomille jutellessa, en minä ainakaan halua heitä pelotella. Puhumattakaan siitä että valittaisi ihmiselle, joka kärsii lapsettomuudesta. Mutta samaa mieltä olen, että tämä on minun odotusblogini ja saan täällä kertoa rehellisesti mitä tunnen. Tuntuu hyvältä, että niin moni on saanut vertaistukea 🙂 Kiitos kun jaoit sun kokemukset ja paljon tsemppiä tulevaan. Kaikki menee hyvin!
Mua kans ihmetyttää ihmiset, jotka katsovat oikeudekseen arvioida kenellä on oikeus valittaa ja kenellä ei. Eihän kukaan käytä tuota argumenttia toisinkaan päin eli sano, ettei iloitsevalla ihmisellä ole siihen oikeutta, kun pitäisi jatkuvasti ajatella niitä, joilla on paljon enemmän syytä iloon. Ihan pönttö ajatus. Kaikki tunteet kunniaan ja tsemppiä ja jaksamista!
Tuo on muuten ihan totta 😀 Kiitos paljon tsempistä!
Voih, kaikki nuo kuulostaa niin tutulta, kenkien pukeminen etunenässä!!
Me kotiuduttiin viikonloppuna pienen pojan kanssa kättäriltä ja voin kyllä allekirjoittaa sen kuinka iso maha ja sen tuomat fyysiset ja psyykkiset murheet äkkiä unohtuvat. En olis tuota IKINÄ uskonut lasketun ajan ylityttyä.. Toki mielessä pyörii niin paljon kaikkea uutta että se on luonnollista. Mistä yllätyin synnytyksen yhteydessä ja sen jälkeen, oli se miten olin aikamoinen viilipytty vaikka etukäteen varauduin hillittömiin hormonimyrskyihin ja loputtomiin onnen kyyneleihin. Kipulääkitys ja ne hormonit taisi olla syynä.
Koko reissun raskainta aikaa oli mielestäni päivät lapsivuodeosastolla, ja stressi helpotti heti kun päästiin kotiin. Kättärillä oli onneksi pääosin superihana henkilökunta <3 Tsemppiä loppuraskauteen ja rentoa fiilistä synnytykseen valmistautumiseen 🙂
Hienoa kuulla, että murheet unohtuvat 🙂 sitä aikaa odotellessa. Paljon onnea vauvasta ja ihanaa vauva-aikaa teille!! 🙂
En lukenut kaikkia kommentteja vaan siirryin heti kommentoimaan kun luin erään toisen kommentin siitä ettei saisi valittaa. Itsellä oli erittäin hankala alku- ja keskiraskaus (mm. kipuja, supistuksia, sairaslomaa), tai no omasta mielestä. Ensinnäkin raskaus oli täysi yllätys, lasta ei ollut edes tarkoitus tehdä. Pahoinvointi alkoi heti plussaamisen jälkeen. Olin todella peloissani, vittuuntunut, masentunutkin. Jos en olisi kenellekään saanut valittaa ja kertoa miten huono olo on kaikinpuolin niin en tiedä mitä olisi käynyt. Raskautta ja äitiyttä muutenkin nostetaan jalustalle ja silloin kaikki pitäisi olla niin ihanaa. Jos kukaan ei puhu niistä oikeista tunteista ja tuntemuksista, niin sittenhän se, jolla on huono olla, tuntee itsensä vieläkin huonommaksi raskaana olijaksi tai äidiksi. Itselle oli ainakin iso juttu kun monet sanoivat että ne tunteet, mitä tunnen on hyvin yleisiä, ja niistä pitää puhua. Hyvin äkkiä ne negatiiviset tunteet hävisikin ja aloin nauttimaan raskaudesta, vaivojen ja valituksen kera 🙂 Ja nyt olen onnellinen kuukauden ikäisen pojan äiti. Enkä valita vaikka öisin nukun parin tunnin pätkissä, enkä päiväunia malta nukkua 🙂
Olen yrittänyt lukea mutsie blogia useamman kerran kun pidän kovasti muotiblogistasi. Joka kerta luettuani tekstejäsi tulen todella surulliseksi. Olen antanut muutaman kerran uuden mahdollisuuden blogillesi mutten vain saa tästä sitä iloa ja inspiraatiota jota itsekin raskaana ollessani etsin. Olen onnekas että itse olen päässyt helpommalla raskauteni kanssa kuin sinä mutta huomaan myös asenteeni olevan lähtökohdilta olevan hyvin paljon positiivisempi lapsiin ja koko raskauteen. Toivon, myös että Irene opit itse nauttimaan viimeisistä hetkistä ennen synnytystä ja synnytyksen jälkeen tulevasta vauva-arjesta. Minä nautin tästä masun kasvusta ja sen tuomista ongelmista ja odotan sitä tuhinaa ja lämpöä vierelläni.
Ihmiset ovat erilaisia 🙂 Onpa kurjaa, jos tulet surulliseksi postauksistani, siinä tapauksessa ei kyllä näitä kannata lukea 🙁 Hyvää loppuraskautta!
Vaikutatpa P todella positiiviselta ihmiseltä, kun koit tarvetta tulla kommentoimaan tuollaista.