Sirpa on suvainnut kääntyä ainakin toistaiseksi raivotarjontaan, selvisi maanantaina Kättärillä. Osasin sen itsekin sanoa, sen verran selvästi tunsin muutamana päivänä vauvan jalat vatsan yläosassa. Olen silti edelleen varma, että ulkokäännöksen jälkeen Sipe on ollut perätilassa, mutta ehkäpä sitten luonnollisesti käännähtänyt oikein. Pää ei ole vielä kiinnittynyt.
Olo on ihan semilevollinen. Ehkä tuo parin viikon epätietoisuus oli ihan tervetullutta: vei hetkeksi pois synnytyspelon, kun tuli yllättäen muuta ajateltavaa. Onhan edelleen toki mahdollista, että Sipe on yksi niistä harvoista vaaveista, jotka eivät osaa päättää, miten päin olisivat ja kääntyvät vielä viime hetkillä väärin päin. Mutta niillä sitten mennään: totta kai tarjonta tsekataan synnytyksessä ja jos tila on perä, tehdään kiireellinen sektio. Suunniteltu olisi ollut toki mukavampi, mutta harvemmin synnytys muutenkaan sujuu niin kuin on suunnitellut saati on erityisen mukava.
Eli. Alatiesynnyttämään ollaan näillä näkymin menossa. Yritän saada päälle sen ennen tätä ollako perätilassa vai ei -hässäkkää vallinneen moodin, jolloin olin jo suht sinut sen kanssa, että minäkin synnytän ja että sektio olisi suorastaan ikävä juttu, sillä en pääsisi kokemaan synnytystä.
Juttelin ulkokäännöksen jälkeen pitkään siinä auttamassa olleen kätilön kanssa, vaikka mitään varsinaista pelkopoliaikaa ei ollut varattuna. Tuolloin tuli taas olo, että tässä ei missään nimessä olla millään liukuhihnalla, vaan minut otetaan täällä vastaan yksilönä. Ihana kätilö valoi minuun lisää uskoa, että kaikki menee hyvin. Hän kertoi, että jännitti tietysti itsekin ennen omaa, ensimmäistä synnytystään (olisihan nyt tosi outoa, jos ei jännittäisi, hän sanoi) ja mietti kadulla äitejä nähdessään, että tuokin on synnyttänyt ja tuo, miksen siis minä pystyisi. Erityisesti voimaa toi kuulemma tuolloin ajatus siitä, että jopa upea Anne Pohtamokin on synnyttänyt 🙂 Niinpä.
Synnytyksen kuumeinen miettiminen ja jännitttäminen on tietenkin täysin luonnollista ja asiaan kuuluvaa viimeisillä viikoilla, mutta loppujen lopuksi se on tosi lyhyt rupistus. Yksi tai kaksikin vuorokautta ihminen kestää mitä vaan! Ja oikeesti helpottavinta oli se, että supistusten välissä on aina lepotauko eli kipu ei todella oo constant. Nyt jälkeenpäin kun mietin niin kyllä enemmän pitäis jännittää sitä itse vauva-arkea, on se niin iso elämänmuutos ja niin kokonaisvaltaisen sitovaa, mutta siihenkin sopeutuu! Ei synnytys ole mitään siihen verrattuna 🙂 Tsempit h-hetkeen. Ps. epiduraali on pelastus….
Kiitos, näin mäkin olen ajatellut että vaikean raskauden jälkeen se synnytys on niiin älyttömän lyhyt aika. Vaikka tosin varmasti tuntuu pidemmältä kuin onkaan 🙂
Toivottavasti kaikki menee hyvin ja onhan palkinto se paras ikinä koko koettelemuksesta 🙂
http://matildaselin.blogspot.fi/
Kiitos paljon, toivotaan 🙂