Voimalauseita

Muistattekin ehkä kehuni ruotsalaisen Katerina Janouchin Synnytys-kirjaa kohtaan? Löysin kirjastosta sattumalta Janouchin toisen teoksen Ensimmäinen vuosi, joka nimensä mukaisesti avaa vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana tapahtuvia kehytysaskeleita ja perhe-elämää sinä aikana. Tykkään hirveästi Janouchin tavasta kohdata äitiys: hän on selvästi lämmin ja rakastava äiti, muttei suhtaudu perhe-elämään tai esimerkiksi synnytykseen tai imetykseen hysteerisesti. Hän antaa fiksuja neuvoja, jotka sopivat kaikille eikä todellakaan syyllistä. Janouch kannustaa teoksessaan äitejä ottamaan kallisarvoisen vauvavuoden aikana aivan rauhallisesti. Tästä aloin itse pyöritellä päässäni erästä ajatusta, johon palaan myöhemmin…

Tässäkin kirjassa on valtavasti voimalauseita, joita olen merkinnyt ja joihin palaan tarvittaessa takaisin. Poimin tähän joitakin sellaisia sekä muita tärkeinä pitämiäni pointteja. Kursiivilla Janouchin ajatuksia, joiden perässä omiani:

Ensimmäinen vuosi vanhempana on todella mystistä aikaa. Samalla aika käyttäytyy omituisesti. Joskus se kiirehtii. Joskus se kuluu aivan liian hitaasti. Välillä on onnesta aivan mykkyrällä; silmiin nousee kyyneleitä, kun ajattelee kaikkea sitä suurta, mikä juuri on tapahtunut. Samaan aikaan voi tuntea sisimmässään surua, huolehtia, pelätä jäsenet kankeina.

Ensimmäiset viikot todellakin ovat tunteiden vuoristorataa ja ristiriitaisia ajatuskulkuja. Toisaalta haluaisi pysäyttää vinhaa vauhtia kuluvan ajan ja pitää vauvan aina vauvana. Toisaalta taas haluaisi, että aika kuluisi nopeammin, jotta epävarmuus kaikkoaisi ja arki lähtisi rullaamaan.

Kun ensimmäinen kuukausi on ohi, huokaamme helpotuksesta. Se on aina vähän epävarma! Niin kui opettelisi ajamaan pyörällä tai kävelemään. Ensimmäinen kuukausi on aina koettelemus monella tavalla. Päivät ovat pirstaleiset, yöt rikkinäiset, imetyksessä on temppunsa ja vauva ei ole vielä päässyt rytmiin vasta-alkajaelämässään. Kun vauva on ollut maailmassa 30 päivää, alkaa helpottaa. — Vauva on nyt tässä, hän on osa perhettä, ja me tiedämme, mitä hän tahtoo. Tai sen, miten hän haluaa asiat hoidettavan.

Ensimmäisten päivien ja viikkojenkin aikana kannattaa tosiaan muistaa, että kohta helpottaa. En olisi ikinä voinut etukäteen kuvitella, että pystyn ihan helposti lukemaan kuukauden ikäisestä vauvasta, mitä hän milloinkin haluaa. Ota syliin ja viihdytä -toiveelle on omanlaisensa äännähdys, joka on ihan erilainen kuin Minulla on ilmavaivoja – tai Nyt on vähän nälkä -toteamuksille varatut äännähdykset.

Ulkoilmaelämää, matkoja, ravintolakäyntejä. Muotivaatteiden ostamista. Lapsetonta seurustelua. Äh, se saa kaikki odottaa. — Ei, kaiken ei pidä olla aina hyvin, joskus ruikutan, joskus avioliittomme on kurja, joskus inhoan raskaudenjälkeistä ulkonäköäni, joskus olen väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Mutta silti olen kiitollinen joka päivästä, jonka olemme saaneet ja tiedostan, että paljon tätä parempaa elämä ei voi olla.

Äitiys, ainakin sen alku, todella on ristiriitaisten ajatusten aikaa. Elämä tuntuu hirveän paljon vaikeammalta kuin ennen, olethan vastuussa kokonaisesta ihmiselämästä. Ja täysin avuttoman ihmislapsen perustarpeista. Kuitenkaan et vaihtaisi hetkeäkään pois. Mitään menetettyjä bileitä tai vastaavaa en kuitenkaan suostu edes ajattelemaan juuri nyt! Elämä on nyt puklua ja kakkavaippoja ja sitten taas myöhemmin kaikkea muuta.

Sanotaan, että lapseton kääntyy vanhemmuuteen suurin piirtein kolmessa kuukaudessa. — Toiset asettuvat rooliin nopeammin, toisilla kestää pitempään. — Olet ehkä jo oppinut taiteiliemaan pyykkikorin kanssa yhdellä kädellä, kun pitelet vauvaa toisella. — Olet luultavasti väsynyt, mutta se ei enää tunnu aivan sietämättömältä. Ehkä et enää edes muista, millaista oli, ennen kuin saitte lapsen. Aika ennen lasta on verhoutunut (armeliaasti) sumuun.

Aluksi tuntui, etten pysty tekemään yhtään mitään, jos vauva on hereillä. Nopeasti sitä kuitenkin oppii olemaan tehokas ja hoitamaan asiota pois päiväjärjestyksestä silloin kun vauva nukkuu. Ja silloin, kun vauva ei nuku, se todennäköisesti syö, jolloin voi samalla ihan hyvin esimerkiksi päivittää blogia 😉 Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, ettei tarvitse tehdä paljon mitään. Esimerkiksi siivoaminen saa todellakin jäädä äitiyslomalla. Luppoaika kannattaa tärvätä johonkin tärkeämpään kuten nukkumiseen.

Sanotaan, että alkuaikoina äiti on elintärkeä ja korvaamaton. Tietenkin äiti on tärkeä, mutta uskon, että isä on vähintään yhtä tärkeä, jos hän on mukana kuvioissa ja kiintyy lapseen eikä siirrä suhteen solmimista myöhempään. On valtavan hyödyllistä olla mukana ensimmäisinä epävarmoina viikkoina ja luoda suhdetta. Vauva ei ole mikään yksioikoinen tapaus, joka ei pystyisi kohtaamaan useampaa aikuista kuin yhden. — On väärin pitää vastasyntynyttä vauvaa äidin yksityisomaisuutena.

Olen aiemminkin toitottanut tasa-arvoa vanhemmuuteen. Välillä tuntuu, että jotkut äidit omivat vanhemmuuden itselleen ja toisaalta taas joillekin äideille tyrkytetään vastustelusta huolimatta paljon enemmän vastuuta kuin isälle. Minä tein alusta asti miehelleni selväksi, että toivon meidän perhe-elämästämme mahdollisimman tasa-arvoista. Biologia langettaa minulle jotakin ylimääräistä vastuuta, mutta muuten vaadin, että vanhemmuus jaetaan tasan. Minulle oli myös todella tärkeää, että mies pitää isyyslomansa heti syntymän jälkeen eikä myöhemmin, vaikka joku neropatti olikin väittänyt, ettei isästä ole vastasyntyneelle mitään hyötyä. Kun mies menee isyys- ja kesäloman jälkeen töihin, hänen työpäivänsä jälkeen meillä menee vanhemmuus tasan. Eli ei siis tietysti niinkään, että työpäivän jälkeen hän huolehtii vauvasta ja minä teen omia juttujani. Olemme molemmat töissä päivän, hän työpaikallan ja minä kotona. Iltojen oma aika jaetaan tasan perheen yhteistä aikaa unohtamatta.

Uskon, että perheellä on vain voitettavaa, jos vanhemmat jakavat ensimmäisen vuoden niin oikeudenmukaisesti kuin mahdollista. — molemmat vanhemmat ymmärtävät, mitä pienestä lapsesta huolehtiminen tarkoittaa. Jos suhde rakentuu sille tiedolle, sillä on paremmat mahdollisuudet kestää.

Äärimmäisen tärkeä pointti. En todellakaan vaadi Jaakkoa heräämään kanssani, kun vauva herää yöllä syömään tai pyörittelemään peukaloitaan vieressäni, kun minä imetän päivällä. Minulle on kuitenkin tärkeää, että hän näkee, mitä äidin elämä pienen vauvan kanssa on ja ymmärtää, mitä tämä kaikki vaatii minulta. Ja osallistuu parhaansa mukaan vauvasta huolehtimiseen. Vauvan ruokkiminen on nyt väkisinkin minun tehtäväni, joten Jaakko on ottanut aika hyvin vastuuta vaipanvaihdosta 😀

Imetystä käytetään perusteluna sille, ettei isä voisi olla kotona pienen lapsen kanssa. Tässä haluan puolustaa osapäiväimetystä. Jos äiti haluaa mennä töihin – ehkä osapäiväisesti – kun lapsi on puolen vuoden, hän voi erinomaisesti jatkaa imetystä, vaikkei vietäkään ihan koko päivää lapsen kanssa. — Imetys ei ole riittävä peruste sille, ettei joku muu kuin äiti voisi olla kotona pienen lapsen kanssa.

Uskon, ettei minulla ole kiirettä palata töihin, ainakaan vielä puolen vuoden päästä, mutta halusin tuoda tämän pointin esille, jotta se tsemppaisi sellaisia äitejä, jotka haluavat tai joiden täytyy palata töihin jo aiemmin.

Olenko luonnoton nainen, jos minusta on ikävää olla kotona vauvan kanssa? Sitä minulta kysytään toisinaan. Minusta mikään ei ole ”luonnotonta”, koska sellaisissa tapauksissa meidän pitää selvittää, mikä on ”luonnollista”, ja silloin joudumme heti vaikeuksiin. Näkemykset siitä, mikä on luonnollista ja luonnotonta, vaihtuvat jatkuvasti, ja usein niitä käytetään syyllistämään ihmisiä, jotka eivät käyttäydy odotetulla tavalla. — Äidin odotetaan rakastavan lapsensa kanssa olemista – kaikkea muuta pidetään helposti nimenomaan ”luonnottomana”. On olemassa ryhmäpaine, joka varsinkin toisten äitien suunnasta on voimakas: ajatellaan, että kaikkien pitäisi ajatella samalla tavalla monista eri kysymyksistä. Kyse voi olla imetyksestä, päiväkodista, vanhempainvapaasta.

Minua alkaa vähän etoa, jos ylipäätään minkään vanhemmuuteen liittyvän asian yhteydessä puhutaan luonnollisuudesta ja luonnottomuudesta. Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi ottaa niin itseensä muiden valinnoista. Varmasti joku täydellisyyden perikuva (Oton sanoin niin täydellinen, että neitsyt Mariakin tuntuu itse saatanan ja ripulipierun äpäräkokeilulta) on valmis syyllistämään äitiä, joka palaa liian aikaisin töihin, joka ei imetä ja niin edelleen, mutta kuka niistä jaksaa välittää. Jokainen tekee itselleen ja perheelleen sopivat valinnat elämässään eikä muiden valintojen pitäisi kuulua kenellekään muulle sitten pennin pyörylää.

Kaikki tunteet pitäisi sallia. Jotkin tunteet ovat kuitenkin vaikeampia kuin toiset. Äiti, joka ei jaksa tai ei halua huolehtia vauvastaan odotetulla tavalla, ärsyttää. Siitäkin siis huomaa, että meidän on syytä kunnioittaa toisiamme ja suhtautua toisten elämänvalintoihin suvaitsevasti.

Täysin itsestään selvä asia. Mikä ei siltikään koskaan tulee menemään joidenkin katkerien ja elämäänsä kyllästyneiden ihmisraunioiden jakeluun. Sekin pitää vain hyväksyä ja oppia olemaan välittämättä. Siinä ainakin minulla on melkoinen pähkinä purtavaksi.

Minusta tärkeä viesti on, että on nukkuma-aika ja päivä on ohi. Voi mennä lapsen luo, mutta viestiä päättäväisesti, että kaikki hauska siltä päivältä on loppu ja että tämän hauskempaa siitä ei enää tule. Kokemukseni mukaan se vaatii hetkellistä terästäytymistä henkisesti. Sinä olet vanhemman asemassa, ja sinä päätät. Jos sinulla on ”huono omatunto” siitä, että vauvasi itkee pinnasängyssään ja on surullinen, kyseessä on oikeastaan vain sinun ongelmasi. Sinun lapsesi ei osaa muutakaan, mutta hän ei kärsi tippaakaan siitä, että sinä asetat rajat. Lapset joita koko ajan nostetaan syliin ja kannetaan olohuoneeseen, jossa he saavat olla aikuisten kanssa vielä puoli tuntia tai kaksi, oppivat nopeasti, että kannattaa protestoida nukkuma-ajasta. Se synnyttää epävarmuutta ja pilaa rutiinit. — Unisodassa voittajan pitää olla sinä, ei kahdeksankuinen vauva.

Tähän kirjan nukkumisosioon palaan vielä myöhemmin, vielä tämä ei tietysti ole kohdallani ajankohtaista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että uni on aivan äärimmäisen tärkeä juttu ja että äitien kannattaa tehdä kaikkensa saadakseen sitä. Alussa valvomista toki jaksaakin eri tavalla ja pakkohan se on. Mutta myöhemmin unikoulut ja muut kikkakolmoset ovat elintärkeitä.

On helppoa vajota kaulaa myöten vanhemmuuteen ja hukata toisensa  jossain yksivuotispäivän paikkeilla. — Se, joka opettaa lapselle, että on käytettävissä vuorokauden joka sekunti, kerää tulisia hiiliä niskaansa. Miksei mummu tai isoäiti tai serkku ntai eno tai joku muu luotettava voisi vahtia nyyttiä hetken? Useimmissa muissa kulttuureissa perhe on suurempi kuin vain isä, äiti ja lapsi. Lapsi tarvitsee vanhempien lisäksi muitakin kontakteja. — Nähkää toisenne niinä kiinnostavina tyyppeinä, jotka kerran rakastuivat toisiinsa – ettekä vain joinakuina, jonka kanssa keskustella kakan koostumuksesta ja ihottumasta.

Tämä ei tapahdu itsestään. Siihen, että huolehtii parisuhteestaan, täytyy keskittyä ja sitoutua. Parisuhteeseensa täytyy pystyä luottamaan, mutta sitä ei silti saa ottaa itsestään selvyytenä. Olen pyhästi luvannut ja vannonut, etten vajoa niin syvälle äitiyteen, että unohtaisin parisuhteeni. Enkä näekään mitenkään realistisena, että niin kävisi. Minulle on alusta asti ollut tärkeää, että olen muutakin kuin äiti. Eikä äitiys ole horjuttanut tätä ajatusta.