Onkohan se jokin ihan biologinen ilmiö, että kun saa lapsen, niin tulee äitiä ikävä? Olemme olleet nyt pitkiä aikoja kotikotonani Harjavallassa ja viihtyisin täällä pidempäänkin. Jotenkin tuntuu, että kaipasin tällaisen pehmeän laskun perhe-elämään. On helpottavaa, että täällä on koko ajan vähintään yksi ylimääräinen käsipari auttamassa, vaikka olemmekin päässeet ainakin toistaiseksi aika vähällä vauvan kanssa (kop kop). Esimerkiksi aamut täällä landella sujuvat usein niin, että nukumme miehen ja vauvan kanssa pitkään ja kun viimein heräämme, on äitini jo hoitanut omat aamuaskareensa ja ottaa mielellään vauvan hoitoonsa siksi ajaksi, kun me mieheni kanssa saamme syödä rauhassa aamupalaa.
Kun meillä parin viikon päästä alkaa Helsingissä arki, voi olla että käyn läpi pienoisen kriisin. Yhtäkkiä olenkin ihan yksin päivät vauvan kanssa. Nopeastihan siihenkin tottuu, uskoisin. Sinänsä sohvalla päivät pääksytysten istuskelu ja imettäminen eivät minua ahdista, keksin kyllä oheistekemistä. Luen kaikki ne kirjat, jotka olen halunnut lukea, mutta ei muka ole ollut aikaa. Katson Netflixistä kaikki ne romanttiset komediat, joita Jaakko ei halua kanssani katsoa. Selaan kännykällä kaikki mahdolliset blogit. Odotan myös innolla syksyä, viileämpiä kelejä ja sitä, että kunto antaa viimein myöten reippaille ja pitkille vaunulenkeille.
Olemme jo päässeet testailemaan kokeiluun saamamme Stokken kantoreppua. Tästä on tulossa analyysia asap!
Kaunis paikka tuo lapsuuden kotisi, ainakin näin kuvien perusteella!
Pitkään mietin mistä miehesi on tutun näköinen, viimein hoksasin, olette molemmat toimittajia iltalehdellä? Jostain videojutuista muistan saman tyypin. 🙂
Kiitos! Juu sieltä hänet on voinut bongata 🙂
Ihanaa, että teillä on ollut tuollainen mahdollisuus!
Kyllä sitä jotenkin omaa äitiä osaa vielä erilailla arvostaa, kun tulee itse äidiksi. Ja varmaan se äiti-mummi myös ymmärtää, kuinka paljon hänen avusta on iloa uudessa ja hämmentävässä tilanteessa, onhan hän itsekin ollut samassa. Juuri viimeksi eilen mun äiti tuli käymään, tapaamaan lapsenlastaan toki, mutta myös auttoi siivouksessa, kun koti oli kaaos flunssaviikon jäljiltä. Äidit on parhaita, toivottavasti mustakin tulee sellainen. Ja susta! ♡ 🙂
Äidit on! <3
Kyllä se arki lähtee siitä sitten rullaamaan. Meillä kerkes jo hyvin lähtä arki käyntiin kun mies oli vielä viisi viikkoa töissä ennen kuin jäi lomalle ja isyyslomalle, kohta palaa takaisin töihin 7 viikon lomailun jälkeen niin voi olla kriisi täällä sillon.
Mite muuten tuleeko tossa stokken kantorepussa vauvan jalat tarpeeksi sammakkoasentoon kun kuvassa näyttäs et roikkuu aika suorana? Kannattaa tarkistaa ettei jää liian suoraksi kun ei kai tee hyvää vauvan selälle jos liian suorana jalat.
Kiinnitin huomion samaan et jalat roikkuu turhan suorana asennon ollakseen ergonominen…
Ihan on ergonominen Happy hips -asento tuossa Stokken uutuudessa! 🙂
Hienoa, että miehesikin on innostunut kantamisesta! Olen itsekin koittanut saada miestäni kantamaan lastamme Manducalla, mutta hän ei ole lämmennyt asialle yhtään.
Tuo vauvan jalkojen asento on vähän roikkuva. Stokken repussa on mahdollista saada ns. sammakkoasento /M-asento melko lähelle. Laitan tähän kuvan toisesta blogista, jossa näkee, miten vauvan olisi ehkä parempi olla kyseisessä repussa. Ainakin omaan silmääni tuossa linkissä vauvan selkä on vähän pyöreämmin ja jalkojen M-asento toteutuu vähän paremmin. http://www.urbancrusing.com/thescootclub/journey-of-parenting-stokke-mycarrier-cool
Mutta kannattaa huomioida, onko vauvan lonkat vielä auenneet ennen kuin avaa niitä enempää reppua varten.
Jos saat kokeiluun muitakin reppuja, niin ainakin Manduca, Ergo, Tula ja Wompat ovat hyviä vaihtoehtoja ergonomiseen kantamiseen.
Itselleni tuli ainakin suunnaton ahaa-elämys oman lapsen syntymän jälkeen siitä, mitä vanhempani oikeasti minua kohtaan tuntevat. Aina olen tietänyt olevani tärkeä ja rakastettu, mutta ei sitä rakkauden määrää voi oikein ymmärtää, ennen kuin on saanut itse rakastaa jotakuta samalla tavalla. Toki ennen lastakin olen rakastanut suunnattomasti läheisimpiäni: miestäni ja muuta perhettä, mutta silti se kaikki kalpenee sen tunteen rinnalla, mitä omaa lasta kohtaan on. Jotenkin se buustasi sen rakkausasteen vielä korkeammalle miestäkin kohtaan: tässä me ollaan yhdessä, ja saatu aikaiseksi jotain NOIN KAUNISTA JA IHANAA.
Niinpä!! Lapsen myötä puolisosta tuli ainakin omalla kohdalla entistäkin rakkaampi ja tärkeämpi 🙂
Siis millaista avuttomuutta? Itse olin 25 vuotias lapsen saadessani ja yksinhuoltaja, mainiosti pärjäsin lapsen kanssa 24h/vrk ilman äitini tukea. Annat blogissasi itsestäsi ristiriitaisen kuvan, miksi tehdä synnytyksestä/äitiydestä niin ”vaikealta” kuulostava? Olet sentään jo miltei 30- vuotias aikuinen nainen.
Hieno juttu, että olet selvinnyt paremmin kuin minä 🙂
Huoh, pakko tulla kommentoimaan Tuulin kommenttiin. Itse olen 27-vuotias ja esikoisen sain pari kuukautta sitten. Olen ns. uranainen ja töissäni ratkon isoja, vastuullisia tehtäviä päivittäin. Silti olen kokenut äitiyden valtavana, osittain vaikeanakin asiana.
Miehelläni ei ollut mahdollisuutta pitää isyyslomaa kuin viikko töistä. Oman äitini tuki onkin ollut kaikista parasta näinä ensimmäisinä viikkoina. Monesti äiti on tullut miehen työpäivän ajaksi avuksi ja seuraksi minulle. On ihan luksusta esim. syödä aamupala rauhassa. Kyllä, olisin varmasti pärjännyt ilman äidin tukea. Mutta miksi ei ottaisi rakkaan ihmisen tukea vastaan, kun sellaista on tarjolla? Ei aina tarvitse olla supernainen ja pärjätä joka tilanteessa yksin. On ihan okei pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.
Kiitos Irene ihanasta, inspiroivasta ja ennen kaikkea rehellisestä blogista :)!
Kiitos itsellesi ihanasta kommentista ja onnea esikoisen johdosta 🙂 juuri näin minäkin asian ajattelen: totta kai menen yksin vaikka läpi harmaan kiven, jos on pakko. Mutta miksi ihmeessä emme viettäisi kesää maalla, missä on tilaa ja apua, jos ja kun voimme? En koe, että elämäni olisi hirvittävän vaikeaa, jos en voisi syödä aamupalaa rauhassa mieheni kanssa, mutta totta kai näin teen, jos siihen avautuu mahdollisuus 🙂
Ihana blogi Irene, kiitos. Samaistun sinuun monella tapaa, mm synnytyspelon suhteen. Päädyin itse pelkosektioon ja ajattelen sinua rohkeana kun uskalsit kohdata pelkosi. Olen itse varmaan ihan totaaliraukka kun olen 34 ja olen todellakin tukeutunut viisaan äitini neuvoihin ja käytännön apuun esikoiseni kanssa 😉 suloisia vauvapäiviä sinulle