Yksi juttu, jonka olen huomannut muuttuvan parisuhteessa lapsen saamisen myötä on omaan ajankäyttöön liittyvä keskustelu. Luonnollisesti. Kun ennen saattoi vapaammin sopia omia menojaan sen kummemmin puolisoa konsultoimatta, täytyy nyt jutella vähän tarkemmin kotona ennen kuin suostuu mihinkään illanistujaisiin tai muihin menoihin. Tämä on tietysti selvää: enhän voi sysätä lapsenhoitoa miehelle oman mielen mukaisesti ja olettaa, että hänelle sopii ennen kuin olen jutellut asiasta. Tästä olemme Jaakonkin kanssa yksimielisiä, mutta tapa, jolla aiheesta puhutaan, aiheuttaa meillä aika ajoin jos ei nyt itkua niin ainakin pahanlaatuista hampaiden kiristystä. Jaakolla on nimittäin tapana kysyä minulta lupaa, mitä en voi sietää. Olen huomannut, että muilla miehillä on tämä sama tyyli.
Tiedättehän? Mies sysää vastuun päätöksestä puolisolle. Seuraa kärjistetty ja täysin kuvitteellinen esimerkkitapaus: Kotona on kuukauden ikäinen koliikkivauva. Äiti on unettomuudesta zombina ja isää kysytään poikien kanssa Ruotsin-risteilylle viikonloppuna. Äiti haluaa, että isäkin voisi välillä nauttia elämästään ja viettää aikaa ystäviensä kanssa, mutta nyt olisi vähän huono hetki. Äiti toivoo, että isä ymmärtäisi (ihan itsekseen), että koliikki häviää ajan myötä ja kun äitikin saa vähän nukuttua, puolisoiden on jälleen aika tehdä omia juttujaan tahoillaan. Sen sijaan isä päättää (ehkä ajattelemattomuuttaan) kysyä risteilyreissuun lupaa äidiltä. Hän ei ehkä ymmärrä tämän viattoman kysymyksen olevan mitenkään big deal, koska ainahan äiti voi kertoa, mikäli reissu tuntuu hänen mielestään siinä elämäntilanteessa kohtuuttomalta. Äitiä sen sijaan harmittaa, koska hän näkee kieltävä vastauksensa tekevän hänestä nipottavan pirttihirmun. Seuraa katkera muka-suostumus no mee sitten, mutta en mä kyllä jaksais olla tän itkevän vauvan kanssa yksin kotona koko viikonloppua sun työviikon jälkeen. Jonka jälkeen isä alkaa marttyyriksi ja sanoo kavereilleen, ettei saanut lupaa puolisoltaan.
Frendien Monican sanoin: En haluaisi sanoa, ettet voi mennä, joten voisitko vain tajuta sen itse.
Korjatkaa minua kaikin mokomin, jos olen väärässä, mutta minusta tämä lupien kysely on selvästi miesten juttu. Vielä oikein extrahihanpalamiset koen, jos mies kutsuu puolisoaan samassa yhteydessä esimerkiksi hallitukseksi. Ylipäätään koko keskusteluilmapiiri kyseisen aiheen tiimoilta antaa vahvasti olettaa, että hallintomuoto kodeissa on täysin autoritäärinen: nainen päättää omista ja miehensä menoista. Ja että naiset ovat pahiksia, jotka eivät aina myönnä anottua lupaa.
Olen sitä mieltä, että mies joka olettaa näin, on käsittänyt kaiken aivan väärin. Todellisuudessa naiset kyselevät samoja lupia varsinaisesti lupia kysymättä. Veikkaanpa myös, ettei monikaan nainen haluaisi, että häneltä kysytään lupaa omiin menoihin. Seuraa tilanne omasta elämästäni pari päivää sitten: äiti oli juuri aloittanut työt hoitovapaan jälkeen ja kaikenlaisten uusien asioiden opettelu väsyttivät häntä kovasti. Isällä oli kaksi iltamenoa putkeen ja hän kyseli äidiltä mahdollisuutta vielä kolmanteen, joka sijoittuisi työviikon lopulle, jolloin äiti ainakin olisi aivan poikki. Äitiä ärsytti, koska hänet asetettiin jälleen tilanteeseen, jossa hänen pitäisi olla se bad cop, joka kieltää puolisoltaan kaiken hauskan tai sitten olla se rento vaimo, niellä kohtalonsa ja sinnitellä koko arkiviikko lähestulkoon työssä käyvänä yksinhuoltajana. Seurasi katkera muka-suostumus no mee sitten, mutta oon kyllä tosi väsynyt työviikon jälkeen. Jonka jälkeen isä alkoi marttyyriksi ja sanoi, ettei sitten mene. Lisäksi alkoi kiistely siitä, miksi täytyy kysellä lupia kun tietää, että toiselle tulee kurja olo, kun joutuu päättämään toisen puolesta ja jos valitsee toisen, tulee huono omatunto ja jos valitsee toisen, joutuu sittenkin kärsimään. Isä oli sitä mieltä, että menoista täytyy keskustella ja äiti oli tietysti samaa mieltä, mutta hänestä suora luvan kysyminen ei ole oikea tapa keskustella.
Aloin miettiä, miten olisin toiminut itse samassa tilanteessa. Jos perjantaina olisi ollut meno, johon haluaisin ehdottomasti osallistua, olisin pyyhkinyt kalenterin muilta osin, sanonut tästä puolisolle ja kertonut, että perjantaina olisi sellainen tosi kiva juttu, johon haluaisin osallistua. Olisin siis ensin itse tehnyt ajatustyön: mitä on kohtuullista pyytää kumppanilta, valinnut sitten sen kaikista tärkeimmän menon taikka kaksi ja esittänyt vasta tämän suunnitelman puolisolle. Lupia kyselemättä, mutta sellaiseen sävyyn, että toinen voi tietysti esittää vastalauseen, jos on tarvetta. Olen tietysti vähän jäävi sanomaan, mutta minusta tämä on oikea tapa.
Mitä mieltä te olette? Oletteko itse hermostuneet tällaisesta lupien kyselemisistä? Onko se enemmän miesten juttu vai tekevätkö naisetkin sitä? Miten teillä keskustellaan omista menoista?
No tuota, itsehän olette lapsenne maailmaan saattaneet, tarvitseeko keskustella kuka sitä hoitaa? Lapsellahan on pääsääntöisesti isä ja äiti tai jompikumpi, jos sen on itse halunnut, keskusteluahan ei tarvitse käydä. Vanhemmat hoitakoot.
Ihan ei nyt tämä kommentti avautunut? 🙂
Typerä kommentti – tästä ja muistakin teksteistä kävi ihan selvästi ilmi, että lapsi on toivottu ja sillä on vastuulliset vanhemmat, jotka asettavat lapsen aina edelle. Vaikka lapsen on halunnut, niin totta hitossa sen hoitamisesta keskustellaan! Olisi aivan eri asia, jos vanhemmat nyt tässä välttelisivät lapsensa vahtimista. Sen takia lapsia hankitaan mieluiten yhdessä, ettei tarvitse luopua kaikista omista menoistaan.
Apua mikä eka kommentti! Miten se liittyy asiaan millään tapaa.. Tais kommentoijalta mennä ihan ohi toi teksti.. 😄
Ja mä oon sitä mieltä, että tää blogiteksti lähtee heti nyt linkkinä mun aviomiehelle. 😄 Meillä meinaan toimitaan samalla tavalla ja mua se rassaa kanssa. Mä en oikein edes tiedä miten mä toimin.. Mä varmaan vaan ilmoitan, että on jotain. Jos on useampi putkeen niin sit keskustellaan tarkemmin, mut hyvin harvoin on niin.
Haha samaa mäkin mietin 😀 perus ”itsehän olette lapsenne halunneet” ei nyt ehkä ihan just tähän sovi. Mä laitan tästä linkin mun miehelle myös, jos se tätä kautta hiffais mun pointin 😀
Täällä kans lähtee linkki miehelle. 😀 Suoraan oli ku mun suusta! En käsitä, mut se on kato tää metatyö,mitä me naiset tehdään: ajatellaan kaikki valmiiksi.
Siis nimenomaan se hiton metatyö!!
Tuttua ja juuri tänään tuli tuollainen kysely mieheltä. Sain ihan itse antaa luvan mennä ulkomaille 4 päiväksi.. Täytyy sanoa, että vähän kyllä ärsytti. Mutta yritän nyt keksiä kivaa puuhaa meille kotiväellekin niiksi päiviksi, jotta on hauskaa toisen reissusta huolimatta.
Naulan kantaan! Pikkulapsivanhempien ulkoilun suunnitteleminen menee usein lupien kysymiseksi. Meillä lupaa kysyvät kyllä molemmat, joten tämä on molemmille yleinen tapa synkata kalenterit. Emme käy niin usein ulkona joten yleensä kärhämiä ei synny. Mutta… siippani käy tunnollisesti joka toinen ilta salilla ja siihen menee vain tunti, mutta silloin kun on huono hetki, esim. lapsen oksennustauti, silloin pyydetään lupaa! Ja se todella on ärsyttävää ja siitä tulee juuri tuollainen kierre kun kuvailit! Koska kun toinen menee tunniksi huilimaan ja jos oksennus-show silloin taas alkaa, siinä jokainen minuutti tuntuu tunnilta kun pitää pärjätä yksin…
Ääääääää! Tää on niin tuttua ihan ilman lapsiakin!!
Voi aamen. Tämä teksti kuvaa täydellisesti meidän tilannettamme ja ennen kaikkea sitä miksi se luvan kysyminen ei ole kohteliasta vaan täysin kiero tapa. Mahtavasti kuvattu.
Tästä ollaan puhuttu meillä TODELLA monta kertaa, aivan samoin sanoin kuin kirjoitit. Meillä tilanne on valunut jo siihen että mies pyrkii harrastamaan aivan samaan tahtiin kuin ennen lapsen syntymää, nyt vain osallistuva isä kuittaa velvollisuutensa kysymällä luvan sen sijaan että vain lähtisi. Hän ei näe mikä minua tässä kuviossa ärsyttää.
Kolikon vielä ärsyttävämpänä kääntöpuolena, miehen vakiototeamus on ”no sinäkin voit mennä ihan mihin vain, kerro vain milloin niin olen kotona tytön kanssa”. Eli saadakseni hetken vapaata lapsivastuusta minun pitäisi erikseen osata pyytää sitä (aivan kuten hän). Minulle suurinta rentoilua tässä vaiheessa olisi se, että olemme kaikki kotona ja arjen pikkuhommista vastaa kaksi aikuista jolloin minä voin käydä suihkussa tai kipaista kaupassa ilman lapsen huomioimista.
Mun mielestä tässä kuvauksessa ontuu se kohta, että tässä kuvataan miehen olettavan saada automaattisesti lupa, kun hän kerran kysyy. Jos lupa ei heltiä, tulee asenteellista mökötystä, että kumppani evää kaiken kivan ja voi heittäytyä marttyyriksi. Eli mun mielestä siinä kohtaa ongelma ei ole se luvan kysyminen, vaan se, että luvan kysyminen ei ole aitoa, vain pelkkä näennäiskorea muodollisuus ja valtaleikki.
Mun mielestä luvan kysyminen on puolin ja toisin täysin ookoo, jos se on aidosti halua kuunnella toisen näkemys perheajan jakaantumisesta, kumppanin jaksamisesta jne. Mua ainakin sieppaa suunnattomasti, jos mun puolesta päätellään ja päätetään asioita kysymättä! (Tyyliin, ois ollu kiva meno, mutta en sitten mennyt kun ajattelin, että oot väsynyt.)
Joo siis totta tuokin, mutta kyllä musta jo pelkästään se luvan kysyminen on väärä tapa keskustella asiasta.
Mä oon samoilla linjoilla Annen kanssa tässä. Ainakin meillä mun jaksamiseni määrä vaihtelee ihan viikottain ja päivittäin, joten miehen on mahdotonta tietää, onko ok huidella omissa menoissa kolme iltaa peräkkäin. Joskus se on ok ja joskus se ei oo. Musta on kivaa, että multa kysytään lupa, koska tiedän, että mieheni tekee sen mun parastani ajatellen. Ja jos mulla on voimakas olo, niin mielelläni myös joustan omasta mukavuudestani sen verran, että mies pääsee omiin menoihinsa. Sitä en kyllä sietäisi, jos muhun viitattaisiin hallituksena!
Tähän luvan kysymiseen liittyy joidenkin miesten kohdalla semmoinenkin piirre, että vaimoa ja lapsia käytetään tekosyynä, jos miestä itseään ei huvita osallistua johonkin kissanristiäisiin. Se on musta aika hurjaa, että kavereille esitetään syyksi kotona oleva pirttihirmu, vaikka oikeasti vaan mieskään ei aina jaksa (tai halua!) osallistua.
Joo just tuo mainitsemasi tekosyyasia on musta ihan hirveää ja se vain aiheuttaa sen, että tuo oletus miehen ja naisen välisestä asetelmasta kotona pinttyy ihmisten mieliin 🙁
Niin totta! Meillä tää on ihan normia vaikka ei ole lapsiakaan, vielä 😀 niin kauan kun keskustelu tai kysyminen on rakentavaa niin joo, eikä jää kaihertamaan kummankaan mieltä mutta sitten kun tuo marttyyrimeininki tulee mukaan ja homma jää vaivaamaan niin jää kyllä kurja olo! Eikä se oikeastaan auta tulevaisuuden tilanteitakaan kun asia ei etene tai ratkea mihinkään suuntaan 😀
Mulle ei aukene ajatus, kuinka äidin/naisen ”ensin tekemä ajatustyö” ja vasta sitten luvan kysyminen poikkeaa siitä, että isä/miehen ”vain” pyytää lupaa. Mun mielestä luvan kysyminen tavalla tai toisella on todella kohteliasta. Tiedän tyyppejä, jotka eivät lupia kysele, vaan ilmoittavat vain menoistansa ja menevätkin niiden mukaan (mutta se on toinen keskustelu se).
Meillä ei ole vielä lapsia (keväällä toivottavasti kuitenkin jo yksi kappale niitäkin), mutta miehen kanssa olen elänyt kymmenen vuotta. Oon tuona aikana oppinut, että miehet (tai ainakaan tämä oma kumppanini) eivät tajua vihjailuja, vaan niille pitää puhua suoraan. Vastaavasti miehet puhuvat itsekin suoraan, joten siksi kai luvan kysyminen vaikuttaa joidenkin mielestä karkealta. Mutta miehen on syytä tajua myös, että jos lupaa kyselee, niin vastaus ei automaattisesti ole sellainen kuin haluaisi – silloin on turha heittäytyä marttyyriksi.
Joo ilman muuta näin, mut ainakin omalla kohdallani toivoisin että tyyli olisi yksinkertaisesti enemmän keskusteleva kuin että ”saanko mennä”. Toki jokaisessa parisuhteessa on omat tapansa, mutta ite ainakin mietin hiukan etukäteen, mikä on kohtuullista kuin että kysyn suoraan heti 🙂
No tiedätkö varmaksi, ettei mies ole ajatellut asiaa etukäteen? Voi olla, että onkin ajatellut, mutta ei niin monen mutkan ja perustelun kautta kuin naisilla on tapana 🙂
Hehee monissa tapauksissa tiedän 😀
Meillä oli alkuun hieman vastaavaa keskustelua, mutta onneksi tajuttiin aika nopeasti ottaa asian kunnolla puheeksi ja se auttoi. Perustelin miehelle asiaa sillä, että ei minulta tarvitse lupaa kysyä, jos aikuinen ihminen haluaa mennä niin sitten hän menee, olkoon sitten yhdeksi illaksi tai vaikka kokonaan. En aio koskaan käskeä häntä jäämään kotiin. Mutta samalla hänen on oltava tietoinen siitä, että hänen päätöksillään on vaikutus koko meidän perheeseen ja parisuhteeseen. Itse täytyy osata miettiä mikä on kohtuullista missäkin tilanteessa. Ja jos ei osaa sen vertaa lukea omaa vaimoaan ja tämän jaksamista niin asian voi toki ottaa puheeksi, mieluummin kuitenkin ennen kuin on konkreettisesti suunnitellut jo jonkun tietyn menon.
Mun tuttavapiirissä naiset kyselee miehiltään lupaa, (oikeasti, lupaa!!) esim. saako lähteä joulumarkkinoille ilman lapsia. Miehen siis täytyisi ”jaksaa vahtia lapsia”. Jotenkin omaan korvaan kuulostaa vain niin uskomattomalta, että pitää saada omalta mieheltä lupa päästä jonnekin, ilman lapsia.
Tosin, helppohan minun on lapsettomana ja miehettömänä huudella.
Mää niin samaistuin, ko lukkiin tätä! Pittää kyllä käskiä miehen lukia tämä! Kiitos muutenki sinun ihanasta ja hyvällä tavalla tavallisesta blogista, oon ihan koukussa!
Niin samaa mieltä – meillä on kotona juurikin tuo suuritarpeinen koliikkilapsi ja iskä pystyi pitämään viikon isyyslomaa. Työviikko on lähemmäs 50 tuntinen ja tähän muutamaan kuukauteen on myös sisältynyt pari viikon työreissua. Me ollaan lapsen kanssa käytännössä kotiin sidotut. (Johtuen siis siitä ettei lapsi viihdy kuin sylissä)
Vähän alkaa huumori loppua kun ystäväperheiden miehet / miehen kaverit kyselevät miestä viikonloppureissuihin yms ja kommentti on juuri tuo ”lupaa ei myönnetty” tai kysymys esitetty tyylillä ”antaako vaimo lupaa”. No, nykyään mies kyllä sanoo suoraan että meidän lapsen kanssa kaksin on sen verran rankkaa ettei pysty nyt lähtemään. Tämä seurausta yhdestä minun kampaajareissustani kun olin kolmisen tuntia poissa. Oli kuulemma silmät avaava kokemus. 😂
Ja kolmen kuukauden koliikki – salli mun nauraa! 😂😂😂 ei riitä mihinkään. Pitkittynyt koliikki sanoo neuvola.
Voi ei, kuulostaa tosi kurjalta. Jo lyhyt koliikki on varmasti hirveä koettelemus, saati sitten pitkittynyt. Toivottavasti kohta helpottaa! Onneksi sun mies on kuitenkin noin ymmärtäväinen, että jo kolmen tunnin perusteella pystyy käsittämään miltä susta tuntuu!
Mä olen varmaankin oppositiossa mielipiteeni kanssa, mutta tuon sen siitä huolimatta esiin. En pidä sitä pahana, tai vastuun siirtona naiselle, jos mies kysyy ”lupaa.” Tai siis uskon, että jos mies kysyy lupaa, hän nimenomaan toivoo, että nainen vastaa niin kuin oikeasti toivoo asian olevan. Ei se ole iso asia.
Sanoisinkin, että tässä olisi meillä naisilla opettelemista. Mies ei ajattele piilomerkityksiä, mies ei ylianalysoi vastauksia. Miehelle ei on ei ja kyllä on kyllä. Ei ole harmaan sävyjä.
Eli, jos mieheni kertoo mulle tilaisuudesta/tapahtumasta tms. johon hän haluaisi mennä/osallistua, mun pitää osata suoraan sanoa, mitä asiasta ajattelen.
Jos toivon syystä tai toisesta, että hän ei mene, mun pitää osata sanoa se suoraan ja selittää, miksi toivon asian näin. Ei mitään marttyyriksi heittäytymistä ”no mene sitten, mutta ois tässä nyt kotonakin hommia”, vaan ”meillähän oli puhetta, että se ja se (vaikka nyt kotityö) tehdään tänään/silloin yhdessä. Oisko mahdollista, että jättäisit tämän kerran osallistumisesi siihen tapahtumaan/tilaisuuteen väliin, eli voitko osallistua ensi kerralla, koska oltiin sovittu jo, että tämä tulisi tehdyksi, ja siihen tarvitaan kahta.” Tämä siis vain esimerkkinä. Mun mielestä toi avaisi aiheesta rakentavan keskustelun, jossa varmasti puolisot löytävät molempia tyydyttävän ratkaisun. Mutta keskustella pitää.
Pahinta on ”mene sitten, mutta…” -käyttäytyminen. Sehän antaa miehelle luvan mennä, mutta siten, että miehen muka pitäisi itse piiloviestinä tajuta olla menemättä. Älytöntä.
Puhutaan toisillemme niin kuin asiat ovat. Suoraan. Kauniisti. Kohteliaasti ja toista kunnioittaen (koitetaan myös ruuhkavuosien arjessa muistaa tämä). Mutta selvin sanoin. Niin kuin toivomme toisen käyttäytyvän. Kerrotaan suoraan odotuksistamme. Kukaan meistä ole ajatustenlukija. Ei ole reilua olettaa, että puolisosi tajuaa, jos sanasi sanovat muuta.
Hmm, en tiedä ymmärsitköhän ihan oikein mun tekstiä/ymmärsinkö oikein sun tekstiä. Eihän marttyyriksi heittäytyminen tietenkään ole mitenkään järkevää, mutta tarkoitinkin, että usein epätoivotusta käytöksestä seuraa se, että itsekin käyttäytyy huonosti. Ihmiset tietysti toivoo parisuhteelta eri asiota, mutta mulla toivomus on vahvasti se, ettei kysellä lupia vaan tarvittaessa keskustellaan muuten kuin lupia kyselemällä ja kohteliaasti kuulostelemalla, mikä on kohtuullista ja mikä ei.