Aika kultaa…?

Ihan uskomaton asia tapahtui tuossa muutama päivä sitten. Selasin vanhoja kuvia aiemman postauksen kuvitusta varten ja törmäsin viimekesäisiin vauvamahakuviin. Ja siis against all odds tunsin ikävää isoa vatsaa kohtaan.

raskaus2

Tuo tunne onneksi kaikkosi nopeasti, kun vanhat muistot alkoivat palata mieleen. Kurkkuuni nousee pieni pala nyt, kun katson noita kuvia. Ei liikutuksesta vaan siitä muistosta, miltä tuntui, kun oli jatkuvasti pahoinvointinen. Saan myös mieleeni sen tunteen, miltä tuntui, kun vatsa venyi ja kutisi ihan hirveästi. Ja sen, kun vauvan pää tönötti kovana tuossa vatsan yläosassa. Niin kauan kunnes lääkärisetä muljautti hänet oikeaan asentoon.

raskaus7

Täytyy myöntää, että muistelen ainakin vielä näin vuosi jälkikäteen noita aikoja kauhulla. Juuri juhannuksen aikoihin viime vuonna olin niin peloissani tulevasta, epävarma vauvan asennosta kohdussani sekä synnytystavastani.

raskaus4

Jonkinlainen nostalginen haikeus noista kuvista silti syntyy. On vain niin ihmeellistä, että se oma rakas lapsi on joskus ollut tuolla vatsanahkani alla. Ja sitten yhdessä hetkessä ei enää ollutkaan. Nyt se opettelee kävelemään ja puhumaan. Oman lapsen myötä on todellakin hoksannut, kuinka ihmeellistä elämä on. Vaikka uuden elämän alkaminen, syntymä ja vauvan kehitys ovat niin luonnollisia asioita, niin onhan kaikki tuo silti niin uskomatonta…

raskaus1 Ihan tässä muina naisina lähdössä häitä juhlimaan niin freesinä? Todellisuudessa kiskoin jatkuvasti mekon miehustaa ylös, koska kasvanut rintamukseni puski koko ajan hyllymään kaiken kansan nähtäville. Todennäköisesti olin myös tuskissani lämpimästä ilmasta joskin toki onnellinen rakkaan ystävän hääonnesta.
raskaus3

Tässä taas näpsäkkänä menossa juhlimaan tuttavaperheen tyttären ylioppilasjuhlia? Njaah, todellisuudessa kenkien remmit puristivat turvonneita nilkkoja enkä ollut saada koko kenkiä jalkoihin työpaikan vessassa hikoillessani, kun vatsa oli tiellä…

raskaus5 Kuva on seesteinen, mutta pinnan alla kuohui pelko. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin.

2 Comment

  1. Ehkä luonto on tarkoittanutkin niin, että muisto raskauden raskaudesta (kuin myös synnytyksen tuskasta) häviää pikku hiljaa. Ei ihan heti, jotta sisaruksilla olisi ikäeroa, mutta pikku hiljaa, jotta sen seuraavan lapsen hankkiminen ylipäätään olisi mielekästä.
    Ja sitten taas, mitä useamman lapsen tekee, sitä vaikeampi noita muistoja on kultaan verhoilla. Tulee vaan piste, jossa tuhisevassa maidon tuoksuisessa kääreessä näkee enemmän valvottuja öitä kuin vaaleanpunaisia (tai sinisiä) unelmia.
    Aika luonnollista minusta.

    Jotain samaan äidissä,tapahtuu jomraskausaikana. Ensin lähestyvä synnytys tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä, mutta kun raskaus on loppusuoralla, olisi valmis tekemään ihan mitä tahansa, vaikka synnyttämään, jotta pääsisi jo eteenpäin. Kyllä luonto vaan on ihmistä fiksumpi 😉

  2. Hei! Mistä tuo kaunis vaalea juhlamekko on? Etsiskelen mekkoa häihin ja google johdatti mut tänne! 🙂

Vastaa

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.