”Ihmeellistä on elämä”

Luin tänään Helsingin Sanomista aiemmin Aleppossa asuneiden, sittemmin turvapaikan Suomesta saaneiden nuorten miesten kertomuksia elämästään entisessä kotikaupungissa. Aloin taas miettiä, kuinka vihamielisesti jotkut suomalaisista suhtautuvat hirvittävää sotaa paenneisiin ihmisiin, vaikkeivät omaa kotimaatamme kohdanneet karmeudet nyt niin kaukana historiassa ole.

Tuntuu ihmeelliseltä, että oma isäni on viety ilmahälytyksen tullessa yksin kellariin suojaan, mikä selviää isäni vauvakirjasta, jota mummuni kirjoitti aikoinaan. Kuinka erilaisia ovat sitten isäni tyttäristä kirjoitetut vauvakirjat – kaikki uudet taidot otetaan vastaan niin tavallisissa oloissa: sanottiin kukka ja kakka ja otettiin ensimmäisiä hataria askelia vastikään remontoidun talon hienolla parketilla. Minun isäni ensimmäisten sanojen joukkoon kuuluivat ilmahälytys ja Molotov.

Pienokaisen Elämänkulku, kirjoittanut Aili Naakka pojastaan Anssista, joka syntyi helmikuussa 1938. Anssin Antero-isä menehtyi öljytynnyrin räjähdyksessä kesäkuussa 1938.

Joulu 1938. Ensimmäinen joulu. Ihmeellistä on elämä. Viime jouluna oli minulla iso rakas Antti ja tänä jouluna pieni rakas Anssi. Ja siihen väliin mahtuu suurinta onnea ja suurinta surua, mitä ihmisen osalle voi täällä tulla.

Paljon ei Anssi-poju joulusta ymmärtänyt ja joululahjat olivat peloittavia etupäässä. Kulkeva ja suriseva auto oli oikein kauhistus ja vinkuva koira ja kukko kumista tehtyinä ajoivat myös miehen pakosalle. Torvea ja pilliä hän ei osannut puhaltaa eikä uudesta puvusta ja hienosta pyjamaksesta ymmärtänyt yhtään mitään. Paras lahja oli puinen kuorma-auto, jossa oli paperinen numerotaulu ja parasta siinä oli juuri tuo paperipalanen, jolla hän kovin leikki sovittamalla sitä tavarakoriin ja sitten taas ottaen pois.

Lokakuu 1939. Hiukset leikattu oikeaksi poikatukaksi. Ei sentään itkenyt, vaikka ensin aikoi, kun parturia pelkäsi. Kengät n:ro 26. Kuukauden alussa Suomen miehet kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin, sillä Venäjä uhkaa. Yleinen pimennys, ei mistään saa valo pilkahtaa.

Marraskuu 1939. Arvo-setä on Porissa kertausharjoituksissa ja käy aina pyhisin kotona. Opettanut Anssille muutamia kirjaimia alkaen S:stä, joka on hänen hihassaan ja sitten he yhdessä tupakoivat ja puhaltavat ”läpiä” eli savurenkaita. Ensin puhaltaa setä oikeita renkaita ja Anssi hajottaa kädellään ja sitten Anssi saa pakettinappulan ja tuhkakupin ja vuorostaan puhaltaa huulet trötössä ja sedän täytyy hajottaa ja välillä aina pienellä sormella kopistetaan tuhka astiaan aivan kuin setäkin. Toimitus on hyvin tärkeä.

Anteron nimipäivä on surun päivä, sillä silloin ryssä hyökkäsi Suomeen. Kestämmekö epätasaisessa taistelussa? Jos emme kestä, niin milloinkaan et lue tätä kirjaa.

Joulukuu 1939. Ensimmäisenä päivänä tuli Helsingistä pommitusta paennut rva Tehalenko meille ja oli ensimmäinen ilmahälytys. Hätäsignaalit olivat peloittavia kuulla. Emme toimertuneet lähtemään mihinkään suojaan, varsinkin kun Anssi nukkui päiväuntaan. Joulukuun puolivälissä lähti Arvo-setä Porista Sallan rintamalle pohjoiseen. Ei kukaan laita joululahjoja muille kuin sotilaille rintamalle. Leivotaan nelikulmaisia leipiä ja kudotaan ja neulotaan kaikki sotilaillemme. Ensin alussa menimme kaikki kellariin, kun tuli ilmahälytys, mutta muutaman kerran jälkeen vietiin sinne vain pieni Anssi ja hän tottui siihen touhuun niin, että istui yksinkin kellarissa kun vain välillä käytiin katsomassa. ”Iimahälytyt, iimahälytyt” huutaa Anssi, kun torvet ja pillit alkavat soida ja sitten ”Motoppi” (Molotov) tulee, pommi puttoo päähän, tattuu (sattuu). Mutta se leikki on vain hauskaa hänen mielestään. Anssi alkaa puhua lauseita.

Joulu 1939. Sota maassa, pimennetyt ikkunat, ei edes joulukuusen kynttilöitä ollut lupa sytyttää, ettei sitten vahingossa jäisi palamaan, jos tulisi ilma-hälytys. Joululahjoja vain Anssille. Irja-täti sotasairaalassa Helsingissä, Arvo-setä taisteli Sallan rintamalla. Joulupäivänä ankara pakkanen. Hevosella mentiin Kariselle lentohälytystä pakoon, kun huhu kulki, että on paljon koneita tulossa ja vielä kaasuakin. Ei mitään kuitenkaan kuultu eikä nähty.

Tammikuu 1940. Ensimmäisenä päivänä kaatui Arvo-setä Sallan rintamalla, lähemmin Joutsijärvellä, vaikka tiedon saimme vasta kymmenentenä päivänä. Edellisenä yönä hän kirjoitti kirjeen, joka saapui myöskin kymmenentenä päivänä ja siinä kysyy, että vieläkö Anssi mahtaa muistaa setää.

Maaliskuu 1940. 13. päivä rauha ja raskaan surun päivä. Vielä raskaampi päivä kun oli sodan syttyminen. Ihmiset täälläkin olivat surusta hiljaisina, mitä sitten karjalaiset. Rauha tuli ihan odottamatta, ei edes huhua kulkenut edeltä. Tuntui kummalliselta, kun ei ollut ilmahälytyksiä, joita välistä oli viisikin kertaa päivässä. Harjavalta säästyi pommituksilta. Kiukainen oli lähin paikka, jota pommitettiin. Kerran koneet pudottivat lentolehtisiä meidän talon lähettyville ja toisen kerran kaksi pommikonetta tulivat, mutta kääntyivät tästä takaisin. Kova ääni niissä oli. —

Save the date: HARJAVALLAN MAA- JA KOTITALOUSNAISET RY:N 80-VUOTISJUHLANÄYTTELY

Tänä vuonna 80 vuotta täyttävä Harjavallan Maa- ja Kotitalousnaiset ry. juhlistaa yhdistyksensä pitkää historiaa näyttelyllä, joka esittelee yleisölle lasten vaatteita ja leluja eri vuosikymmeniltä.

Näyttely on avoinna Emil Cedercreutzin museossa ajalla 22.11.2016–22.1.2017.

Näyttelyssä on esillä edellä kirjoitettuja otteita vauvakirjasta ja esimerkiksi sodanaikaisia lasten leluja.