Näin lokakuun alussa se iskee. Epämääräinen ahdistus, puristus rinnassa. Ajatukset synkistyvät, iltaisin itkettää. Muistot täyttävät mielen ja kaipuu kalvaa. Järkyttävän iso pala sydämestä puuttuu ja puuttuva pala muistuttaa itsestään. On kamala ikävä isää.
Isäni kuoli äkillisesti lokakuun kolmantena päivänä vuonna 2012. Pelotti silloin ja pelottaa edelleen eniten se, että muistot isästä haalistuvat ja joskus katoavat. Ihanat muistot elävästä isästä. Hänen viimeiset hetkensä ja aivan kuoleman jälkeinen aika ovat kyllä piirtyneet mieleen tiukasti. Se, kun sisko soittaa aamulla ja tiedän heti, että jotain pahaa on tapahtunut. Se, kun alan hädissäni valmistella matkaa Helsingistä Poriin, että ehtisin nähdä isän vielä elossa. Se, kun rukoilen Jaakkoa mukaan, vaikka on työpäivä. En kestäisi ilman häntä. Se, kun istun tajuttomana makaavan isän sairaalasängyn vierellä, puristan isoa kättä, itken niin paljon ettei henki kulje ja rukoilen ihmettä. Se kun herään aamuyöllä, molemmat siskot seisovat oviaukossa ja tiedän välittömästi, mitä on tapahtunut. Isä on kuollut. Selkeänä muistuu mieleen myös se, kuinka huomaan isän vielä aivan hetki sitten eläneen normaalisti kotonaan. Tulostimessa on omenapiirakan ohje. Puutarhan omenapuut notkuvat omenia – hän ajatteli tehdä niistä omenapiirakkaa. Ei ehkä ehtinyt. Sohvapöydällä on jugurttia lasissa. Hän on ehkä syönyt jugurttiaan juuri silloin, kun tunsi ettei kaikki ole nyt hyvin, että täytyy lähteä sairaalaan.
En haluaisi unohtaa koskaan. Haluan muistaa sen, kuinka turvalliseksi tunsin oloni lapsena iltaisin, kun isä oli tietokoneellaan viereisessä huoneessa. Tietokone hälytti kovaäänisesti yhdistäessään nettiin. Haluan muistaa sen, kun pyysin aina lapsena isää testaamaan, onko minulla umpisuolentulehdus, kun vatsaa koski vähänkin. Piti mennä lattialle makaamaan, painaa oikea jalka koukussa vatsan päälle. Haluan muistaa sen, kun kerroin hädissäni isälle, että ikkunani alta ulkoa kuuluu outoa ääntä ja isä lähti pistooli aseliivissään puutarhaan. Kiviä ikkunaani heitelleet ystäväni pelästyivät pahanpäiväisesti. Haluan muistaa, kuinka katsoimme yhdessä James Bond -elokuvia ja Formuloita. Haluan muistaa, kun isä opetti minut ajamaan autoa viemällä minut harjoittelemaan asutontoautolla metsätielle, koska vain asuntoautossa oli manuaalivaihteet. Haluan muistaa sen, kun isä herätti minut, kun hyväksymiskirje yliopistoon saapui postissa. Lähdin juoksemaan keittiötä kohti ja isä huusi perääni ”se kirje on sitten paksu”. Senkin haluan muistaa, kuinka isä soitteli jatkuvasti kysyäkseen, onko graduni edistynyt. Ärsytti silloin älyttömästi – eikö hän olisi voinut antaa olla ja luottaa, että saan sen valmiiksi. Haluan muistaa, kuinka isän Volvo odotti aina samassa kohdassa Harjavallan bussiasemalla, kun olin tulossa viikonlopuksi kotiin Helsingistä. Hän ei ollut koskaan myöhässä. Haluan muistaa hänen oudot tapansa ja keksijä-insinöörin ajattelumaailmansa. Hän keitti kahvinkin kehittämänsä kaavan mukaan, jossa kahvinpurujen määrä on optimaalisin suhteessa veden määrään. Biljardiakin hän pelasi laskemansa kaavan perusteella. ”Ratkaisin matemaattisesti biljardin tähtäyspisteen!”, hän iloitsi kerran ja näytti tulostamaansa kaaviota.
Olimme jatkuvasti napit vastakkain. Hänen jääräpäinen satakuntalainen luonteensa ja minun tulinen ja herkästi provosoituva mielenlaatuni eivät oikein mahtuneet saman katon alle. Riitelimme emmekä koskaan erikseen sopineet, muttemme koskaan vihoitelleet liian pitkään. Vaikka kuinka paiskoin ovia aina lapsesta aikuiseksi, tiesin ettei mikää vaikuttaisi peruuttamattomasti väleihimme. Että isä rakastaa, vaikkei sitä kuunaan olisi ääneen sanonut. Sisko tuli isän kanssa paremmin toimeen, sillä hän osasi antaa olla. Ei kiehahtanut pienistä, kuten minä. Isän kuoleman jälkeen harmitti kaikki turhat riidat. Eikö olisi voinut olla yrittämättä muuttaa vanhaa miestä ja hänen elämäntyyliään, juroa tapaansa kommunikoida?
On epäreilua, ettei isäni ehtinyt nähdä elämäni tärkeimpiä hetkiä. Ensimmäistä omaa kotiani. Hienoja matkoja maailman ääriin. Ihania häitämme isän sukutilalla. Minun lastani. Olisin halunnut tyttäreni tapaavan pappansa, joka olisi voinut opettaa hänelle vaikka mitä. Isä tuntui tietävän kaikesta kaiken. Ja osaavankin vähän kaikkea. Hän oli taitava, itseoppinut puuseppä ja osasi käyttää ompelukonettakin. Kemisti ja maanviljelijä. Hän osasi soittaa varmaan tusinaa eri soitinta. Hän oli lahjakas ampuja, mutta liian eläinrakas metsästäjäksi. Hän kokeili mielellään erilaisia reseptejä, rakasti länkkäreitä, Volvoja ja veneitä ja korjasi kaikki mahdolliset koneet. Jaoimme isän kanssa intohimon valokuvaukseen, jazziin ja matkustamiseen.
Isä olisi voinut kertoa tytölleni kaikki ne jännittävät tarinat elämästään. Purjehdusmatkoista Itämerellä ja karavaaneista Euroopassa. Kamalasta myrskystä risteilijällä Välimerellä ja siitä, kun hän kävi pissalla pusikossa Floridassa ja näki alligaattorin. Kun hän maistoi ensimmäisen kerran elämässään banaania teini-ikäisenä Helsingin olympialaisissa vuonna 1952. Kun hän oli töissä jäätelötehtaassa. Kun hän ihastui mummiin tehtaan kylmähuoneessa. Tyttö olisi kysynyt, mistä kaikki ne mustelmat hänen sääriinsä oli tullut. Nuoruuden moottoripyöräkolarista, jossa hän melkein menetti jalan. Isä olisi kertonut lapsuudestaan ja Juttu-nimisestä hevosesta, jolla hänellä oli tapana ratsastaa rantasaunalle uimaan. Kuinka hän ui Kokemäenjoessa yhdessä hevosensa kanssa ja piti tiukasti kiinni sen harjasta. Tyttö olisi pitänyt siitä tarinasta. Ja siitä tarinasta, jossa Juttu palasi sodasta, se päästettiin juna-asemalla irti ja se osasi kävellä yksin kotiin. Vähän myöhemmin isä olisi kertonut kaikista vauhdikkaista juhlista Otaniemessä. Kuinka he opiskelukavereiden kanssa keilasivat teekkarikylän käytävillä.
Olen menettänyt kaikki isovanhempani sekä isäni ja yksi asia, mitä kadun, on se etten kysellyt tarpeeksi heidän elämästään. En edes oman isäni! En kysynyt, miltä tuntui katsella, kun ihminen käveli kuussa. Kuinka hienoja tarinoita heillä varmasti onlisi kerrottavanaan, jos vain joku niistä tivaisi. Ukkini sentään jutteli kysymättäkin, mutta olisin silti halunnut kysyä häneltä, miltä tuntui taistella sodassa.
Kyselkää, jutelkaa ja kuunnelkaa ja kannustakaa lapsianne siihen. Niitä tarinoita jää kaipaamaan ja ne elävät ikuisesti, kunhan joku niitä kertoo.
♥
Todella koskettava kirjoitus❤️ Sinulla on upeita muistoja isästäsi ja paljon tarinoita kannettavana, en usko että tulet niitä unohtamaan! Kun kerrot tyttärellesi isäsi tarinoita ne saavat elää vielä pitkään.
Muistoja tulvivaa syksyä teidän perheelle!
Terveisin heinäkuussa -15 syntyneen tytön äiti 😉
Pidättelin itkua loppuun asti. Minulla on samantapainen tausta enkä tiedä pystyisinkö muistamaan edes näin paljoa, tokihan olin paljon nuorempi kaiken tapahtuessa.
Sinulla on todella hienoja muistoja – vai pitäisikö sanoa, että isälläsi on ollut hieno elämä. Ikävästä huolimatta muista elää itsekin. Hyvää syksyä perheellesi!
<3
Hyvin koskettava ja kaunis kirjoitus Irene! Tiedät miten merkittävä henkilö teidän isä oli myös minulle lapsuudessa, kyyneleiltä ei voinut välttyä… Monet muistot säilyvät haalistumattomina mielessäni. Hauskoja, hämmentäviä, pelottavia, noloja ja aivan parhaita hetkiä.
Pystyn samaistumaan tuntemuksiisi jotka itselläkin ovat iskeneet talvea kohti mentäessä :,( menetimme rakkaan isämme yllättäen alle vuosi sitten, joulukuussa. Ikävä ja suru on läsnä melkein joka päivä, mutta ahdistus ja itku tulee nyt yllättäen kun ”vuosipäivä” isän kuolemasta lähestyy. Kaikki muistuttaa niistä tuntemuksista mitä silloin koki kun kuuli suru-uutisen, se järkyttävä tuska ja paniikki voiko tämä olla totta edes. Päivä kerrallaan on menty ja isä on mielessä päivittäin <3
Aloin lukea tätä kuntopyörässä salilla. Lähdin pois koska itkultani en enää nähnyt. Kaunis kirjoitus ❤️
Kaunis ja surullinen postaus <3 oman vanhemman menettäminen on asia, jota en uskalla edes ajatella. Pappani kuoli 15 vuotta sitten, mutta edelleen jotkut muistot hänestä säilyvät vahvasti mielessä. Muistot on tehty muisteltaviksi ja niissä menetetyt rakkaat kulkevat aina mukana <3
Kirjoitit kauniisti isästäsi. Onneksi sinä voit kertoa tytöllenne papasta ja sitä kautta jatkaa tämän elämää. Minun äitini ehti olla tyttärellemme mummi reilun vuoden, mutta nyt äiti on ollut poissa puolitoista kuukautta. Minä ajattelen, että äiti näkee tytön kasvun ja hienouden, vaikka me ei mummia enää nähdäkään. Ihania ja miten herkkiä kuvia muuten sinusta ja isästäsi! <3
Itselläni se ahdistus tulee elokuussa.. loppukesän tuoksut, viimeiset lämpimät päivät. Hämärtyvät illat. Silloin, seitsemän vuotta sitten menetin veljeni tapaturmaisesti. Tuska ei ihan niin kovasti purista rintaa kuin silloin, mutta muistot ja ikävä ovat läsnä varmasti aina. ❤ Paljon minäkin puhun lapsilleni veljestäni, niin he oppivat tuntemaan hänet edes jotenkin. Voimia surun työstämiseen!
Aloin seuraamaan blogiasi viime talvena, oman odotukseni alkutaipaleella. Minusta oli mukava lukea vanhoja postauksiasi aina sitä mukaan, kun oma raskauteni eteni; itselläni oli sama laskettu vuotta sinua myöhemmin. Ihana pieni poikamme syntyi heinäkuun puolessa välissä ja on nyt siis 2,5 kk vanha.
Kummisetäni, isäni veli, kuoli 3.10.2012. Ei äkillisesti, kuten sinun isäsi, vaan vuoden taistelun jälkeen. Joka vuosi syksyn tullen ikävä nostaa päätään. Tänä vuonna, oman lapsen syntymän jälkeen on noussut uusia tunteita. Kumpa poikani ja kummisetäni olisivat ehtineet tavanneet. Kunpa hän olisi ehtinyt poikani ristiäisiin. Hän oli kummeistani ainoa, joka pysyi elämässäni mukana, oman elämänsä loppuun asti.
Oman lapsen syntymän jälkeen olen pohtinut arvomaailmaani uudestaan. Haluan viettää vähäisen vapaa-aikani oikeasti tärkeiden ihmisten kanssa, sekä kohdella läheisiäni hyvin. Koskaan ei tiedä, mikä päivä on kenenkin viimeinen. Klisee, mutta totta.
Kiitos koskettavasta kirjoituksesta!
Isäni kuoli kaksi kuukautta sitten. Kaikki on vielä niin tuoreessa muistissa ja kipu niin viiltävää, että en pysty ajattelemaan sitä kuin vähän kerrallaan. Muuten tuntuu, että hajoan. Pelottaa myös, että unohdan. Täytyy luottaa siihen että muistot säilyvät ja odottavat sitä aikaa, että pystyn ne kohtaamaan.
Minä kirjoitin tuonne aiemmin hiljattain kuolleesta äidistäni. Itse olen puhunut, puhunut ja puhunut suruani ja ikävääni. Samoja asioita, uudelleen ja uudelleen. Kun pieninkin pahan mielen aavistus on vaivannut, olen kertonut sen muille, niin ei tarvitse yksin surra. Itse olen saanut myös siitä ajatuksesta lohtua, että suojelusmummi pitää meistä nyt huolen ja seuraa meitä. Ei siihen ole aina helppo luottaa, mutta muusta en oikein saa helpotusta. Voimia ja iso halaus sinulle! Niin, ja et varmasti unohda muistojanne, älä sitä pelkää.
Kiitos, samoin sinulle. Aika parantaa, näin olen kuullut (myös itseni sanovan).
Miten riipaisevan ihana kirjoitus <3
Menetin oman isäni myös hyvin äkillisesti liikenneonnettomuudessa jo kaksitoista vuotta sitten, mutta yhä surun aalto yllättää silloin tällöin. Varsinkin se korostuu nt, kun odotan esikoistani. Minusta on hyvin epäreilua, että tuleva lapseni ei pääse näkemään pappaansa, joka oli huumorintajuinen, lämmin, rakastava ja erittäin lapsirakas. Mutta kuten sinäkin, aion kertoa hänelle usein papasta, joka seuraa häntä pilvien takaa.
Myös minä olen menettänyt isäni lisäksi kaikki isovanhempani, ja usein ajattelen kuten sinäkin, että miksen ymmärtänyt silloin kysellä ja kuunnella paremmin. Valitettavasti nuorena aikuisena en ymmärtänyt historian merkitystä. Nyt menneisyys kiehtoo kovasti, ja haluaisin tietää enemmän. Olisi joku, jolta voisin kysellä esivanhempieni nimiä, ja miettiä voisinko nimetä tulevan lapseni jonkun heidän mukaansa. Suosittelen siis myös erittäin lämpimästi kyselemään ja kuuntelemaan, jos siihen vain mahdollisuus on!
Voi miten valtavan kaunis muistokirjoitus <3 Kyyneleet valuu.