Yksi asia, joka vauvan tulon myötä on yllättänyt, on ehdottomasti tunteiden voimakkuus. Olen potenut aika selviä baby bluesin oireita ja puhjennut itkuun esimerkiksi kurkattuani vauvan sänkyyn. Koska ”en muistanutkaan, kuinka söpö vauva on”.
En tiedä, mitkä kaikki tunteet ovat hormonimyrskyn ja baby bluesin aikaansaannosta, mutta vähintään joka toinen päivä itken sitä, kuinka nopeasti vauva kasvaa. Haluaisin pitää hänet aina maidolta tuoksuvana pikkuisena käppyränä. Etenkin tämä tunne on yllättänyt, sillä kuten olen maininnut, en ole koskaan potenut vauvakuumetta. Vauvat eivät ennen ole aiheuttaneet minussa minkäänlaisia tuntemuksia. Ihan tavallisia pieniä ihmisiä, joista kasvaa isompia. Ei sen kummempaa. Mutta oma vauva. Se on niin ihana ja ihmeellinen.
Hannan keskiviikkoinen postaus aiheutti todellisen tunnemyrskyn. Vielä muutama viikko sitten se ei olisi varmasti hetkauttanut juuri suuntaan tai toiseen. Lapset kasvavat – mitä sitten, olisin varmasti ajatellut. Nyt ajatus vasta todella kolahtaa. Jo sairaalassa mietin, kuinka elintärkeitä me vanhemmat olemme vastasyntyneelle. Hän on niin kertakaikkisen keskeneräinen ja avuton vielä – ei voisi elää ilman meitä. Mutta ihan hujauksessa hän onkin jo iso tyttö, joka elää omaa elämäänsä.
Näistä hetkistä pitäisi todellakin ottaa kaikki irti. Viikon päästä pieni tyttöni on taas hiukan isompi. Silti sitä näpertää kännykkäänsä imetysmaratonin aikana ja seuraavassa hetkessä potee huonoa omatuntoa, kun ei sen sijaan katsellut sitä tyttöään, joka ei kohta enää ole vauva. Toivottavasti sitä ajan kanssa tulisi hiukan armollisemmaksi itseään kohtaan. Imetystä on todennäköisesti tässä edessä vielä tunti jos toinenkin. Ehkä sitä voi suoda itselleen tovin somettamista siinä samalla.
Voi kunpa vain voisin säilöä pikkutyttöni pieneen pulloon ja pitää hänet aina pikkuisena. Ihan todella creepy ajatus, mutta niin vain minustakin tuli ihan vauvahöperö.
Housut KappAhl Newbie (saatu)
Tuttu tunne:) Ihan samoja ajatuksia ollut. Vauvani nyt reilu 3 kk. Ja itsellänikään ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Mutta oma vauva on oma ja niin rakas <3
Kylläpä kuulostaa tutulta! 🙂 Jo synnytyssairaalassa lähes itkin sitä, että haluan pitää vauvani aina yhtä pikkuisena, vaikka hassuahan se on niin ajatella. 🙂 Eikä se tunne ole tässä lähes 10 kk kuluessa mihinkään muuttunut. Toisaalta muistelen alkuaikoja kaiholla, toisaalta olen onnellinen siitä, kuinka ihana, taitava ja rakas hän on juuri nyt ja sitten taas pohdin, etten halua vauvani kasvavan vielä taaperoksi.
Haha, i feel you!
Minulla on pikku trio itselläni. Minulla, entisellä lasten vihaajalla.
Esikoistani rakastin heti kun hän syntyi, samalla opin sietämään muita lapsia. Keskimmäiseen rakastuin jo kun hän kasvoi vatsassani, samalla rupesin pitämään muista lapsista. Ja kuopukseni oli jo niin rakas minulle heti odotuksen alussa ja jotenkin kaikki muutkin vauvat tuntuu koko ajan vaan suloisemmilta ja kavereiden lapset jopa rakkailta.
Oma lapsilukuni on nyt valitettavasti täysi, mutta odotan kuumeisesti jo tädiksi tuloa, että pääsen taas hoitamaan ja nuuhkimaan sitä maagista vauvan tuoksua. .
Mutta kun ne vaan on NIIIIIIN ihania <3
Oma vauva herättää kaikki suojeluvaistot ja sen tunteen, että maailmassa on joku jolle olet maailman tärkein ihminen ja joka on sitä sinulle. Jokin muuttuu sydämessä lopullisesti. Voin vain vakuuttaa, että niin ihania kuin ne babyt ovatkin (vaistonvaraisesti tunnistavat äitinsä ja kiinnittyvät sinuun), ovat puhumaan ja tunteitaan näyttämään opettelevat taaperot, jos mahdollista, vielä ihanampia kuin myös vanhemmat lapset. Mitä enemmän kommunikaatiota ja onnistumisen iloisia hetkiä saa kokea, sitä hauskempaa ja palkitsevampaa äitiys on. Lapsi on sitä paitsi kaikkien suloisimmillaan nukkuessaan. Aivan sama onko hän 3vk, 3v tai vanhempi. Ensimmäinen aamuhali ja viimeinen iltasuukko.:) Äitiyden motto tartu hetkeen ja nauti siitä, vaikka olisi kuinka muuta mielessa, väsynyt, kiireinen tai ajatukset ihmillisesti karkailisivat. Ja anna itsellesi anteeksi, jos et aina pysty. 😉 Onnea vauvasta ja kaikkea hyvää!
Rakkaus omaan vauvaan on kyllä jotakin aivan käsittämätöntä! En ehkä itsekään uskonut olevani sellainen vauvahöperö, mikä minusta on puolen vuoden aikana oman tyttären ansiosta tullut <3 mutta niinhän on tuo isäkin tyttöönsä rakastunut! Juuri viime yönä taas mietin sitä, kun tyttö heräili 1-2h välein että "tämä yöheräily on kyllä todella raivostuttavaa, mutta silti mikään ei ole niin ihanaa kuin se oma tyttö siinä vieressä" 😀