Lapsella rintaraivo, äidillä rintaraivoraivo. Jep, meikäläisen imetystaipaleen uusi sudenkuoppa. Rämmin siis ensin puolitoista kuukautta kestäneen järkyttävän imetyskivun yli ja ehdin nauttia hyvin sujuvasta imetyksestä kuukauden, kunnes ongelmat alkoivat jälleen.
Vauva alkoi usein illan suussa itkeskellä, kun tarjosin rintaa. En huolestunut tästä, sillä pieni hyssyttely tehosi vielä tuolloin ja sain imetettyä. Pikkuhiljaa raivarit alkoivat kuitenkin kestää pidempään ja niitä tuli useammin. Tällä hetkellä pahin raivo on iltaisin ennen yöunia. Joudun keksimään melkein päivittäin uusia jekkuja, joilla saan vauvan syömään. Juuri nyt parhaiten toimii imetys jumppapallon päällä pomppien ja samalla laulaen (!) Aivan pähkähullun näköistä toimintaa.
Netistä löytyy vaikka ja mitä syitä raivareille ja keinoja sellaisen selättämiseen. Luulen, että meillä suurin syy on väsymys, sillä raivarit ajoittuvat aina aikaan ennen pitkiä unia. Yöunien jälkeen vauva onneksi syö ahnaasti protestoimatta. Olisi vähän ankeaa pomppia jumppapallolla hikisenä heti aamuvarhaisella. Joillakin syynä vauvan rintaraivoon voivat olla suihkuavat rinnat, jotka kannattaa taltuttaa pumppaamalla niitä ensin vähän tyhjemmäksi. Joillakin raivariin auttaa vauvan kasvoihin puhaltaminen, jolloin lapsi hämmentyy niin, että alkaa huomaamattaan imeä. Meilläkin parhaiten auttaa pieni jekuttaminen ja tyynnyttely jo etukäteen. Olen esimerkisi myös tanssinut (!) ja imettänyt samalla. Tuolloin vauva kai tyyntyy liikkeessä sen verran, ettei tee mieli raivota tissille. Eilen mieheni seisoi ja piti vauvaa sylissä tämän lempiasennossa ja minä imetin. Heiluimme ja hytkyimme molemmat ja minä hyssyttelin. Ihan sekopäistä hommaa. Onneksi tuota liikettä ei tarvitse pitää kauhean kauan yllä: kun vauva on syönyt tovin liikkeessä, uskaltaa jo laskeutua varovasti sängylle ruokailemaan.
Kirjoitin imetyksestä otsikolla Mystinen imetys jo ennen kuin minulla edes oli omakohtaista kokemusta siitä. Ja kuinka nappiin tuo otsikko osuikaan. Tuolloin otsikko liittyi siihen, kuinka en ymmärtänyt suuria tunteita, jotka imetykseen liittyvät. Nyt puolestani ymmärrän suuret tunteet, mutten silti sitä, miksi muiden imetys liikuttaa joitakin ihmisiä niin kovasti. Nyt ihmettelen myös, millä ihmeen mystisellä taialla olen jaksanut tähän asti imettää. Miten ihmeessä minä, maailman kärsimättömin ihminen, en ole jo lyönyt tissejä naulaan ja antanu periksi kokoaikaiselle pullolle? Kärsin heti synnärillä aivan järkyttävistä imetyskivuista ja kuulin tuolloin, että ystäväni oli sinnitellyt kivun kanssa puolitoista kuukautta, jonka jälkeen imetys oli alkanut sujua kivutta. Sanoin tuolloin, etten koskaan itse kestäisi niin kauan. Mutta niin vain jotenkin kestin. Itkin ja imetin, kunnes ei enää sattunut. Nyt olen katsellut tissin edessä huutavaa vauvaa ja miettinyt, miksi ihmeessä teen tätä.
Jollain kummallisella tavalla saan itse tyydytystä siitä, että ongelmat ratkeavat ja imetys lopulta onnistuu. Olen myös oppinut nauttimaan imetyksestä. Yllätyin itsekin, kuinka ihanaksi sen koen, silloin kun se sujuu. En edelleenkään ajattele, että maitoni olisi niin ylivertaista ravintoa vauvalle, etten siksi voisi mistään hinnasta antaa periksi. Enkä todellakaan sano, että kaikkien äitien pitäisi imettää väkisin. Imettämisen lopettamaan joutuneen Umpun blogissa eräs lukija kertoi äitinsä viisaista sanoista: saat hakata omaa päätä seinään, mutta älä hakkaa samalla lapsen päätä seinään. On ihan turhaa itkettää viikkokausia vauvaa, joka ei yksinkertaisesti huoli rintaa tai rintamaito ei riitä. Mieheni sanoi ihan samaa minulle, kun katsoi rinnalla rääkyvää vauvaamme. Päätin kuitenkin, etten luovuta ihan heti, sillä en halua jättää yhtään sijaa jossittelulle. Tämä imetys on todennäköisesti minulle ainoa laatuaan enkä halua myöhemmin miettiä, olisiko se sittenkin onnistunut pidempään, jos olisin yrittänyt vielä enemmän.
En missään nimessä halua itkettää vauvaa väkisin omien päähänpinttymieni vuoksi, mutta onneksi olen ainakin nyt toistaiseksi löytänyt keinot, joilla raivo estetään alkuunsa. Jos jumppapallo- tai tanssi-imetys eivät enää jossain vaiheessa toimi, vauvan ruokkimistapa täytyy ottaa uudelleen harkintaan.
Edelleen kummastelen, miksi imetys on niin monelle niin vaikeaa. En tunne montakaan äitiä, kenellä ei olisi ollut imetyksen kanssa mitään ongelmaa. Rintamaito on ollut pitkään ja on edelleen monille lapsille ainoaa mahdollista ravintoa. Me voimme tarjota lapsillemme korviketta, mutta toista oli ennen ja toista on esimerkiksi kehitysmaissa. Miten niin luonnollinen asia on monelle niin vaivalloista? Olen pähkäillyt homman niin, että imetys ehkä valmistaa ja totuttaa meitä äitiyden haasteisiin. Joudumme jatkossakin tekemään vaikeita päätöksiä ja joskus pettymään raskaasti. Yritämme, onnistumme ja luovutamme vielä monta kertaa.
Onko joku muu kärsinyt vauvan rintaraivareista? Oletko joutunut lopettamaan imetyksen sen vuoksi vai oletko keksinyt keinon sen selättämiseen?
YouTubesta löytynyt white noise auttoi kerran tyynnyttämään rintaraivotarta, mutta nyt tarvitaan jo järeämpiä otteita kuin pelkkää ääntä.
Molemmilla lapsilla oli rintaraivo vaihe jossain 2-3kk iässä. Menee onneksi ohi. Toiselle auttoi kiikkutuoli, toiselle unimusiikki. Myös kävely auttoi. Ja nukkumaanmenon aikaistaminen eli pitkille yöunille aiemmin (kun noiden vauvojen unirytmitkin muuttuu välillä). Tsemppiä! Älä luovuta nyt koska kyllä se siitä helpottuu! Jouduin lopettamaan esikoisen imetyksen pojan ollessa 4kk (käsiongelmia joten tarvitsin vahvat kipulääkkeet mitä imetyksen kanssa olisin voinut syödä) ja kyllä risoi yöllä nousta syöttämään vauvaa pullosta kun ennen vain nosti paidanhelmaa, työnsi rinnan suuhun ja jatkoi unia 🙂
Jep, juuri varmasti eniten harmittaisi öisin jos lopettaisin imetyksen! Tosin vauva syö vasta aamulla, mutta jatkamme kuitenkin vielä sen jälkeen unia ja onhan se tissi tässä kohdin aika kätevä! 🙂
Samat jutut menossa täällä 🙂
Tähän asti pikkumies, 3 kk, on syönyt etupäässä makuultaan, mutta se alkoi jokin aika sitten kiukuttaa. Ihan hirveästi. Sain rintatulehduksenkin ko raivoamisen vuoksi. Sitten huomasin, että syli-imetykset olivat päässeet pois pannasta. Parhaiten imetys sujuu kun vauva on puoliunessa tai unilla. En myöskään joka vinkaisuun tarjoa rintaa: jos ei olekaan nälkä, vauva suuttuu. Onkin ollut hyvä muistaa, että se mikä toimi ihan pikkuvauvalla, ei toimikaan ehkä enää. Imetysvälit voivat olla yli neljäkin tuntia nyt, ja kun vanhasta tottumuksesta yritän imettää joka vinkaisusta, raivokierre on valmis.
Miehelle voi kertoa, että tämä vaihe tulee useimmille vauvoille – myös monelle pullolla ruokitulle. Minusta imetyksessä on niin paljon etuja, että hyvät puolet päihittävät isommatkin raivot (omalla kohdallani siis).
Ensimmäisen lapsen imetys alkoi mennä päin mäntyä näillä main, kun minulta puuttui tietoa. En ymmärtänyt, että raivokausi todennäköisesti olisi ollut ohimenevä.
Tsemppiä!
Meillä ihan sama kaava! Ensin syli-imetys alkoi olla vähän ärsyttävää, sitten makuuimetys. Unilla onnistuu parhaiten täälläkin imetys ja tuo on myös tiedossa, ettei välttämättä ole nälkä, mutta aika usein kun raivo jollain tavalla talttuu niin sitten maistuukin ruoka pitkäänkin. Mutta eiköhän mekin vain yritetä päästä tämän vaiheen yli!
Kiitos blogistasi, tämä antaa paljon myös tällaiselle jolla lapset ovat vasta kaukaisia haaveita. Rehellinen kuvauksesi valmistaa ehkä jo näin ennakkoon siihen ettei kaikki ole pelkkää ruusuilla tanssimista jos niin hyvin käy että lapsia vielä joskus saan 🙂
Meillä oli pojalla pahoja rintaraivareita kahden kuukauden iän kieppeillä. Minua auttoi ajatus siitä, että rintaraivarit on yksi vauvojen ”vaiheista” ja sen vuoksi normaalia ja myös ohimenevää. Vaikka oli se kyllä raskasta! Vauva sylissä liikkuminen auttoi jonkin verran ja paniikkiratkaisuna keksin kerran laittaa kylppärin vesihanan täysille valumaan. Kova kohina sai pojan hämääntymään kai vähän samaan tapaan kuin tuo kasvoille puhaltaminen voi tehdä, ja kai se veden kohina myös rauhoittaa. Edelleen ajattelen, että raivokausi oli tähän astisen vauva-ajan raskainta aikaa, eikä ole tosiaan ihan yksinkertaista hommaa lapsen imetys. Tsemppiä raivojen selättämiseen!
Joo, sillä ajatuksella täälläkin jaksetaan! Vaiheita vain 🙂
Meillä oli tuo vaihe myös samoihin aikoihin: imetys onnistui vain välittömästi päiväunien jälkeen vielä unenpöpperössä, illalla/yöllä unisena ja joskus sain huijattua liikkeellä, jolloin tyttö suostui syömään jos kävelin samalla. Huomasin myös, että samoihin aikoihin imetyskerrat vähenivät ja tuo liittyi nimenomaan siihen että vauvalla ei ollutkaan enää ihan koko ajan nälkä. Mulla vain kesti aika kauan tajuta se 😉 Jossain kohtaa vähän jännäsinkin että syökö vauva tarpeeksi, mutta painoa tuli koko ajan riittävästi, eikä me lopulta tarvittu korviketta ollenkaan. Mutta tuokin oli tosiaan vaihe, joskin tosi hankala sellainen, mutta onneksi meni ohi 🙂
Haikeudella luen näitä imetysjuttuja: meidän bebe täyttää kohta jo vuoden ja alan pikkuhiljaa valmistautua siihen että lopetellaan imetystä kokonaan. En olisi kyllä uskonut että se tuntuu vähän vaikealta: olin ajatellut etten missään nimessä ole mikään taaperoimettäjä, mutta nyt kyllä ymmärrän miksi monet jatkavat vielä pitkään sen vuoden jälkeenkin. Touhukkaan pikkutyypin kanssa imetykset ovat ihania läheisyyden ja rauhoittumisen hetkiä, vähän niinkuin saisi pitää pikkuvauvan vielä hetken kauemmin. Imetyksen sitovuuskaan ei sitten lopulta ole tuntunut niin hankalalta kuin olisin kuvitellut, tosin meillä tyttö joi pumpattua maitoa mun poissa ollessani pullosta aika alusta lähtien, mikä helpotti. Ja sen jälkeen kun vauva alkoi syödä kunnolla kiinteää ruokaa, on ollut vielä helpompaa kun nälkään ei aina tarvita sitä maitoa. Mutta silti. Haikeaa on, mun pikkuvauva ei kyllä oikeasti ole enää mikään pieni ja avuton vauva, vaan päivä päivältä touhukkaampi nuori neiti <3
Uskon todellakin tuon, että imetyksen lopettaminen tuntuu haikealta! Olen ihan varma, että itsestänikin tuntuu sitten, kun sen aika on käsillä 🙁
Kuullostaa niin tutulta. Ensimmäiset 2kk kärsin kauheista imetyiskivuista, mutta sinnettelin ne läpi ja vauva kasvoi hyvin. Sen jälkeen imetys sujui lähes kuukauden todella hyvin: vauva söi aina kun tarjosin. Sitten itselleni tuli unettomuutta, ja vauvalle alkoi ilmaantua iltaisia rintaraivareita. Unettomuusstressi ja raivarien pelko sai aikaseksi sitä, että maitoni ei meinaa lähteä herumaan, vaikka sitä kyllä olisi. Herumattomuuden pelkohan ei todellakaan auta herumista, ja myös unissaan syödessään vauva alkoi hermostua, kun heruminen ei käynnistynyt. Välillä on ollut pakko turvautua korvikkeeseen. Tämä kaikki ajoittui vielä siihen, kun 3kk vauva yhtäkkiä mystisesti muutti rytmiään ja alkoi syödä tasan tarkkaan vain silloin, kun itseään huvitti ja syöntiväli piteni huomattavasti.
Luulin, etten ole imetysfanaatikko, mutta aikamoisen stressin tuosta kyllä itselleni kehitin. Surin, että nyt imetys loppuu ja samalla pelkäsin rintatulehdusta, koska en herunut enää pumpullekaan. Mietin vain, että hitto tämä imetys on peestä, mutta enpä haluaisi sitä lopettaakaan! Nyt homma on sujunut taas paremmin: parin viikon aikana olen siirtynyt siihen, että syötän vauvan aina unien jälkeen, jolloin raivareita ei tule, kun toinen on vielä vähän uninen. En syötä vauvaa enää ennen nukkumaanmenoa, sillä yleensä silloin edellisestä imetyskerrasta on kulunut vasta pari tuntia, eikä vauva halua vielä syödä. Saa nähdä kauanko imetys nyt sujuu, tämän ikäinen (3,5kk) vauva taitaa muutenkin muuttaa rytmiään aika tiuhaan. Olen kuitenkin nyt sinut sen kanssa, että jos imetys loppuu tähän, niin sitten loppuu. Lähes kaikilla tuntemillani äideillä tämä 3kk on ollut rintaraivariaikaa, ja toisilla imetys on loppunut siihen ja toiset ovat siitä päässeet yli.
Lapsi on jo nyt 4-vuotias mutta muistan silti vielä hyvin sen taistelun ja ne rintaraivarit. Puolitoista kuukautta sujui lähes täydellisesti. Lapsi söi ja oli tyytyväinen. Poika kasvoi kauheaa vauhtia ja on ollut aina kova syömään. Vaikka täysimetin niin etenkin iltaisin tuntui että maito ei riittänyt. Saatoin kuudesta eteenpäin imettää puolitoista tuntia, pitää puolentunnin tai tunnin tauon ja imettää taas puolitoista tuntia. Olin aivan poikki. Tuntui etten enää jaksanut istua paikoillani, olisin halunnut vaan edes hetken tehdä jotain muuta. Vaikka nukkua väsymystä pois. Tätä jatkui ehkä viikon ja totesin että maidon tulo ei vaan lisäänny vaikka vauva kuinka syö. Päätin antaa illalla korviketta. Ja kas kummaa, vauva hiljeni, oli tyytyväisempi kuin aikoihin ja nukkui paremmin. Pian alkoi kuitenkin vatsavaivat ja pulauttelut jotka olivat lähes lentäviä oksennuksia. Vauva oli levoton, itkuinen, ei suostunut syömään tissia eikä pullosta. Tajusin aika pian että se itkun määrä ei ollut normaalia. Soitin neuvolaan ja sanoin epäileväni lapsellani refluksitautia koska maidot ei kestä sisällä, lapsi ei suostu olemaan vatsallaan ja on todella itkuinen ja heräilee unilta sellaiseen kipuitkuun. Neuvolassa totesivat vaan että vauvat itkee jne. Varasin ajan yksityiselle refluksitautiin erikoistuneelle lastenlääkärille. Siellä meidät otettiin heti tosissaan ja lapsi tutkimuksiin. Selvisi että vauvalla oli vaikea refluksitauti. Saatiin lääkkeet ja se helpotti. Sinnittelin osaimetyksellä kunnes vauva oli 4,5 kk. Heräsin kerran tai pari yöllä pumppaamaan rintaa tyhjäksi ja pumppasin maitoa pakkaseen ja annoin pullosta. Yhtäkkiä vauva alkoi nirsoilla toisen tissin suhteen ja sain hänet syömään vaan toisesta. Tämäkin onnistui vaan jumppapallolla, lasta kanniskellen, lapsi puoliunessa ym. muita apukonsteja käyttäen. Vauva piti siis aina hämätä syömään. Yksi yö aamuneljältä istuin keittiön jakkaralla pumppamassa ja itkin väsymystäni. Se oli viimeinen niitti ja silloin päätin että ajan itseni hulluuden partaalle jos en nyt lopeta.
Siirryttiin täysin korvikkeeseen ja vauvan vatsavaivat pahenivat taas. Lääkärit neuvoivat aloittamaan soseet vaikka poika oli vasta 4kk. Refluksivauvoilla kiinteiden aloitus yleensä auttaa siihen pulautteluun. Meillä tilanne paheni. Lapsi alkoi oksennelle kaiken syömänsä. Taas lääkäriin. Tällä kertaa allergialääkärille. Selvisi maitoproteiiniallergia ja paljon muita ruoka-aineallergioita. Siirryttiin toisenlaiseen korvikkeeseen. Puolentoista vuoden ikään asti ravattiin refluksilääkärillä ja allergialääkärillä kontroilleissa ja syötettiin vitamiinilisiä ym. lapselle. Sitten yhtäkkiä allergiat hävisivät ja ovat pysyneet poissa. Mutta voin sanoa että melkoista h**vettiä se eka vuosi oli syömisen suhteen. Mies ei edes muista niistä ajoista mitään. Niin sumussa ja väsyneinä ollaan menty eteenpäin. Kaikenlaisia taisteluita sitä voi siis vauva-aikaan liittyä. Kannattaa aina muistaa se että jokainen äiti ja isä tekee parhaansa siinä tilanteessa ja sen mihin omat voimavarat riittää. Yli-ihminen ei tarvitse olla. Ja itse tietää parhaiten, toisten kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa. Ain on niitä itseään täydellisinä äiteinä pitäviä ihmisiä jotka ottavat asiakseen kommentoida toisten valintoja. Jos jossain vaiheessa tuntuu että oma psyyke ei jaksa sitä säätöä ja vääntöä mitä se imetys vaatii niin ei se tee yhtään huonompaa äitiä vaikka antaisikin pullosta. Tsemppiä sinne vauva-arkeen. 🙂 Meillä on tällä hetkellä 4-vuotiaan uhma menossa, onneksi vähän helpottamaan päin jo.