Vuosi sitten

Ihan näinä päivinä tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun tein positiivisen raskaustestin. Se tuli mieleeni Facebookin Muistoista, jotka muistuttivat siitä, että olin vuosi sitten Turussa siskon luona viikonlopun. Minun oli ihan pakko päästä näkemään siskon Papi-koiraa, joka oli juuri tuotu espanjalaiselta koiratarhalta Suomeen. Muistan, että tuolloin menkkojen olisi jo pitänyt alkaa, mutta olin päättänyt, etten vielä innostu mahdollisesta raskaudesta. Yhden kerranhan olin jo kuvitellut itselleni jopa raskauspahoinvoinnin ja tukun muita ”raskausoireita”. Siskon luona uuden koiran kanssa puuhastelu toi sopivasti muuta ajateltavaa.

Pöytälaatikosta löytyi kirjoitus testintekopäivältä…

Polttelumainen vatsakipu alkaa, samanlainen kuin joka kuukausi. Kellontarkasti ajallaan tulevia menkkoja ei kuulu torstaina. Kipujen vuoksi olen varma, että viimeistään viikonloppuna alkavat. Ei kuulu. Yritän silti olla toivomatta liikoja. Maanantaina poltot yltyvät ja ravaan vessassa pelkäämässä. En voi kuitenkaan olla ajattelematta: entä jos?

Työmatkalla iltavuoroon kipaisen apteekista ClearBluen digitaalisen raskaustestin. En halua arpoa viivojen kanssa, haluan tikulta kunnon vastauksen suomen kielellä. Päätän tehdä testin seuraavana aamuna, vaikka olenkin aiemmin päättänyt tehdä sen vasta torstaina. En halua pettyä, haluan elää siinä toivossa, että olen raskaana.

Illalla töissä poltot vain yltyvät. Olen varma, että menkat alkavat ja kiroan, että annoin itselleni luvan ajatella, että olen raskaana. Miksi ostin sen testinkin? Töiden jälkeen käyn nukkumaan jännittyneenä: aamulla heti herätessä teen testin. Jaakolle en ole puhunut mitään. Hän on aiemmin nauranut puheilleni, kun olen etsinyt kaiken maailman raskausoireita itsestäni. Nyt en puhu mitään, ennen kuin raskaustesti näyttää plussaa.

Herään kello 4.20. Tiedän, etten saa enää unta, kun testipuikko odottaa alakerrassa aamupissaansa. Teen testin, yritän laskea kahteenkymmeneen, mutta sekoan laskuissa. Pelkään, etten antanut puikon olla purkissa tarpeeksi kauan. Tai entä jos pidin sitä liian pitkään? Kädet tärisevät. Laitan puikon korkin takaisin paikoilleen ja asetan puikon makaamaan vessan hyllylle. Näyttöruudussa näkyy vasta tiimalasin kuva. Käyn kääntymässä keittiössä ja tärisen. Vilkaisen näyttöruutua: Raskaana. Tunne on mieletön. Odotan vielä tietoa siitä, kuinka pitkällä raskaus on, vaikka tiedänkin sen jo.

Kiipeän yläkertaan, istahdan sängyn laidalle. Mitä nyt, Jaakko kysyy. Näytän hänelle raskaustestiä kännykän valossa. Hyvä, hän sanoo. Kello on puoli viisi eikä kumpikaan saa unta. Luulen, että Jaakko nukahtaa heti, mutta sen sijaan hän kysyykin yhtäkkiä: Koska se sitten syntyisi? ja vitsailee tapansa mukaan: Onko se varmasti mun?

Puhumme vielä hetken siitä, että raskaus on tosi alussa, ei innostuta vielä liikaa. Kuin ihmeen kaupalla saan vielä nukuttua senkin jälkeen, kun Jaakko lähtee töihin. Herään innoissani: nyt saan kertoa perheelle. Ensimmäisenä laitan kuvaviestin raskaustestistä Jaakon siskolle Paulalle. Se on meidän juttu, häneltä olen saanut samanlaisia viestejä jo kaksi. Sitten Erikalle ja Ollille, sitten äidille. Sitten Jaakon toiselle pikkusiskolle. Jaakko haluaisi kertoa vanhemmille vasta jouluna, ikään kuin lahjana, mutta sanon, että kyllä perheenjäsenten on tiedettävä. Paulakin on samaa mieltä: tieto tuo niin paljon iloa tulevien isovanhempien elämään, ettei heiltä voi pantata tietoa. Vaikka sitten kävisikin kurjasti. Puhumme Paulan kanssa koko päivän Facebookissa asiasta. 

Menen iltavuoroon. Onneksi olkoon, sanoo työkaveri yhtäkkiä ja säikähdän. Miten hän jo voi tietää!? Hyvä jos kaikki perheenjäsenetkään vielä tietävät. Mistä?! kysyn punaisena. Palkinnosta, kuuluu vastaus. Sähköpostiin on juuri tullut tieto, että olen saanut kannustepalkkion hyvin tehdystä työstä. Tämä on hyvä päivä.

Nyt kun miettii aikaa vuosi sitten, tuntuu jotenkin hullulta, kuinka palavasti sitä halusikin hetihetiheti tulla raskaaksi. Minun piti tosissani toppuutella itseäni, ettei ole mitään hätää. Tulen raskaaksi sitten kun tulen, jos tulen. Onneksi en joutunut odottamaan kovin kauan. Kärsimätön mieleni olisi varmasti mennyt ihan palasiksi muutoin. Eikä meillä olisi juuri Sipeä.

Kuvakollaasin isompi kuva on muotiblogistani viime marraskuulta. Eli ajalta, jolloin olin juuri saanut kuulla olevani raskaana. Tuntuu oudolta katsoa kuvaa ja ajatella, että siellä se tyttö on jo tuloillaan, mutta vain harvat ja valitut tietävät siitä eikä ulospäin voisi kukaan aavistaa. Toisaalta huonot muistot tulvahtavat mieleen, kun vain katsonkin kuvia tuolta ajalta ja luen selittelyitä ”sairastelustani”, jonka vuoksi blogissa on ollut hiljaista. Todellisuudessa olin täysin poissa pelistä järkyttävän raskauspahoinvoinnin vuoksi.

Toinen kuva puolestaan on helmikuulta, jolloin sain jo ihan tosissani vetää vatsaa sisään päivän asu -kuvissa. Mutta eikö vain tuosta kuvasta jo näe pyöristyneen vatsan, kun osaa katsoa?

Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä