Synnytyskertomus, osa 1

Tässä se tulee – synnytyskertomukseni ensimmäinen osa. Kerroin jo aiemmin, että tuntemukseni synnytyksestä ovat hyvin ristiriitaiset. Toisaalta synnytys itsessään meni aivan äärimmäisen hyvin, mutta sen jälkeen olo on ollut kamala. Tiedän, että blogiani lukevat monet minun kaltaiseni eli synnytyspelosta kärsivät. Toivoin niin kovasti etukäteen, että voisin sanoa kaikille heille, että menisin koska tahansa uudelleen synnyttämään. Valitettavasti en voi sanoa niin.

Pystyn onneksi kuitenkin sanomaan rehellisesti, että synnytys oli hieno kokemus ja toisaalta olen onnellinen, että minulla on nyt tämä kokemus vaalittavana. Muistan ikuisesti niin kovasti etukäteen pelkäämäni ponnistusvaiheen, joka oli täysin kivuton. Vauvan syntymän hetki ja hänen asettamisensa suoraan synnytyksen jälkeen rinnalleni tuntuivat uskomattoman hienolta. Siksi tuntuukin vielä monin kerroin kurjemmalta todeta, etten halua kokea alatiesynnytystä enää uudelleen rankan lapsivuodeajan vuoksi. Minusta on ollut aivan mahtavaa ja huikaisevan terapeuttista lukea teidän lukijoiden toipumiskokemuksia, niitä saa edelleen kirjoittaa kommenttiboksiin! Olen saanut niistä hirveän paljon voimia jaksaa. Kiitos miljoonasti kokemuksensa jakaneille! Toivon kuitenkin, että säästätte minut ”aika kultaa muistot” – tai ”jokainen synnytys on erilainen” -tsempeiltä, sillä en missään nimessä halua unohtaa lapsivuodeajan kärsimystä enkä synnyttää alateitse uudelleen.

Haluan rohkaista synnytyspelkoisia siitä, että synnytyksestä on onneksi länsimaisen lääketieteen ansiosta mahdollista luoda paljon kivuttomampi, kuin mitä se olisi ilman lääkkeitä. Pahemmatkaan repeämät saati niiden paikkailu eivät tunnu synnytyksessä miltään, kun lääkitys on kohdillaan. Tämän synnytyskertomuksen voi siis lukea hyvillä mielin, vaikka pelko olisikin kova. Tämä ei todellakaan ole kauhujuttu! Se, että olen kokenut lapsivuodeajan niin rankaksi, liittyy varmasti historiaani, jossa sairastelulta ei ole vältytty. Uskon, että suurin osa synnyttäneistä ottaa palautumisajan paljon itseäni kevyemmin mielin. On hyvä tiedostaa, ettei aika synnytyksen jälkeen tule välttämättä olemaan aivan helppo, mutta ei sitä synnytyspelkoon asti kannata kauhistella etukäteen.

Sunnuntai – maanantai

Sunnuntaina aloin tuntea aaltoilevaa kipua alavatsalla. En edes enää muista koska äkkäsin tuntemukset supistuksiksi, mutta muistan valitelleeni kipua jo päivällä. Vietimme aikaa anoppilassa, sillä halusin suihkuun ja saunaan. Kotona oli vielä kylpyhuoneremontti käynnissä ja lämipimässä oli hyvä olla. Grillailimme kolmisin miehen siskon kanssa ja nauroimme muun muassa Halo-pennun ennätyspitkää kuolaa, joka saa nyt toimia tämän postauksen kuvituksena, sillä näiltä päiviltä ei sattuneesta syystä kauheasti kuvamateriaalia ole.

halo

Päätimme yöpyäkin anoppilassa, mutta en pystynyt kivuiltani nukahtamaan. Kaipailin lämpöä niin paljon, että keitin teetä keskellä yötä vaikka samalla hikoilutti. Olin varma, että synnytys oli käynnistynyt ja niinpä päätimme lähteä kotiin odottelemaan ja pakkaamaan.

Noin puolen minuutin mittaisia supistuksia tuli 5-10 minuutin välein, lopulta väliä oli enää kolme minuuttia. Suunnittelin yrittäväni sinnitellä kotona mahdollisimman pitkään. Niinpä katselimme keskellä yötä miehen kanssa Netflixistä Modernia perhettä, mutta muistan etten pystynyt enää keskittymään ohjelmaan ja kipuilin jumppapallon päällä. Kävin myös ulkona kävelemässä – se auttoi selvästi. Supistukset olivat kipeitä, mutta olisin voinut jäädä vielä kotiin. Tässä kohdin kuitenkin mies alkoi vaatia sairaalaan lähtöä ja myös puhelinkätilö oli sitä mieltä, että voisin tulla suoraan synnytysosastolle.

Kätilöopistolla minut laitettiin käyrille, mihin piirtykin ihan selviä, muutaman minuutin välein tulevia supistuksia. Olin edelleen hiukan epävarma, mitä tapahtuu, koska kipu ei kuitenkaan ollut millään tavalla sietämätön. Minuun oli kuitenkin iskostunut tieto, jonka mukaan säännölliset supistukset merkitsevät synnytystä. Niinpä oloni oli odottavan innostunut. Sisätutkimuksen tulos oli kuitenkin musertava: kohdunkaulaa jäljellä enää sentti mutta olin vain sentin auki. ”Synnytys ei ole vielä käynnissä”, sanoi kätilö. Hän jatkoi, että kipu on paljon kovempi, kun synnytys todella käynnistyy. En muista aivan tarkkaan, mitä kätilö puhui, mutta minulle on jäänyt mielikuva, että sanat olisivat olleet jotakin tyyliin ”ei täällä ole tapahtunut vielä mitään”. Tässä kohdin pasmani menivät aivan sekaisin. Minua hävetti, että olin taas yksi, niistä jotka tulevat ihan liian ajoissa sairaalaan. Aloin myös pelätä kipua. Minua sattui jo nyt, kuinka paljon kovempaa se todellinen synnytyskipu sitten on? Mitä ihmettä ne säännölliset supistukset oikein olivat ja mitä ne tekivät, jos kerran mitään ei ollut tapahtunut? Menimme kotiin ja painuin itkien nukkumaan. Sain nukuttua nelisen tuntia ja aamulla supistukset loistivat poissaolollaan.

Maanantaipäivä meni itkeskellessä paniikkia, joka kasvoi tunti tunnilta. Mieli oli todella maassa, mutta kävimme kuitenkin Vantaan Laattapisteessä katsomassa uuteen kylppäriimme tulevia lattialaattoja. Kipuilin, olo oli ahdistunut, mutta pystyin silti tekemään päätöksen niistä hitsin laatoista. Kotiin päästyämme ahdistus otti kuitenkin vallan. En ole varma, miltä tuntuu paniikkikohtaus, mutta olin ainakin lähellä sellaista. Soitin, kenelle muullekaan kuin äidille, joka patisti minut soittamaan pelkotuntemuksistani Kätilöopistolle. Olinhan pelkopotilas. Ymmärtäväinen puhelinkätilö kehotti tulemaan synnyttäjien päivystykseen.

Kätilöopistolla minut otti vastaan maailman herttaisin nuori kätilö, joka puhui minut rauhalliseksi samalla kun makasin jälleen käyrillä. Hän lohdutti, että sunnuntaina kokemani supistukset olivat tärkeitä ja ne todellakin olivat jotain. Ne valmistelivat jo synnytystä alkavaksi. Hän myös muistutti, ettei minun tarvinnut hävetä sitä, että olisin tullut turhaan sairaalaan. Hän vakuutti, että sairaalaan sai aina soittaa ja oli ihan hyvä, että vauvan vointi tsekattiin käyrillä yöllä.

Kätilö jutteli kanssani kärsivällisesti ja pitkään ja sai kitkettyä minusta suurimman paniikin. Supistuksia tuli epäsäännöllisesti. Lähdimme kotiin ja ilmoitin haluavani kauppaan ostamaan kunnon herkkusetin, joka veisi unholaan huonon mieleni viimeisetkin rippeet. Oli maanantai ja kello noin kuusi illalla, kun kävelin lähikaupan käytävällä ja tunsin supistuksen, joka sai jo pysähtymään.

Jatkuu seuraavassa postauksessa…

Lue myös Isän synnytyskertomus!

Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä

10 Comment

  1. Hei! Ensinnäkin: lämpimät onnittelut Sipen syntymän johdosta. <3

    Itselläni on takana rankka synnytys ja rankka synnytyksestä toipuminen. Mulle tehtiin episiotomia, juonka lisäksi tuli luonnollinen repeämä. Olo oli hirveä synnytyksen jälkeen, eikä istuminen onnistunut pitkään aikaan. Raahasin uimarengasta mukanani, eikä sekään tuonut kunnolla apua. Onneksi imetys onnistui hyvin myös kyljellään maaten. Muistan ne loputtomat suihkuttelut ja ilmakylvyt, kiristyksen, säryn ja vihlonnan. Ja sen kurjan tunteen, kun olisi halunnut olla kunnossa vauvankin tähden. Ihmettelin kovasti, miten synnytyksestä _toipumisesta_ ei oikein puhuta missään. Onneksi koitti aika, jolloin haavaa ei enää jatkuvasti kiristänyt ja olo parani muutenkin hitaasti, mutta varmasti. Kyllä se tuossa vaiheessa tuntuu rankalta ja pitkältä ajalta. Itsekin vannoin, etten enää koskaan ryhdy moiseen (synnytys ja siitä toipuminen), mutta nyt kun lapsi on yli vuoden, olisin valmis kokemaan kaiken uudelleen. Aika kultaa ihmeellisesti muistot. Tsemppiä kovasti!

    1. Faktat synnytyksestä toipumisesta eivät juuri jaksa odottajia kiinnostaa, siksi niistä kai puhutaan ennen synnytystä niin vähän. Ja toisaalta, lapsivuodeaika on niin kovin yksilöllinen ja vaihtelee kovasti samankin synnyttäjän eri raskaksien jälkeen, ettei mitään yleispätevää luentosarjaa voi hommaan tehdä. Itse olin ensimmäisen synnytyksen jälkeen kipeä monta viikkoa, toisen lapsen saatuani taas nousin välittömästi synnytyspöydältä istumaan ja siitä pesulle.

  2. Sektioäidin toipumiskokemuksia: iholla reilu 10 cm pitkä haava, jossa toistakymmentä metallihakasta. Kohtulihaksessa samanmoinen haava, joka suljettiin kahdessa kerroksessa. Lisäksi välissä ainakin vatsalihakset. Osastolla maattiin epiduraaliletkun, virtsakatetrin ja tippaletkun kanssa, niiden väliin soviteltiin vauvaa. Edes sängystä ylös nouseminen ei eka kerralla onnistunut ilman kahden auttajan tukea ja pystyasentoon pääsy kesti noin 5 min. Vatsalihaksia ei saanut käyttää noin kuuteen viikkoon, eikä kyllä tehnyt mielikään. Makuulle meno oli parin minuutin operaatio. Sohvalta tai tuolista ei päässyt itse ylös vauva sylissä, koska avuksi tarvittiin vähintään kaksi kättä. Jos vahingossa sattui vatsalihaksia jännittämään, tuntui, kuin joku olisi iskenyt puukolla alavatsalle. Haavaan jäi useaksi kuukaudeksi tuntohäiriö ja jo vauvan varpaiden kiemurtelu alavatsalla sai tuon puukkotuntemuksen palaamaan.

    Molemmista synnytystavoista toipuminen ottaa aikansa. Kokemukset ovat tietysti yksilöllisiä, mutta en sanoisi, että sektiosta toipuminen on myöskään mitään auvoisen helppoa. Tuntemuksistaan saa puhua ja jakaa, saman kokeneita on maailma pullollaan ja kummasti vertaistuki auttaa. Onnea pikku-Sipelle!

    1. On ihan selvää, että niin suuresta leikkauksesta toipuminen vie myös aikansa. Päätökseni siitä, etten enää käy läpi alatiesynnytystä ei liity siihen, että kuvittelisin sektion jälkeisen lapsivuodeajan olevan helppo. On myös tietysti mahdollista, etten synnytä enää millään tavalla, sektiollakaan.

      1. Mä olin tulossa kommentoimaan kovasti samaa kun ensimmäisen kommentin kirjoittaja- postauksesta välittyi (ehkä virheellisesti?) ajatus, että sektiolla synnyttänyt pääsisi jotenkin ”helpommalla”? En ikävä kyllä toivomaani alatiesynnytystä saa koskaan kokea, ja vertailu lienee muutenkin turhaa, mutta sektiosta toipuminen oli todella, todella raskasta. Aiemman kommentoijan kokemukset tuttuja täälläkin, lisäksi söin kolmiolääkkeitä kuukauden päivät kipuihin ja tarvitsin saman ajan mieheltä apua vessassa käymiseen. Sektio ei todellakaan ole ”helppo tie”. Toivottavasti en asetellut sanojani väärin; arkoja aiheita, joten väärinymmärrykset varmasti herkässä. Mutta molemmat tavat tuoda lapsi maailmaan voivat olla kova koettelemus keholle ja mielelle.

  3. anonyymi lukija says: Vastaa

    Onnea ihanasta tyttövauvasta sekä siitä, että synnytys on nyt ohi!

    Minäkin repesin reilu vuosi sitten ensimmäisessä synnytyksessäni niin pahasti, että tuhot oli korjattava leikkaussalissa. Itse olin myös pelännyt eniten repeämistä sekä sitä, että pidätyskyky (etenkin ison hädän) menee, jos kudos repeää sinne asti. Onneksi oli ”vain” toisen asteen repeämä, mutta muistan elävästi lapsivuodeajan jomotuksen, paineentunteen, kiristyksen, turvotuksen sekä ne pistävät tikit. Istumista ei voinut kuvitellakaan. Tämä kaikki höystettynä sillä, että erosimme lapsen isän kanssa jo raskausaikana, joten jouduin selviämään lapsivuodeajasta yksin vauvan kanssa. Vieraita kävi kyllä kylässä lähes päivittäin, mutta käytännössä olin yksin vaivoineni ja vauvoineni, tunnemyrskyineni, tikkeineni ja rintatulehduksineni. Itken varmaan loppuelämäni aina, kun ajattelen sitä tilannetta.

    Kuitenkin nyt koen, että olen fyysisesti toipunut synnytyksestä ja repeämistä kokonaan. Säkin paranet varmasti, vaikka toipuminen on hidasta! Ekat 2-3 viikkoa oli pahimmat, mutta pikkuhiljaa alkoi sitten helpottaa. Minulla taisi mennä melkein neljä-viisi kuukautta siihen, että olo oli kutakuinkin normaali, ja ihmettelen kyllä minäkin, ettei kukaan koskaan puhunut, että synnytyksestä toipuminen on niin rankkaa. Sulla on kuitenkin ihana puoliso vierellä tukemassa, ja pahin on jo takana! Voimia <3

  4. Minun kokemukseni sektioista oli hyvä, synnytyskokemukselle annoin 9 pistettä. Olin pelkopotilas niinkuin sinäkin ja erityisesti pelkäsin repeämisiä. Sairaalassa olin 3 yötä ja kotiuduttani olin jo heti vaunulenkillä, aluksi rauhallisesti ja viikon päästä pystyin reippailemaa jo normaalisti. Haava ei ollut kipeä kuin sairaalassa. Toipuminen oli omalla kohdalla todella nopeaa, niinkuin ilmeisesti useammilla suunnitellun sektion käynneillä.

  5. Hei Irene. Sydämelliset onnittelut perheenlisäyksenne johdosta!
    Synnytys kokemukseni on positiivinen, vaikka toipuminen vei viikkoja ja kaikki alakerran toimintaan liittyvä tuotti jännitystilanteita vielä 6kk:ta synnytyksen jälkeen. Aika oli ristiriitaisen raskasta ja samalla niin rakkauden täyttämää… Hyvä parisuhde pohjalla antaa hyvää tukea.
    Toivon sinulle avointa mieltä. Kipuile rauhassa, niin mielesi kuin kehosi tarvitsee aikansa ja olet siihen oikeutettu. Kaikkea hyvää!

  6. jennilee says: Vastaa

    Kertomuksesi herätti minussa, kuten varmasti sinussa itsessäkin kaiken sen läpikäyneenä, varsin ristiriitaisia tunteita. Olin itsekin esikoista odottaessani pelkopotilas. Itselläni tosiaan synnytys päättyi kolme vuorokautta kestäneen käynnistyksen jälkeen hätäsektioon ja vauva sai yhden apgarpisteen, hän ei edes hengittänyt. Edessä oli viikkojen sairaalajakso teholla ja vuodeosastolla. Vasta lähes vuosi tapahtuneen jälkeen pystyin käsittelemään sitä mitä minulle itselleni oli tuolloin tapahtunut. Ensin tunsin valtavaa kateutta ja katkeruutta siitä, että joku onnekas äiti saa synnyttää alakautta. Sitten vasta aloin prosessoimaan sitä että ehkä minäkin vielä joskus synnytän alakautta terveen lapsen. Mietin asiaa niin paljon että en saanut öisin nukuttua. Entä jos vielä tulen raskaaksi, synnytän alakautta mutta lapsi ei selviäkään? Koin olleeni aivan uskomaton hannuhanhi sillä kaiken tapahtuneen jälkeen esikoiseni oli kuitenkin elossa. Kävin terapiassa useamman kuukauden ja tulin siihen tulokseen että en enää edes yritä synnyttää alakautta. Päätös oli yllättävän tuskallinen ja välillä suren asiaa edelleen. Nyt synnytyksestä on kaksi vuotta aikaa ja vihdoin tuntuu siltä että olen löytänyt asian kanssa rauhan. Minusta ei vain enää ole siihen.

    Nämä asiat menevät ihmeellisellä tavalla naisen ihon alle. Ehkä kyse ei olekaan enää minusta vaan sukupolvien ketjusta johon kuulun. Ihmislajista ja sen jatkumosta. Pahoittelut tästä vuodatuksesta, toivottavasti en kuulosta siltä että haluaisin peloitella. En myöskään ole katkera vaan onnellinen käymästäni polusta, sen ansiosta olen se nainen ja äiti kuka nyt olen. Jaksamista sinulle ja kaikille muille äideille, emme ole yksin! <3 ja mielenkiinnolla odotan seuraavaa osaa tarinasta. 😉

  7. Onnittelut pienestä, ihanasta tyttövauvasta! <3

    Synnytyskertomuksia aina yhtä ihanaa ja jännittävää lukea! Innolla siis jatkoa sun kertomukselle odottelen, tulen kertomaan lisää sitten omasta synnytyspelostani (liittyen juurikin ponnistusvaiheeseen) ja siihen kuinka kaikki sujui . Mulla myös synnytyksestä toipumiseen meni tovi. Nauti pikkuisesta! <3

Vastaa käyttäjälle Iina Peruuta vastaus

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.