Lapseni kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia ja tarvitsee luonnollisesti jo paljon ohjausta tekemisiinsä ja menemisiinsä. Mietin yhä useammin: teenkö tämän nyt oikein, kiellänkö liikaa, kiellänkö liian harvoin, kehunko tai opetanko tarpeeksi, osaanko kasvattaa lapsestani hyvin käyttäyvän ihmisen? Tiedänkö tarpeeksi, onnistunko?
Minulle on ollut aina selvää, että jos saan lapsen, pyrin tekemään kaikkeni, että hän osaa käyttäytyä tilanteen mukaan, että hänestä tulee kohtelias ja muut ihmiset huomioon ottava ihminen. Minulle on tärkeää opettaa lapseni kunnioittamaan vanhempia ihmisiä ja hänen tulee totella muitakin aikuisia kuin vain omia vanhempiaan. Olen kokenut myös pöytätavat tärkeiksi opeiksi vanhemmalta lapselle. Näen pahasti punaista, jos lapset ryntäävät ruokapöytään ennen aikuisia tai arvostelevat muiden valmistamia ruokia.
Käytöstavat ja oikeanlainen kasvatus rysähtivät taas hiljattain mieleen, kun pari vanhempaa lasta elämöi taaperoille tarkoitetussa tapahtumassa niin rajusti, että eräs vieras vanhempi joutui ojentemaan heitä. Lopulta ohjaajan piti ottaa lapset puhutteluun. Nuori naisohjaaja lateli tiukasti, että isommat sisarukset saavat olla mukana, mutta siinä tapauksessa heidän täytyy käyttäytyä ehdottoman rauhallisesti, sillä tilassa on pieniä taaperoita. Minun nähdäkseni isompien lasten vanhemmat eivät olleet sanoneet juuri mitään ohjatakseen lapsiaan käyttäytymään kunnolla eivätkä missään vaiheessa pahoitelleet lastensa aiheuttamaa välikohtausta. Olin suoraan sanottuna pöyristynyt. Häpeäisin samassa tilanteessa silmät päästäni. Jos ylipäätään joku toinen aikuinen joutuisi syystä ojentamaan minun vastuullani olevaa (omaa) lastani, olisin niin häpeissäni, etten taatusti unohtaisi sitä häpeää koskaan.
Joku voisi ehdottaa turhan hurjasti rymyävien lasten jäämään vanhempineen suosiolla kotiin, mutten itse missään nimessä ole sitä mieltä. Olen suhteellisen vahvasta häpeän kokemisesta huolimatta päättänyt vakaasti, että harjoittelemme taaperon kanssa ihmisten ilmoilla olemisia ravintolaillallisineen päivineen niin kauan, että kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet sujuvat. Haluan elää normaalia elämää normaaleine menoineen lapsenkin kanssa, enkä taatusti tahdo jäädä neljän seinän sisään ei-toivotusti käyttäytyvän jälkikasvuni kanssa.
Ennen kaikki oli paremmin -paatos on ärsyttävää, mutta lasten käytöksen suhteen varmasti totta. Äitini lapsuudessa lapsilla tuli tuskin edes mieleen uhmata esimerkiksi opettajaa. Minun lapsuudessani harvemmilla. Nyt epäkunnioittava käytös opettajia kohtaan on kai ihan arkipäivää. Toisaalta ennen arkipäivää oli myös lasten ruumiillinen kuritus. Väkivallan uhan alla lapset eivät uskalla uhmata aikuisia eli käyttäytyvät aikuisten mielen mukaan. Minulle on päivänselvää, etten koskaan kurittaisi lastani ruumiillisesti. En millään tavalla. Jotkut voivat tuomita lyömisen, mutta hyväksyä tukistamisen. Minulle raja on kristallinkirkas: niin tukistaminen, puhumattakaan mistään rajummasta, on tässä taloudessa ehdottomasti kiellettyä. Henkinen väkivalta olemattomilla asioilla pelotteluineen ei sekään tule meidän perheessämme kyseeseen. Jos lapsi tekee väärin, häntä voi ”pelotella” sillä, mitä väärin tekemisestä todella seuraa, ei sillä, että jonkinlainen mielikuvituksen tuote, hirviö tai mörkö tekee hänelle jotakin siitä hyvästä. En ymmärrä jäähyjäkään, ainakaan niiden kenties perinteisimmässä merkityksessä eli siinä, että lapsi joutuu miettimään tekosiaan eristyksissä yksin. Jos lapsi on poistettava jostakin tilanteesta tai vietävä rauhoittumaan, aikuisen tehtävä on seurata mukana, selittää miksi ja sanoittaa lapsen tunteet.
Olenkin miettinyt paljon, millaisilla keinoilla kasvatan lapsestani kuuliaisen – mutten sentään mitään kynnysmattoa. Muut ihmiset huomioon ottavan ja kohteliaan, mutta myös oman arvonsa tarkkaan tuntevan naisen. Tykkään lukea aiheesta tutkimustietoa, artikkeleita ja kirjallisuutta. Ihmisen psyyke ja lapsen ajatusmaailma ovat loppujen lopuksi niin monimutkaisia juttuja, etten usko, että äärimmäisen vaativaan kasvatustehtävään pelkän maalaisjärjen avulla kannattaa lähteä. Virheet ovat tietysti sallittuja, mutta kannattaa yrittää tehdä kuitenkin parhaansa. Ja kysyä ja lukea apuja viisaammilta.
Olisi tosi kiinnostavaa tietää, millaisia kasvatuskäytäntöjä teillä on. Mitkä tyylit, periaatteet, neuvot ja tavat olette huomanneet toimiviksi? Otan myös ilolla vastaan vinkkejä hyvästä aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta!
Seuraa blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa! Instagram ja Snapchat: irenenaakka
No nyt on mielenkiintoinen aihe! Toivottavasti saat hyviä kirjavinkkejä ja fiksuja kommentteja! Itselläni tämä alue on vasta edessäpäin, mutta hauska siihen on jo etukäteen valmistautua. Uskoisin, että tunteiden opettelusta tämäkin homma lähtee. Lapsi ei välttämättä aina tajua, että aikuisilla on aivan samanlaisia tunteita kuin hänellä itselläänkin ja myös niitä tunteita tulee kunnioittaa samalla tavalla. Esim. ajatus siitä, että opettajakin on vain ihminen ja jonkun toisen äiti voi tuoda lapselle myötätuntoa opettajaa kohtaan?
Itse en aio opettaa lapsiani mitenkään erityisesti kunnioittamaan _nimenomaan_ vanhempia ihmisiä vaan ihan kaiken ikäisiä. Inhosin jo nuorempana ajatusta siitä, että pelkkä iän kerääminen olisi syy arvostaa ihmisiä eri lailla. Mutta toisaalta on vieläkin erinäisiä perinteitä (kuten ruuannoutojärjestys), joissa vanhemmilla on yleensä ollut etuoikeus toimia ensimmäisenä ja ei mulla mitään tätä vastaan ole.
Sen, mitä olen itse kokenut näiden vuosien varrella on, että vaikka näyttää siltä, että puhe ei mene perille, niin kyllä se vaan menee. Lapsella on vaan vaihe, joka tuntuu vanhemmasta toivottomaltakin hetkittäin, mutta kun vaihe menee ohi, kaikki on taas hyvin – riippuen tietysti, kuinka vaiheen on lapsen kanssa käsitellyt.
Kaikista eniten ärsyttää ne vanhemmat, jotka juuri näiden uhmavaiheiden aikana eivät auta lasta, vaan hyssyttelevät minkä ehtivät ja välttelevät epämukavia tilanteita. Ne uhmavaiheet ovat kaikista tärkeimpiä, koska silloin lapsi nimenomaan opettelee ja aikuisen pitää olla vierellä tuomassa rajoja ja rakkautta, jotta lapsi tasapainoisena vaikean vaiheensa läpi pääsee yli.
Pojalla on nyt ”se” kausi; kaikki vähän ärsyttää, mutta sitten ei kuitenkaan mikään. Yhdellä sekunnilla raivotaan ja seuraavalla sekunnilla ollaankin ihan hellanlettoja. 5-vuotias hakee rajojaan, haluaa olla vähän itsenäinen, mutta se pieni itsenäisyys vähän pelottaa. Kokeilee, kuinka pitkälle voi mennä ja testaa vähän meidän vanhempienkin välittämistä. Haluaisi olla jo iso, mutta kuitenkin niiin pieni. Huomaan, että kuljetaan kohti sitä aikaa, kun halaaminen on ihan mälsää ja ei saa antaa pusua kavereiden edessä.
Koen tämän uhmavaiheen kuitenkin helpommaksi, kuin muut aikaisemmat vaiheet. Ehkä siksi, että vaikka se vaikuttaakin siltä, että kaikki saarnat, käskyt ja puheet menevät kuuroille korville, huomaa sitä vaiheen jälkeen, että kyllä ne ovat vaan jääneet sinne korvien väliin – kunhan on jaksanut olla kärsivällinen, eikä luovuttanut.
Voi apua, kun toissapäivänä vähän tirskahtelin pojalleni, joka uhma silmissään paiskasi huoneen oven kiinni, polki jalalla lattiaa ja huusi ”joo joo”, kun oli aika mennä nukkumaan. Tuntui pahalta pojan puolesta tuo pieni hymy huulillani, koska eihän hän yksinkertaisesti voi ololleen mitään (tietäähän sen itsekin, kun kuukautiset ovat alkamassa, että se olo on, mikä on) – mutta kun en tunnistanut tuossa pienessä ihmisessä kilttiä ja empaattista poikaani, vaan nyt hän käyttäytyi kuin teini.
En ole lukenut kirjallisuutta. Ehkä pitäisi, ehkä ei. Pitkälle olen kuitenkin päässyt sillä, että olen tunnen poikani. Tiedän käytännössä koko ajan, mitä hän ajattelee ja tuntee. Hän on niiiiin samanlainen, kuin mitä minä olin lapsena, ja se onkin saanut minut miettimään ja paneutumaan omaan lapsuuteeni ja vanhempieni käyttäytymiseen.
Kuitenkin, me vanhemmatkin olemme ihmisiä siinä, missä kuka tahansa muukin. Koen, että on tärkeää näyttää se myös lapselle – kuinka myönnetään omat virheemme, ollaan pahoillaan ja pyydetään anteeksi, kun on loukannut toista. Esimerkiksi tänäaamuna poika raivosi 45 minuuttia vaatteidensa kanssa ja lopulta minä raivosin takaisin. Olin jo myöhässä töistä ja TAAS sai tapella pukemisen kanssa. Aamuinen riita tuntui todella pahalta, mutta matkalla päiväkotiin huomasin, että jotain sinne korvien väliin on todella jäänyt; hän pyysi anteeksi huutamistaan ja oli aidosti pahoillaan. ”Äiti anteeksi, että mä kiukkusin”. Tajusin, että ainakin ihmisyyden oppi on mennyt perille. Annoin tietysti anteeksi pojalleni, pyysin itsekin anteeksi huutamistani ja kerroin, kuinka pahoillani olen, ja sain pojaltani anteeksi. Sitten oltiin taas kamuja.
Vanhemman esimerkki on lapselle paras esimerkki.
Jään innolla seuraamaan keskustelua. Erityisesti tuo jäähykeskustelu tulee olemaan kiinnostava, omiin kokemuksiin peilaten. Meillä siis esikoinen ei koetellut rajoja juurikaan, kielletty käytös (kuten vaikka pureminen tai tavaroiden heittely) ilmeni lähes ainoastaan kun lapsella oli joku huonosti (nälkä, väsy jne) tai kun tunteet ottivat vallan (pettymys, suuttumus). Näissä tilanteissa oli kovin luontevaa mennä lapsen mukana rauhoittumaan ja kuten kirjoitit ”selittää miksi ja sanoittaa lapsen tunteet.”
Nyt kuopuksen kanssa sitävastoin on sormi menossa koko ajan suuhun, sillä hän tietoisesti kokeilee rajojaan tekemällä kiellettyjä asioita tai jättämällä käskyjä noudattamatta. Ja kun näistä yrittää keskustella rauhassa, nauraa lapsi kiherrellen yrittäessään katsoa kuinka pitkälle pääsee. Koen, että tässä ei esikoisen taktiikka riitäkään koska lapsella ei ole (tässä yhteydessä) ongelma tunnistaa tai hillitä tunteitaan vaan tässä tehdään aivan muuta. Ja suoraan sanoen minulla on ajoittain hankala löytää oikeaa (tai edes hyvää) toimintamallia näissä tilanteissa. Joten jään kiinnostuneena seuraamaan!
Tiedostan ilman muuta, että tilanteita on erilaisia ja joudun aivan taatusti itsekin olemaan vielä sormi suussa periaatteideni ja kiukkuavan lapsen kanssa. Uskon että on tilanteita jolloin jäähy, jopa jäähylle yksin meneminen on välttämätön, mutta uskon myös että maailmassa on paljon turhia ja hölmöjä jäähyjä :/
Mielestäni tärkein asia jonka lapselleen voi opettaa tänä päivänä on se, että toisten köyhyydelle tahi pienituloisuudelle ei naureskella.
Hyvää pohdintaa ja myös kiinnostavaa, sillä olen sipen ikäisen esikoistytön äiti. Hyvät käytöstavat (muunmuassa) ovat minullekin erittäin korkealla kasvatustavoitteissani, mutta ihan kaikkea en tekstistäsi allekirjoita. Minusta ikä ei ole automaattisesti syy ansaita kunnioitusta. Vanhat ihmiset käyttäytyvät toisinaan niin törkeästi lapsia ja nuoria kohtaan, ehkäpä juuri tällaisella kuvitteellisella iäkkäämmän oikeudella. Minusta kunnioitus on ansaittava, ja haluan opettaa sen että kunnioitus ei ole jotain mitä saa automaattisesti ulkoisten tekijöiden perusteella, vaan se ansaitaan käytöksellä.
Toisekseen en pidä aiempien ikäpolvien lasten ”kiltteyttä” kovinkaan suuressa arvossa. Pelolla ja rangaistuksilla hiljaiseksi opetettua lasta ei minusta voi automaattisesti pitää hyväkäytöksisenä, eikä tällainen lapsi edes oikein pärjäisi aikuisena nykymaailmassa. Minusta tämä vielä korostaa ikävästi lapset-saavat-näkyä-mutta-eivät-kuulua -asennetta.
Mitä tulee lapsen kanssa liikkumiseen, useimmiten paheksunta taitaa nimenomaan kohdistua aikuisiin jotka eivät edes yritä ojentaa muksujaan ikätason mukaisesti, vaan antavat rellestää esimerkiksi ympäri ravintolaa.
Äh, harmi jos tekstini antaa sellaisen kuvan, että minusta että kunnioitus ansaitaan ikääntymällä! Ei siis näin, vaan että opettajia ja muita auktoriteettejä tulee kuunnella ja totella ihan oman turvallisuuden ym. vuoksi. Ja itse en tietenkään arvosta uhkailulla tai väkivallalla luotua kuria! En missään nimessä. Pohdin siis yleisesti sitä, kun puhutaan että ”nykyajan nuoret käyttäytyvät huonosti”, että aiemmin se kurissa olo liittyy ainakin osaksi näihin kyseenalaisiin kurinpitokonsteihin.
Samanlaisia ajatuksia täällä..miten osaan kasvattaa lapsestani muita kunnioittavan, hyväkäytöksisen mutta kuitenkin oman puolensa pitävän. Vaikeita asioita, välillä tuntuu että usko loppuu itseeni mutta omalla esimerkillä on paljon vaikutusta. Itselläni myös tuo vanhempia kunnioittava ajatusmalli:-):-)
Mä olen ehdoton kiintymysvanhemmuuden kannattaja. Aiheen fb sivu on todella hyvä ja ryhmässä on todella fiksua porukkaa.
Suosittelen lukemaan aiheeseen liittyen psykologi Judith Rich Harrisin kirjan ”The Nurture Assumption” (suomenettu Kasvatuksen myytti). Pelkistettynä ja yksinkertaistettuna tieteellinen tutkimustieto viittaa vahvasti siihen että vertaissuhteilla on merkittävästi suurempi vaikutus persoonallisuuden kehitykseen kuin vanhempien ”kasvatuksella” . Kirja taatusti antaa uusia näkökulmia koko kasvatusaiheeseen, ja tuo lisää pohdittavaa liittyen uskomuksiin kasvatuksen voimasta.
Kiinnostavaa. Toivon että tämä kolmas lapseni oppii samalla tavalla esimerkin avulla kunnioittamaan toisia ihmisiä iästä riippumatta. En edellenkään opeta lasta kuuliaiseksi ts alamaiseksi, vaan keskustelen hänen kanssaan, kun tulee ristiriitatilanteita. Enhän itsekään lähtökohtaisesti ole kuuliainen 🙂
Minun kokemukseni mukaan esimerkiksi teinit ovat avoimia, ystävällisiä ja reippaita, rohkeita keskustelijoita ja havainnoijia. Toivon että kuopukseni on samanlainen tienraivaaja ja muutosagentti kuin vanhemmat lapseni – jos hän haluaa olla.
En ole lukenut kirjoja, mutta koetan suhtautua lapseen (ikä nyt 1v3kk) kunnioittavasti ja arvostavasti. Uskon että sillä pääsee pitkälle. Turhaa kieltämistä vältän, mutta kerron miltä minusta tuntuu, jos lapsi esimerkiksi heittelee ruokaa ja miksi näin ei pidä tehdä.
Tää oli aika hyvä kirjoitus: http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/ilmiot/suorat_sanat/jukka_laajarinne_kasvatus_on_turhaa
Meillä pätee kasvatukseen vain yksi sääntö: ”Sopivasti rajoja, rajattomasti rakkautta.”
<3
Meillä useampi lapsi ja pyritään kohtaamaan kaikki yksilöinä tarpeineen. Tästä syystä myös opetamme,että on erilaisia ihmisiä ja erilaisista taustoista tulevia ja myös sair aita ja silti he ovat jokainen arvokkaita. Ihmisten varallisuus tai varat eivät myöskään saa määritellä lastemme kaverisuhteita vaan,jos tyyppi on hyvä oli perheen tausta mikä vaan voi tämän kanssa olla.
Kiitos ja anteeksi on perus juttuja,mutta myös se että pieni lapsikin osaa viedä posliini astinsa pois pöydästä ja kiittää. Tätä meidän lapset ihmettelee miksi muut ei vie astioita. Kylästä lähtiessä siivotaan kyläpaikan lelut paikoilleen jne.
Mun mielestä taas on ihan ok, jos lapset saavat ensimmäisinä ruokansa vaikka juhlissa. Heiltä ei välttämättä voi olettaa samanlaista kärsivällisyyttä kuin aikuisilta. Kyllä he sitten ajan myötä oppivat. Myös vanhuksilla olisi paljon parannettavaa siinä, miten kohdella nuorempiaan. Kaikki ovat samanarvoisia huolimatta iästä tai asemasta (esim. opettaja). Tätä aion itse esimerkilläni opettaa lapselleni. Uskonkin, että lapset seuraavat vanhempien esimerkkiä näissä jutuissa ja sillä pötkii jo pitkälle!