Nyt seuraa vähän (sensuroitua) valitusvirttä, joten älä lue, jos synnytyksesi on vasta edessä. Olettekin ehkä voineet (rivien välistä) lukea, että tämä synnytyksen jälkeinen aika on ottanut täällä aika koville. Itse synnytys oli ihan pala kakkua verrattuna näihin kahteen viikkoon synnytyksen jälkeen. Oikeasti. Voisin käydä vaikka kerran kuukaudessa ähkäisemässä lapsen tähän maailmaan ainakin niillä lääkkeillä, joita meikäläiseen pumpattiin ponnistusvaiheen aikaan. Mutta tätä. Tätä toipumisaikaa en halua kohdalleni enää koskaan.
Voi miten onnekkaita ovat ne, joita ei tarvitse tikata ja jotka ovat täynnä tarmoa ja terveyttä heti synnäriltä päästyään. Minä olen kokenut olevani sairaampi kuin koskaan. En ole varsinaisesti sairas, olen vain synnyttänyt, mutta tunnen itseni sairaaksi. Tähän ajanjaksoon vaikuttaa varmasti paljon myös oma asenne. Itse kuitenkin koen aina kaikenlaiset vaivat ja sairastelun todella vaikeina, joten siksi myös tämä lapsivuodeaika on ollut kova pala minulle. Tähän auttaisi varmasti myös parempi kärsivällisyys. Synnytyksestä on kaksi viikkoa – on varmasti täysin luonnollista, etten koe olevani elämäni kunnossa. Nyt jos koskaan on ollut tärkeää opetella etenemään päivä kerrallaan. Ja uskoa siihen, että jonain päivänä olen taas oma itseni fyysisesti.
Ärsyttää vähän, että koen velvollisuudekseni heti tämän valitusvirren jälkeen korostaa, että olen tietysti onnellinen siitä, että lapseni on terve. Ettei kukaan pääsisi syyttämään siitä, että kiinnitän nyt huomiota aivan toisarvoiseen asiaan – itseeni. En ota tyttöni terveyttä itsestään selvyytenä ja osaan olla siitä kiitollinen. Sehän nyt on selvä! Koen silti, että saan tuntea mitä tunnen omaa kroppaani ja terveyttäni kohtaan. Ja olla samalla äärimmäisen kiitollinen siitä, että lapseni voi hyvin.
Jos muuten jostakin kohdin olen palautunut todella hyvin niin vatsastani. Joku (synnyttämätön) saattaa tässä kohdin näyttää peukkua, että no mutta sehän on loistavaa. Kuka nyt haluaisi synnytyksen jälkeen katsella venynyttä ja velttoa vatsanahkaa kauhean pitkään? Eihän sekään kiva ole, mutta ainakin omalla kohdallani ulkonäköasiat ovat juuri nyt aivan vihoviimeisenä mielessä. Ottaisin koska tahansa sen roikkuvan vatsan, jos saisin terveyden kokemukseni takaisin. Jos mistään ei kolottaisi, kutittaisi, viiltäisi, pistäisi, kiristäisi ja aristaisi. Mutta kun vaihtokauppaa ei voi tehdä, joten yritetään nyt sitten vaikka iloita tästä hyvin onnistuneesti kasaan kuroutuneesta vatsanahastani.
Millaiset fiilikset teillä oli omasta kunnosta synnytyksen jälkeen?
Viikko ennen synnytystä:
Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen:
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä
Ensimmäisen lapsen jälkeen olin kipeä. Minuun on mm. Tikattu reilusti yli kaksikymmentä tikkiä (edes tilaavat kätilö ei niitä tehdessään laskenut, itse laskin ne viimeiset 25).
Toisen lapsen jälkeen taas nousin synnytyssairaalassa jo istumaan ja kävelin suoraan suihkuun. Ei tuntunut missään!
Minä koin molempien synnytysten jälkeen olevani elämäni kunnossa. Molemmissa raskauksissa loppua kohden vuodelevon määrä ja lääkitys lisääntyi. Siinä kun oli viikko tolkulla lepäillyt tuntematta itseään yhtään sairaaksi keräten jäätävää turvotusta ympäri kroppaa, olin synnytettyäni valmis vaikka minkälaisiin urheilusuorituksiin! Tietty myös tikittömyys auttoi asiaa.
Voimia sulle 🙂
vauva syntyi yöllä klo 1 ja aamulla klo 6 nousin sängystä ja menin suihkuun ihan normaalisti, istuin jne. Olin yllättynyt miten nopeasti siitä toivuin. Minulle viimeiset 2 raskauskuukautta oli yhtä helvettiä ja hetkessä kaikki tuska ja paine olikin pois. Jos jotain pelkään uudelleen raskautumisessa niin juuri tuota viimeistä kahta kuukautta, makasin vain sohvalla ja sängyssä kun en millään pystynyt kivuiltani liikkumaan.
Toivon sinulle nopeaa toipumista, kyllä kaikki kääntyy hyväksi ja olosi helpottuu, toivottavasti pikapuoleen. Ja onneksemme meillä on länsimainen lääketiede apuna jos jälkikäteen pitää jotakin paikkoja fiksailla. Halauksia ja voimia! Ja onnea ihanasta pienestä!
Aito, rehellinen kirjoitus ja hyvä, kun joku puhuu tästä asiasta ääneen. Itse olin esikoisen jälkeen tosi järkyttynyt siitä, miten huonoon kuntoon oikeasti meninkään. Synnytys oli pitkä ja rankka ja repeämän ja epparin takia myös menetin niin paljon verta, että sitä piti lopulta laittaa kaksi pussia lisää – tikattavana makasin lisäksi puolitoista tuntia. Olo oli kurja ja heikko ja oma keho tuntui ihan väärältä, oudolta ja sairaalta, kun ihan yksinkertaiset asiat kuten istuminen eivät onnistuneet viikkoihin. Jotenkin olisin kovatsi kaivannut sitä, että muutkin jo synnyttäneet olisivat puhuneet hitaasta toipumisesta ja komplikaatioista tai edes jollain tavalla ymmärtäneet sen sijaan, että kommentoivat pelkästään, että ”sä varmaan pelkästään tuijottelet nukkuvaa vauvaa”. No, sitäkin, mutta pitkään olin niin uupunut ja sairas, etten osannut edes nauttia vauvasta – ja siitä tullut huono omatunto vasta toipumista hidastikin!
Oikeastaan en osaa sanoa mitään muuta kuin, että kyllä se oikeasti siitä. Ja et varmasti ole ainut. Itseä olisi auttanut aikoinaan jo kovasti tuo jälkimmäinen.
Itselläni on kaksi lasta ja ensimmäisen lapsen synnytyksen jälkeen olin todella kipeä ja väsynyt. Synnytyksen jälkeen tuntui kuin olisin juossut maratonin, olin niin poikki. Oli raju imukuppisynnytys, joka aiheutti isot repeämät ja epparikin tehtiin. Pissalle uskaltautui vasta ison harkinnan jälkeen, puhumattakaan isommasta hädästä. Se oli ihan kamalaa. Istumisesta pystyi vain haaveilla kahden ensimmäisen viikon aikana.
Alapää oli siis hajalla, kipeä, tikattu kasaan ja sen paranemiseen tarvittiin kahdenlaiset antibiootit, tulehtumaankin kun se vielä meni. Sen lisäksi rinnat olivat arat ja imettäminen ei ollut alkuun ollenkaan helppoa. Tämän päälle vielä hormonimyrsky ja sen asian tiedostaminen, että lapsen saaminen o.i.k.e.a.s.t.i muuttaa elämää niin dramaattisella tavalla, että sitä ei etukäteen voi ymmärtää. Lapsen saaminen on ihan koko aikuiselämän isoin muutos, jonka laajuuden ymmärtää vasta asian koettuaan. Se kapula, jolla olet ohjannut omaa elämääsi, on nyt siirtynyt toisen haltuun, vauvasi haltuun.
Lohtuna Irena haluan kuitenkin sinulle kertoa, että ensimmäisen lapse vaikean lapsivuodeajan jälkeen, saimme kuitenkin myös toisen lapsen. Lapsivuodeaika oli paljon helpompi, kun ei tullut repeämiä tai epparia ei tarvinnut tehdä. Näiden lisäksi osasi jo henkisesti varautua siihen, mitä elämä synnytyksen jälkeen oikeasti on, niin se ei päässyt niin kovalla tavalla yllättämään.
Nyt lapseni ovat jo kouluikäisiä ja olen aivan hulluna heihin. He ovat aivan fantastisia pakkauksia, joiden kanssa on ihana touhuta asioita ja jutella asioista, kuunnella heidän havaintojaan maailmasta. Minä niin rakastan heitä.
Sen voin kuitenkin rehellisesti kertoa, että vauva-aika samoin kuin taaperoikä oli ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa. Niitä aikoja en todellakaan kaipaa.
Voimia ja tsemppiä, hiljotellen alkaa kuitenkin helpottaa, vaikean alunkin jälkeen <3
Kyllä se olo siitä normaaliksi vielä palaa, lupaan! Vaikka itse selvisin synnytyksestä pienemmin vaurioin kuin uskalsin edes toivoa, niin SILTI olo oli jotenkin tosi väsynyt, nuutunut ja heikko monta viikkoa. Muistin varsin elävästi ystäväni kommentin kadonneista vatsalihaksista kun yritin ekoja kertoja kammeta sängystä ylös ”normaalisti”…ja eka 20min kävelylenkki tuntui PITKÄLTÄ. Jopa normaali kotona puuhailu väsytti aluksi. Mutta kyllä se siitä, pikkuhiljaa alkoi taas tuntumaan normaalilta. Yritä muistaa että sun kroppa on ollut kovilla 9kk ja sitten vielä se ”loppuhuipennus”, joka ei helpoimmillaankaan ole mikään kovin kevyt kokemus. Olisi kohtuutonta vaatia että kaikki tuntuisi ihan normaalilta heti. Anna itsellesi rauhassa aikaa toipua ja tee sen mukaan miltä tuntuu. Jonain päivänä sitten vaan huomaat että oikeastaan alkaakin tuntua jo omalta vanhalta itseltä 🙂 muistelisin että suunnilleen 3kk synnytyksen jälkeen olin itse mielestäni aika lailla ennallani -mitä nyt ennen raskautta hankittu kohtuullinen lihaskunto piti hankkia uudelleen. Ja tämä siis helpon synnytyksen jälkeen. Yhtään enemmän tikkailuja tai muita, niin aika varmasti pitkittyy vielä. Mutta kyllä se siitä!
Ja todellakin: wau miten hyvältä sun vatsa näyttää! Kyllä siitä saa olla iloinen 😀
Ainiin ja apua tajusin just että mahtoikohan tää yhtään auttaa, jos toi 3kk tuntuu hirveän pitkältä ajalta… Ajatus oli kuitenkin kannustaa: päivä päivältä siis olo koheni ja noilla main vaan itse havahduin siihen että hei oikeastaan kaikki on jo ihan normaalisti 🙂 ja että aikansa se ottaa kaikilla, paras vaan antaa itselleen lupa toipua rauhassa. Mutta itseäkin toipumisen vaatima aika yllätti.
Hei, tiedän todellakin tunteen! Itselläni nyt 10kk vauva, mutta kiristelyt on loppunut vasta n. kk sitten! Uskon, että kroppa ottaa saman ajan palautumiseen kuin raskaus kestää. Mielestäni hyvä postaus, sillä äidin palautumiseen ei kiinnitetä paljoakaan huomiota, vaikka sitä voi avittaa jo laitoksella paljon muutamalla peruskikalla (kylmä vesi, ilmakylvyt) myöhemmin tärkeimpänä särkylääkkeet ja lepo.
Tsemppiä, kyllä se siitä. Itselläni meni 6viikkoa toipilaana, eli juuri se lapsivuodeaika.
Mulla on nyt 2kk synnytyksestä. Sain tikkejä ja kaikki paikat oli todella kipeät kuten kai jokainen voi olettaa, ensimmäiset 2viikkoa istuminen ja kävely ja ylösnouseminen oli aivan liian vaikeaa, koitin parhaani mukaan kuitenkin liikkua ja touhuta sillä se auttaa kuullemma palautumaan ja tietenkin kun mies oli töissä viikot niin oli lapsen kanssa pärjättävä kotona. Kuukauden jälkeen pystyin jo helposti tekemään 8km kävelylenkkejä ja iltaisin sitten jomottelikin joka paikkaa. Nyt voin sanoa että enää ei ole kipuja eikä kolotuksia ollut kohta 2viikkoon ollenkaan. Nyt enää murheena on tuo roikkuva vatsa, ylimääräiset kilot ja niin pahasti levinnyt lantio, että en mahdu mihinkään housuihin. Ja maharepun takia en näytä missään vaatteissa edes siedettävältä…. ja kyllä se ottaa aivoon vaikka olen onnellinen ja kiitollinen terveestä täydellisestä prinsessastani !
Pakko kommentoida suoraan tähän. Itsellä synnytyksestä 4 kk ja toipumisen kannalta jo hyvä tilanne vihdoin. Eppari ja repeämät vielä kiristelevät osassa liikkeissä. Mutta tuo lantion leventyminen on kyllä raivostuttavaa. Vatsanahka roikkuu ja mistään housuista ei mene veroketju kiinni, kun lantioluut ovat leventyneet. Sittenpä vain vaatekaappi uusiksi äitivaatteilla..
Kiitos. Saa valittaa ja hyvä että teet sen. Nyt tiedän itsekin paremmin, mitä voi tapahtua synnytyksen jälkeen. Juuri tällaista tarvitaan niin paljon enemmän. Aivan kuten sanoit, ei se tarkoita ettetkö voisi olla samaan aikaan kiitollinen kaikesta muusta. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan synnytyskertomusta. Hyvää toipumisaikaa, toivottavasti helpottaa todella pian!
Aikalailla samanlaiset fiilikset oli. Mulle tuli ”hieman” repeämiä ja niitä sitten parantelin viikkokaupalla. Ensimmäinen kuukausi meni melkeinpä makoillessa eikä ruokakaan maistunut. Luulen, että kärsin tuolloin jonkinlaisesta anemiasta. Samalla yritin tutustua vauvaan, opetella vauvanhoitoa ja kestitä vieraita (joita toki oli ihana ja virkistävä nähdä).
Nyt toisen vauvan syntymä on vain muutaman viikon päässä ja synnytys on alkanut taas mietityttää. Ottaisin hyppien keikkuen edellisenkaltaisen synnytyksen, jos vaan säästyisin niiltä tikeiltä :/
Tsemppiä, kyllä se helpottaa! Ihanaa, että saat läheisiltäsi hoivaa.
Kylläpä kuulostaa tutulta! Itsekin sain isomman repeämän, enkä kyennyt istumaan moneen viikkoon kunnolla ja aluksi kävelykin oli melkoista tuskaa. Kaiken päälle haava vielä repesi ja jouduttiin ompelemaan kiinni uudelleen.
Minulla kuitenkin pahin taisi olla henkinen olo, ihan kuin olisin elänyt kuplassa ja olo oli todella epätodellinen. Se fiilis oli kyllä niiiin inhottava! Mutta kaikesta selviää, näinhän se on!
Mahtavaa kun toit esille asian, josta moni vaikenee. Tämä olisi ollut hyvä kuulla itsellänikin ennen synnytystä.
-jenny
Voimia Ire, nopeasti se parantuminen sitten kuitenkin tapahtuu ja tää koko kipeä aika jää vähitellen hämärän peittoon kun tulee niin paljon kaikkea uutta johon keskittyä vauvan hoidon myötä… tosin kaikilla kokemus on kovin yksilöllinen ja mulla tikit oli kuitenkin eri paikassa ja kivut vähän toisenlaisia… ja omaa kipua en ehkä osannut yhtälailla miettiä kun pelkäsi vauvan terveyden puolesta… eli tosiaan, jos siitä jotain lohtua on, niin muista aina kun itseen sattuu, että mieluummin itse kestää tämän kipeän ajan yli, kunhan pikkuinen on terve, voi hyvin ja kasvaa!! <3
Ihan samoja fiiliksiä oli täälläkin. Synnytys meni ok, ja olin heti siitä selvittyäni helpottunut, kun se oli vihdoin ohi, mutta sitten alkoikin toipuminen (eppari, tikkaukset, lähes pari litraa menetettyä verta), joka vei paljon kauemmin kuin olisin osannut odottaa. Alku tuntui niin kipeältä, että luulin jääväni yhtään huonoon kuntoon loppuelämäkseni. Vasta 5-6 kuukautta synnytyksen jälkeen oli täysin normaali olo, samoihin aikoihin kävin myös vielä tarkastuttamassa paikat lääkärillä. Kaikki oli parantunut ennalleen ja helpotus oli suuri. Mulle noista synnytysrepeämistä tuli jotenkin todella rikkinäinen olo, ja tunsin itseni ehjäksi vasta, kun lääkäri kertoi kaiken parantuneen hyvin.
Minusta on hienoa, että nostat tämänkin puolen lapsen saannista ja synnytyksestä esiin. Tottakai lapsi on tärkeintä, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan tällaiset fyysiset vauriot voivat olla paljon suurempia ja vaikeampia asioita, kuin miltä ne paperilla näyttävät.
Tsemppauksena haluan sanoa, että naisen keho on ihmeellinen, se korjaantuu kyllä ajan kanssa. Nyt kannattaa vaan keskittyä ihanaan vauvaan ja syödä särkylääkettä. 🙂 Tuo pikkuvauva-aika menee niin käsittämättömän äkkiä, ja kohta huomaat, että omakin olo on alkanut siinä sivussa palautua.
Jep, täällä yksi kohtalotoveri lisää. 2 vkoa synnytyksen jälkeen olin todella kipeä. En päässyt sängystä/sohvalta ylös ilman hirveää suunnittelua, kipulääkkeitä, pikkuhiljaa nousemista. Leikattiin eppari ja repesinkin. Kipulääkettä meni enemmän kuin olisi saanut. Kävelin kaksinkerroin kun kiristi ja koski. Ei pystynyt suorassa kävelemään. Lopulta alaselkäkin alkoi mennä jumiin. Sitten yhtäkkiä joku kiristävä tikki antoi periksi ja kivut loppui kuin seinään! Nyt 3 kk synnytyksestä ja välillä pientä tunnetta on. Fyysinen kuntokin meni tosi huonoksi. Synnytys oli pitkä ja rankka. Aloitin lenkkeilyn 15 min lenkeistä ja nekin mentiin todella hissukseen ja tuntui kuin olisi rankemmankin treenin tehnyt. Kunto kyllä palautui nopeasti etenkin kun kivut alkoi helpottaa. Maha palautui itsellä myös hyvin, nyt on pieni pömppis jos turvottaa enemmän kun vatsalihakset on ihan olemttomat. Ja kaikki omat vaatteet menee päälle 🙂 Alkuun oli henkisesti tosi rankkaa kun ei kyennyt kuin hoitamaan lapsen sohvalla maaten (kun olin ylhäällä niin pyörrytti ihan hirveästi), onneksi mies hoiti kodin ja vaihtoi vauvan vaipat. Tsemppiä sinne, kyllä se helpottaa!
Ensimmäisen raskauden aikana minäkin olisin toivonut, että joku olisi maininnut synnytyksen jälkeisestä toipilasajasta. Puhuttiin vaan raskauskiloista ja laihduttamisesta. No, olisihan se tietysti pitänyt arvata, ettei sitä ihan sillä sekunnilla ole entinen oma itsensä kun saa vauvan pungettua ulos. Mutta yllärinä tuli nuo ihan samat kuvaamasi tunteen ja tuntemukset.
Olin ihan pihalla, että mitä he..tt.ä? Olin ihan heikko ja kipeä, käveleminen oli vaikeaa, hormonit heitteli miten sattuu, yöllä hikoilin lakanat märiksi, itketti ja suututti.
Kaiken päälle vielä vauvan elämään tuomat muutokset, joihin yritin mieheni kanssa sopeutua.
Siinä muuten kahdehdin sinua, sinulla näyttää olevan perhettä tukena ja lapsuuden kodin rauhassa voit parannella itseäsi. Minulla sitä mahdollisuutta ei erinäisistä syistä johtuen ollut.
Kolmistaan yritettiin selvitä, minä, vauva ja mies. Ja selvittiin.
Mutta oli monia öitä, kun minulla itselläni oli äitiä ikävä. Vauva huusi äitiä, ja minä mielessäni myös.
Mies yritti parhaansa mukaan olla tukena, teki ruokaa ja siivosi, välillä vei vauvan vaunuissa ulos, että sain levähtää.
Jälkeenpäin toivoin, että joku olisi varoittanut. Sanonut, että malta ainakin kuukausi. Sitten helpottaa jo paljon. Mies tunnusti vasta paljon myöhemmin, että oli tuntenut itsensä alkukuukausien mylläkässä aivan avuttomaksi kaikkien minun fyysisten vaivojen ja mielialavaihtelujen kanssa. Kun hänelläkin oli samaan ainaan menossa oma prosessinsa päästä isän rooliin kiinni.
Minun mielipiteeni on, että synnyttäneen naisen huoli omasta kunnostaan on luonnollista. Sillä nythän sinä olet äiti, ja sinun pitää olla vahva ja jaksaa pienemmänkin puolesta. Niinpä parasta mitä äiti voi tehdä lapselleen, on pitää itsestään huolta.
Toipuminen alatiesynnytyksen jälkeen kesti 1,5 kuukautta. Muistelisin, että joskus kahden-kolmen viikon hujakoilla käveleminen ei ollut niiiin kankeaa, vaikka kipeä olinkin. Varmasti kaikki hormonitkin vaikuttivat siihen, kuinka paljon jaksoin tsempata itseäni – en siis yhtään. Liikkuminen teki hyvää, mutta teki silti mieli jäädä vain sänkyyn makoilemaan, koska silloin olin lähes kivuton. Toisaalta, koska olen kova menijä ja tekijä, oli mahdottoman vaikeaa ottaa rauhallisesti.
Autoa en pystynyt ensimmäiseen kahteen viikkoon ajamaan, koska en pystynyt kunnolla istumaan. Istuin uimarenkaan päällä. Kahden viikon jälkeen asetin aina kovan istuimen päälle pehmeän tyynyn, joka helpotti kipuja.
Muistan, kuinka siinä 1,5 kuukauden aikoihin (kuusi pitkää, kivuliasta, viikkoa!!) sain rintatulehduksen ja antibioottihoidon. Antibioottihoidon aikana kivut hävisivät; enää ei sattunut! Välillä vähän kiristi, mutta that’s it. Epäilen, että repeämäni oli tulehtunut, mutta se ei jotenkin näkynyt päälle päin. Suosittelen siis lämpimästi, että jos kivut kestävät pitkän aikaa, käy tutkimuksissa. Nyt jälkiviisaana ymmärrän, että kipuja ei tosiaan pitäisi enää olla noin pitkän aikaa.
Paljon puhutaan synnytyksen kulusta, mutta hyvin harvoin ihmiset ja hoitohenkilökunta mainitsee synnytyksestä toipumisen. Ihan kuin synnytyksen jälkeen äiti unohdettaisiin ihan kokonaan.
Nyt jälkiviisaana voisin myös neuvoa itseäni, että tosiaan päivä ja hetki kerrallaan. Tuntuu, että itse olin niin katkeroitunut kivusta, että en osannut nauttia oikein mistään. Tulen yleensä hyvin toimeen kipujen kanssa (esim. päänsärky), mutta kuten sanoin, varmasti hormonit pahensivat tuntemuksiani. Välillä en osannut muuta, kuin itkeä sitä, että sattuu ja kun kipu vei iloa elämästä.
Nyt vielä yksi juttu, josta kukaan ei kertonut: ensimmäiset kuukautiset synnytyksen jälkeen. Tietysti tämä on hyvin yksilöllistä, mutta ensimmäiset kuukautiset sattuivat yhtä paljon tai jopa enemmän, kuin itse supistukset! Veivät niin ihanasti jalat kyllä alta, että ei mitään rajaa. Mietin jo siinä vaiheessa, että ei kai vaan sieltä vielä ole yksi tulossa. Ja minulla ei ole koskaan kuukautiskipuja, eikä ole ollut kyllä tuon jälkeenkään. Mutta varoitin vain, että kannattaa varautua buranalla ja lämpimällä pyyhkeellä, tai mikä vain auttaakaan siinä tilanteessa, jos sinullekin yhtä kovat kivut tulevat.
Itselläni ei ole juurikaan muistikuvia omasta voinnista hätäsektion jälkeen sillä lapsi vietti elämänsä ensimmäiset viikot teholla hengityskoneessa. Mutta silti ajattelen että sulla on täysi oikeus valittaa jos sulla on kurja olo! Ajattelen että synnytys on aina, hyvin sujuneenakin, traumaattinen kokemus äidille sillä siinä tapahtuu sekä keholle että mielelle valtavia mullistuksia. Ja jos saadaan lisää lapsia niin todellakin aion valittaa jos siltä tuntuu, meillä kaikilla on oikeus omiin tunteisiimme. Tuntuu siltä että meistä äideistä usein unohdetaan se että on oikeus tuntea just niinkuin tuntee ja helposti tulee sellainen kuva että äiti on kone joka tekee kaiken ihan kuin neuvolan ohjekirjassa sanotaan. :/
Edit. Niin ja piti sanoa että tuo raihnainen tunne menee onneksi ajan kanssa ohi ja se tunne kun oma kroppa alkaa tuntua taas omalta kaiken sen jälkeen mitä se on läpikäynyt on kaiken odottamisen arvoista! Tsemppiä siis!
itse tulevana ensisynnyttäjänä arvostan rehellisiä kokemuksia myös synnytyksen jälkeisestä ajasta. Ystäväni kokemus palautumisesta oli lähes sanasta sanaan sama kuin sinulla, ja hän myös mainitsi sen että hän ei osannut yhtään varautua sellaiseen koettelemukseen etukäteen, koska siitä ei etukäteen kukaan juuri puhunut. Joten kiitos valitusvirrestä 😉 toivottavasti toivut pian ja tunnet taas itsesi terveeksi ja hyvinvoivaksi.
Paljon ja pitkiä viestejä jo oot saanut. Yritän pitäytyä ytimekkäänä. 😛
Mä en tiedä tarkkaan omien tikkien määrää. Jotain 10-20 välillä, toisen asteen repeämä. Ja joo, eka viikko meni pingviinikävelyä, istua piti tosi varovasti, kirveli, kutisi, olo oli heikko. Eka vaunulenkki oli ihan hirvee, vaikka synnytyksestä oli jo jokunen viikko. Hormonit ja mielialat meni laidasta laitaan. Välillä ahdisti ihan hulluna ja tuntu, ettei mitään saa aikaan ja pitäspitäspitäs. Silloin ne ekat viikot tuntu niiin pitkiltä. Jälkeen se on yks hujaus vaan. Mulle itelle ehkä 5-6 ekaa viikkoa oli fyysisesti ja henkisesti pahimmat. Sit alko tuntua pikkuhiljaa taas normaalilta. Vieläkään en oo hyvässä kunnossa, mut nyt se on enää liikunnan puutetta. 😛
Voi että. 🙁 Tosi ikävä kuulla, että olo on noin kurja- toivottavasti on alkanut jo helpottaa. Omat fiilikset oli hyvin samalaisia- mun synnytys meni tosi vaikean kautta ja 1,5 vrkn käynnistelyn jälkeen sektioon jossa kaikki mahdollinen meni pahasti pieleen- heräämöstä lähdettyäni tuntui, kun joku olisi ajanut rekalla keskivartaloni ylitse. Sektio oli erittäin vaikea ja poikkesi normaalista, joten toipuminenkin oli tavallista sektiota pidempää ja vaikeampaa. Tuntui etten ikinä enää ole oma itseni. Lisäksi vatsa oli , kuten sektion jälkeen usein, todella turvoksissa ja täysin tunnoton- tuntui, kun mussa olisi ollut kiinni jotain vierasta. Olo oli niin kipeä sairas ja vaivalloinen, että olin jo peruuttamassa häitämme- en voinut millään uskoa, että voisin kävellä 2 kuukauden kuluttua alttarille, ainakaan korkokengissä.
Mutta kävelin, ja vauva oli paras mahdollinen kipupumppu toipumiselle. Lapsivuodeaikaa ei turhaan kutsuta lapsivuodeajaksi- lepää, lepää ja vielä kerran lepää. Saat vielä itsesti takaisin, mäkin sain, mitä nyt sen roikkuvan vatsanahan ja tosi komeiden arpien kanssa 😀 Jaksamista!
Ensimmäinen ja suurin lapsistamme kiskottiin lääkärin ja kätilön voimin imukupilla lopulta ulos ja repesin pahasti. En ole halunnut epiduraalia tai muita lääkkeitä yhdessäkään synnytyksistä ja kohdunkaulan puudute ei ehtinyt vaikuttaa. Luonnollisesti kipuja oli, mutta sietokykyni sen suhteen on aika iso. Minua tikattiin tunti ja puudutus ei vaikuttanut, joten miellyttävä kokemus se ei ollut. Istuin 2 viikkoa synnytyksen jälkeen uimarenkaan päällä, koska muuten en pystynyt olemaan ja tuntui, että kroppani on kuin 100-vuotiaan.
Toisen lapsen kohdalla synnytin taas ilman mitään lääkitystä tai puudutteita ja tikkejä laitettiin kolme. Synnytys oli nopea ja helppo.
Kolmas syntyi siten, että huusin kätilöitä ja heidän juostessa saliin, lapsen pää oli ulkona ja seisoin sängyn vieressä. Lapsi syntyi siihen kahdella ponnistuksella. Olisin voinut lähteä heti kotiin ja suihkuun painelin heti kun pääsin. Olo oli niin kuin en olisi synnyttänytkään.
Jokainen kerta on ollut erilainen. Ensimmäisellä kerralla ei tiennyt mitä odottaa, mutta seuraavat kerrat olivat helpompia. Toipuminen on yksilöllistä, mutta se aika kannattaa itselleen suoda.
Esikoisen kanssa tuli sekä repeämät että eppari ja istuminen kiristi ja nipisti pitkälle kolmatta viikkoa. Siihen yhdistettynä melko pitkä jälkivuotokin sai olon tuntumaan lievästi sanottuna masentuneelta ja kurjalta. Imetyskään ei sujunut vaan tuntui ihan toivottamalta tuhraamiselta ja vauvan kanssa oleminen tuntui kuin olisi ollut jossakin kuplassa tai unessa ja muu maailma jatkoi elämäänsä aivan ennallaan. Muistan miettineeni, että tässäkö tämä juttu nyt on? Tämäkö on sitä ihaninta aikaa elämästä? Muutaman kuukauden kuluttua fiilikset oli jo ihan toiset ja nautin kaikesta täysin rinnoin (kirjaimellisestikin). Toisen kanssa ei ehditty antaa mitään lääkkeitä ja lapsi syntyi ns. syöksysynnytyksellä alle tunnissa. Repeämät olivat peräsuoleen asti ja kivut sen mukaiset, mutta muistin edellisestä kerrasta miten nopeasti se menee lopulta ohi ja se auttoi. Kolmannen kanssa oli kuumin kesä vuosisataan ja olo oli taas tutun kurja vaikkei tullut tikin tikkiä. Hormonit pukkasivat yötäpäivää hikeä pintaan ja tunsin itseni yhdellä sanalla sanoen kurjaksi. Kolmessa viikossa olo tasaantui siedettäväksi.
Kyllä se siitä, vaikkei juuri nyt siltä tuntuisikaan!
Minäkin ajattelin ensimmäisen synnytyksen jälkeen että kyse on asenteesta jne. kun toiset tuntuivat selviävän paljon paremmin ja itse vaan valitin monta viikkoa. Vauvan hoito, jokainen nosto, ylös nouseminen ja keinutus sattui. Nyt toisen lapsen jälkeen voin sanoa, että ensimmäisen jälkeen olin OIKEASTI kipeä, eikä sillä ollut MITÄÄN tekemistä asenteen tai reippauden kanssa. Jos joku toipuu synnytyksestä hyvin, todennäköisesti hänellä on ollut helppo synnytys. Niin kuin minulla nyt toisella kerralla. Kotiuduin alle vuorokaudessa ja olen voinut heti istua ja toimia melko normaalisti. Ei kyse ollut omasta kokemuksesta tai kyvystä selvitä vaan ihan fyysisestä kunnosta. Jos olet joutunut kestämään paljon niin koita hyvällä omalla tunnolla saada levättyä (vaikka se vauvan kanssa on tosi hankalaa), äläkä vertaa (äläkä anna muiden verrata) omaa tilannettasi ollenkaan paremmassa kunnossa olleisiin synnyttäneisiin! Joissain kulttuureissa (esim. Aasiassa) äiti vain lepää ja imettää kuukauden ”lapsivuodeajan”, suvun muiden naisten huolehtiessa ruuasta ja kaikesta muusta vauvan hoidosta ympärillä. Voi kuinka kadehdinkaan noita kulttuureita esikoiseni kanssa kun sairaana piti heti jaksaa tehdä enemmän kun voimat olisivat sallineet…
Itse koin ensimmäisen synnytyksen reilu kuukausi sitten. Synnytys meni kaksi viikkoa yli ja jouduin käynnistykseen. Seuraavana aamuna pääsinkin synnytyssaliin ja synnytys eteni nopeasti. Reilun 5 tunnin päästä lapsi olikin ulkona. Itse synnytys meni hyvin enkä olisi uskonut lääkärin sanoja, kun hän kertoi minun revenneen pahasti. Vajaa kaksi tuntia vietin leikkaussalissa ja tuomioksi tuli kolmannen asteen repeämät. Yön ehdin olemaan vauvan kanssa ja seuraavana päivänä vauva vietiin lastenosastolle infektion takia. Vaikka olin kipeä, en ehtinyt ajattelemaan itseäni tai lepäämistä, vaan vietin kaiken ajan vauvan luona. Istualleen imetys oli mielenkiintoista kun alapää oli aivan turvoksissa, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Reilu viikko meni ennen kuin vauva pääsi kotiin. Olin itse helpottunut, kun vihdoin pääsin itsekkin toipumaan. Ensi viikolla kuulee onko repeämä parantunut vai onko edessä vielä korjausoperaatio. Kaikenkaikkiaan synnytyksestä jäi positiivinen kuva. Hieman harmittaa, etten tule enää kokemaan luonnollista synnytystä, vaan edessä on suunniteltu sektio.