Kyllä saa ketuttaa

33. raskausviikon tuntemukseni kirvoittivat mielenkiintoista keskustelua kommenttiboksissa. Kiitos hirveästi kokemusten jakamisesta ja ihanista kommenteista – jokainen on luettu ajatuksella! Minä kiitän siitä, että kerrot raskaudestasi pelkoineen, kipuineen ja peräruiskeineen -kommentti toi aika makoisat naurut! Kommentoijien joukosta löytyi myös muita odottajia, joilla on ollut ihan samanlaisia fiiliksiä kuin minullakin. Kaikin puolin raskaus tuntuu olevan jotenkin todella mystinen, mielenkiintoinen henkinen ilmiö. Todella monet odottajat kokevat valtavaa tuskaisuutta etenkin loppumetreillä, mutta kertovat kuitenkin mieltävänsä myöhemmin ajateltuna raskausajan jotenkin maagisena. Jotkut sellaisena, jonka haluaa kokea uudelleen, vaikka kivut ja vaivat olisivatkin vielä tuoreessa muistissa.

Processed with VSCOcam with f2 preset

Minua kuitenkin myös moitittiin tukalasta olotilasta valittamisesta. Lapsettomuudesta kärsivä kun ottaisi jokaisen vaivani, jos vain saisi oman lapsen. Toivon, että blogiani lukevat ihmiset osaisivat tulkita tekstejäni oikein. Suurin osa varmasti ymmärtää, etten tietenkään vaihtaisi odotusaikaani ja lastani auvoiseen, lapsettomaan elämään ilman raskausajan tuskia. Etenkin ne, jotka ovat olleet raskaana, ymmärtänevät, ettei omia tuntemuksia (varsinkaan raskaana ollessa) oikein voi tukahduttaa tai järjellä selittää. Haluan teksteilläni tsempata muita raskaana olevia, että on ihan ok tuntea, mitä tuntee. Äidit tuomitsevat usein toisiaan ja siksi olen ennenkin muistuttanut, että mitä jos yritettäisiin olla tekemättä sitä. On todella kyseenalaista vähätellä toisen ihmisen pelkoja ja muita tunteita – varsinkin jos toisen taustasta ei tiedä mitään. Minä esimerkiksi en millään mittarilla ole pumpulissa kasvanut, hemmoteltu nainen, jonka elämän vaikein hetki on se, ettei saa puuskuttamatta kenkiä jalkaansa raskaana ollessaan. Olen sairastanut ja kokenut muitakin rankkoja juttuja. Potisin esimerkiksi koska tahansa yhdeksän kuukautta lisää lamauttavaa raskauspahoinvointia, jos se toisi oman isäni takaisin näkemään minun lapseni.

Kaikki ikävät kokemani asiat eivät kuitenkaan vie pois tuskaisuutta, jota välillä raskaana ollessa tunnen. Sitä eivät myöskään vie pois muiden lapsettomuus tai vielä kauheammat asiat, joita ihmiset tässä maailmassa kokevat. En missään nimessä aio potea huonoa omaatuntoa kyyneleistä, joita olen vuodattanut sellaisista asioista, jotka ovat tässä kaikessa maailmankaikkeuden kurjuudessa niin vähäpätöisiä, ettei mikään ole niin mitätöntä. Minä olen raskaana ja mielessäni myllertää selittämättömiä asioita. En pyytele yhtäkään ajatustani anteeksi ja toivon, että muut raskaana olevat naiset saisivat teksteistäni voimaa: meillä on oikeus tunteisiimme. Typeriltäkin vaikuttaviin sellaisiin.

Tietyt pinnalliset ja itsekkäät ajatukset ovat monelle äidille punainen vaate. Esimerkiksi imettämättömyys voidaan usein ymmärtää siihen asti, kun mukaan tulevat ulkonäölliset asiat. Toivoisin, että jokainen miettisi kaksi kertaa ennen kuin ihmettelee saati tuomitsee toisen äidin ajatusmalleja, kuulostivatpa ne kuinka itsekkäiltä tahansa. Minulle vartaloni muutokset ja mahdolliset tulevat muutokset ovat olleet kovia paloja. Jos kertoisin kaikista tuntemuksistani aivan sensuroimattomasti, puheitani olisi taatusti tuomitsemassa rivi vihaisia äitejä, jotka polleina ilmoittaisivat, että heille oma lapsi on tärkein, eivät raskausarvet tai roikkuva vatsanahka. Uskon tietysti, että oma lapseni tulee olemaan tärkeintä elämässäni. Ulkonäön muutokset tuskin menevät kenelläkään oman lapsen edelle, vaikka niitä sureekin.

Jostakin syystä minulla on taipumusta ahdistua muutoksista – ihan kaikista sellaisista, joskus jopa hyvistä sellaisista. Siksi raskaus ja äidiksi kasvaminen ovat olleet minulle ehkä vähän normaalia hankalampia juttuja. Ja siksi surettaa, että toiset ovat niin hanakasti tuomitsemassa esimerkiksi äitejä, jotka surevat raskauden, imetyksen ja synnytyksen tuomia muutoksia ulkonäössään. Muista, ettet sinä pääse toisen ihmisen pään sisään näkemään hänen muistojaan ja kokemuksiaan. Oudoilta tuntuville ajatusmalleille löytyy yleensä jokin selitys, jonka ainakin pätevä psykiatri pystyisi onkimaan pinnalle jostakin lapsuusmuistojen syövereistä. Esimerkiksi minun ahdistukseni vartaloni ja elämäni muutoksista kumpuaa jostakin – sille on selityksensä, jota tosin itse en oikein osaa identifioida. Olen kuitenkin oppinut hyväksymään tämän ominaisuuden itsessäni ja opetellut elämään sen kanssa.

Älkää siis muutkaan pelätkö tunteitanne tai pinnallisilta tuntuvia huolianne. Pyrkimys positiiviseen ajatteluun on varmasti kannattavaa, mutta aina se ei ole mahdollista eikä siihen aina ole voimavaroja. Arjesta valittaminen ärsyttää usein minuakin – sitä kun kannattaa yleensä mieluummin yrittää muuttaa eikä käyttää turhaan energiaa märehtimiseen. Jotkut arkiset huolet on toisinaan hyödyllistä laittaa maailman mittakaavaan, mutta toisaalta on turha murehtia toisten tuskia.

Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä

14 Comment

  1. En ymmärrä yhtään näitä ”et saa valittaa, joku toinen ei voi saada edes lapsia”-tyyppisiä juttuja. Eihän sitten saisi koskaan tuoda negatiivisia asioita julki. Ei voi valittaa, että olipa pahaa ruokaa, kun joku näkee nälkää. Ei voi valittaa, että onpa stressaavaa töissä, koska joku jossain kärsii köyhyydestä työttömyyden takia. Toki ei isoa numeroa tarvi tehdä joka asiasta, mutta kyllä negatiivisista tunteista pitää saada puhua. Ymmärrän ihan täysin sun juttuja ja pointteja näissä (itse olen siis lapseton) – mielestäni on hyvä, että voi myöntää miten tiukille otti, kun ei meinannut saada omia kenkiä jalkaansa. Itse tuntisin varmasti tilanteessasi samalla tavalla ja valittaisin asiasta – vaikka olen myös kokenut pyörätuolissa istumisen, jolloin oloni oli vielä enemmän avuton – esimerkiksi portaat kohdatessa.

    1. Näinhän se on! Aina jollakin on taatusti asiat vielä huonommin.

  2. En voi sanoa muuta kuin kiitos tästä tekstistä!

    1. Ole hyvä! Kiitos kommentista 🙂

  3. Hei! Täällä yksi lukija, joka käy parasta aikaa läpi lapsettomuushoitoja. Tällä hetkellä projekti vähän pausella, koska hormonien piikittäminen sai aikaan hyperstimulaatio-oireyhtymän, josta vielä vähän toipuminen kesken. Alkiot on nyt kuitenkin pakkasessa ja projekti jatkuu viimeistään elokuussa. Mutta siis, pointtini on, että ei mua ainakaan häiritse tippaakaan, vaikka raskaana olevat ei olisikaan pyhimysmäisen kiitollisia jokaisesta peräpukamasta yms. muutoksesta omassa kehossa tai mielessä. Jos olo on huono tai synnytys/äitiys pelottaa, niin ei siitä ainakaan minua suojellakseen tartte vaieta. Jos raskaaksi tulen, niin tuskin itsekään hyrisen tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta 9 kuukautta. Eiköhän siihen rupeamaan mahdu monenlaisia tuntemuksia.

    1. Kiitos kommentista ja paljon tsemppiä hoitoihin. Toivottavasti tulet pian raskaaksi ja saat kaikki nämä ihanat kamalat vaivat 😉

  4. Jännä juttu, mutta suurin osa niistä ystävistä, jotka kehottaa suhtautumaan raskausarpiin ”taisteluarpina”, on itse selvinneet ilman niitä 😀 toki selviän arpieni kanssa ja olen onnellinen niiden pienestä venyttäjästä- mutta hitto vie, ne on kyllä toisiksi pahimmat mitä oon eläissäni nähnyt, ja kyllä ne saa harmittaa. Mulla myös raskaana ollessani suunympärysiho täyttyi hormonifinneistä, ja se oli mulle tosi kova paikka, sillä aiemmin mulla on aina ollut ”täydellinen iho”. Kaverini kommentoi heti, että on typerää surra pieniä finnejä kun hän on kärsinyt aknesta koko ikänsä. Mutta kun mutta kun. Se on se oma nahka. Ja voi hemmetti minkä muutoksen naisen keho käy raskauden aikana läpi! Kyllä se saa painaa mieltä ja vaatia pohdintaa. Tsemppiä!

    1. Jep no se nyt on aivan vihoviimeistä, jos vähättelee arpia eikä edes omista niitä. Ymmärrän todella hyvin sun tuskan, jostain syystä pelkään arpia kauheasti. Ja hormonifinneistä olen kärsinyt iät ja ajat ja vaikka vaiva on ihan akneksi luokiteltu niin silti sitä osataan vähätellä! Ärsyttää 🙁

      1. Mademoiselle Pigallen puolelta löysinkin tosi paljon jeesiä niiden hormonifinnien kanssa taisteluun, osasta oli apuakin. Kiitos siis niistä! Ja toivottavasti selviät ilman arpia 🙂

  5. Tämä äitiysblogi on paras mitä olen lukenut, koska pystyn samaistumaan niin moniin fiiliksiisi (ollaan samanikäisiä, minullakin esikoinen tulossa, nyt rv 19+jotain). Vaikka kaikki myötätuntoni on lapsettomuudesta kärsineiden puolella, itsekin nopeasti raskautuneena välillä mietin, miksi tähän omaan tilanteeseeni liittyvistä tunteista (yllätys? shokki?) ei saa puhua vapaasti ilman, että joku kokee sen loukkaavaksi. Suurelle osalle meistä on 30 vuoden ikään mennessä jo tapahtunut jotakin traagistakin, mutta elämästä tulee aika hankalaa, jos pahoittaa mielensä siitä, että muilla elämä on mennyt eri tavalla. Itsekin isäni jokin aika sitten menettäneenä olen joskus alakuloinen, kun kuulen muiden hehkutuksia koko jengin perhedinnereistä ja aktiivisten isovanhempien roolista lastenkasvatuksessa. Meiltä jotakin jää siltä osin aina puuttumaan, ja se on minulle kipeä asia, mutta ei se poista sitä, että muille myös vaarit voivat olla tärkeä voimavara ja apu ja se on heille tosi hyvä juttu, josta saa myös minun puolestani puhua. Voi miten toivonkaan, että omakin lapseni olisi saanut tuntea isäni. Jaksamista sinulle loppuraskauteen ja jatka rohkeasti omalla tyylilläsi!

    1. Kiitos paljon kommentistasi! Meidän isästä ei olisi ehkä varsinaisesti ollut apua lapsen hoidossa, hän oli jo vanhempi ja asui kaukana mutta toivoisin vain todella paljon, että hän olisi ehtinyt nähdä lapseni ja että oma tyttöni olisi tavannut papan. Miljoonasti voimia ja onnea sulle loppuraskauteen!!

  6. Marjo / Vauvanukkeleikki says: Vastaa

    Hyvä teksti! Raskaana ollessa mieli todellakin myllertää muuttuvasta elämäntilanteesta ja hormoneista. Olin nopeasti tärpänneen plussan jälkeen aivan paniikissa, vaikka olen aina lapsia halunnutkin. Kesti hetken, että aloin oikeasti olla onnellinen – ja nyt olen maailman onnellisin taaperon äiti.

    Pakotettu kiitollisuus on joskus jopa vaarallista, jos oikeasti muutosta kaipaavat asiat peitetään ”pitää olla kiitollinen”-löpinän alle.

    1. Kiitos kivasta kommentista! Ihana kuulla, että olet onnellinen vaikka paniikki iskikin alussa. Ymmärrän todella hyvin nuo paniikkituntemukset!

  7. Ensinnäkin sinulla on ihana tapa kirjoittaa asioista, hankalistakin. Itse vasta raskautta odottelemassa, en uskalla sanoa suunnittelevani koska suunnitelmat harvoin menevät odotuksien mukaan.
    Kiitos inspiroivista teksteistäsi ja oikein hyvää loppu raskautta ja paljon tsemppiä tulevaan!

Vastaa käyttäjälle Irene Naakka Peruuta vastaus

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.