Olimme eilen kiertämässä Yayoi Kusaman In Infinity -näyttelyn HAM:ssa. Taapero oli myös mukana, mutta ihan koko kierrosta tuo ei jaksanut mukana viihtyä. Tai olisi toki jaksanut, jos olisi saanut mennä ja tulla ja koskea mielensä mukaan, mikä tietysti on taidenäyttelyssä erityisen kiellettyä. Kun avarassa näyttelytilassa oli pari kertaa raikunut kunnon uhmarääkäisy, Jaakko lähti lapsen kanssa vaivihkaa muualle ja me jäimme Erikan kanssa viellä tsekkaamaan loput näyttelystä.
Tytöllä tuntuisi olevan parhaillaan menossa oikein syvä minä itse -kausi. Häntä ärsyttää selvästi suunnattomasti, jos joku rajoittaa hänen tekemisiään ja olemisiaan yhtään. Minulle henkkoht tämä kausi on aika raskas, sillä kiukuttelunsietokykyni on (ainakin vielä) aika olematon. Typy on ollut tähän asti niin lungi tapaus, että pinnani ei ole vielä hirveästi joutunut edes harjoittelemaan venymistä. Tällä kaudella taas on joutunut taistelemaan känkkäränkän kanssa läpi ihan jokaikisen vaipanvaihdon ja vaatteidenpukemisen. Ei ole ihan mitään kaikista helpointa, täytyy myöntää. Tytön edessä pyrin olemaan viilipytty, mutta sisällä kiehahtelee vähän väliä.
Sipeä on voinut aika hyvin roudailla mukana missä tahansa ja hänet on saanut tähän asti lepyteltyä tosi nopeasti harmituksen tultua. Nyt tyttö on kuitenkin selvästi oppinut katkeroitumaan kunnolla, jos häneltä evätään jotakin kivaa, eikä kiukkua enää niin vain tasoitella. Ei ainakaan silloin, kun kaikki välineet klementiineistä Teletappeihin eivät ole saatavilla. Näyttelyssä esimerkiksi Sipe sydämistyi aivan totaalisesti siitä, että lähdimme keltamustapallokuvioidusta peilihuoneesta, missä hän sai tovin temmeltää vapaasti. Aiemmin pelkästään syliin nappaaminen ja ympäriinsä kävely olisivat auttaneet sekunneissa – vaan ei enää. Nyt tyttö tuntuu muistavan kokemansa vääryydet vaikka ja kuinka kauan.
Onko langoilla muita (esi)uhmaisten ihmislasten hermostuneita vanhempia? Kommenttiboksiin saa purkaa tuntojaan! Muistakaamme, että tämäkin on vain vaihe.
Seuraa blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa! Instagram ja Snapchat: irenenaakka
Voi, kyllä! Esiuhmaa tai ihan sitä varsinaista uhmaa on meillä tällä hetkellä paljonkin! Ja tosiaan aikaisemmin harmistus meni ohi samantien, kun mielenkiinto käännettiin muihin juttuihin, mutta nyt tuntuu että mielipaha saattaa jatkua pitkäänkin. Tsemppiä meille molemmille! Pienet mielensäpahoittajat <3
Täällä sama juttu Sipeä kuukautta vanhemman mimmin kanssa. Tänään on mm. sinnikkäästi TAHTONUT kaivaa roskiksesta räkäisiä nenäliinoja imeskeltäväksi ja VAATINUT saada pukea itse. Harmi vain, kun ei vielä osaa. Sain siis pukea sitä kuuluisaa mustekalaa, joka heittäytyy heti otteesta päästyään kivilattialle otsa tai nenä edellä kiljumaan.. (Flunssan takia suusta kuuluu kylläkin vain pihinää. Saanko olla vähän siitä iloinen?)
Oma pinnani kestää näin kolmannen kanssa hyvin ja useimmiten tyypin touhu lähinnä naurattaa. Harjoitan hermoni aina esikoisraasun kasvuvaiheiden ja uhmakausien myötä. Seuraavien lasten kannalta kiva, mutta ensimmäisellä voi olla vähän heviä… 😕
Kääääk kuinka ihanaa että jollain toisellakin on äärettömän taistelun takana vaipanvaihto ja vaatteiden pukeminen. Ja tätä on jatkunu yli puoli vuotta 😀 välillä menetän hermoni ihan turhista jutuista kun tuntuu että lapsi kitisee iiihan kaikesta ja taistelee vaan vastaan joka asiasta. Sitten itken perään että taas mä huusin, oon paskin äiti ikinä. Pahiten pinnaa kiristää huonosti syöminen, jos puutolautaset paiskataan aamulla lattialle on aika takuuvarmaa että koko päivä menee mönkään. Ja oma muksu kyllä selvästi aistii että äiti on nyt helppo uhri ja heittäytyy entistä hankalammaksi. Haluaisin olla sellainen lehmänhermoinen äiti, mutta hankalaa välillä on 😀 omasta mielestäni tämä on ollut haastavin ”vaihe”.
Vanhemmilla on tärkeää pysyä raivokohtaisten aikana tyynenä ja rauhallisena – näin sanotaan. Mutta kyllä lopulta mulla pinna katkesi ja riehaannuin erään kerran uhmaikäiselle ihan totaalisesti. Harmitti jälkeenpäin ärjyminen ja huutaminen, mutta toisaalta taapero ymmärsi jonkin aikaa eteenpäin olla kunnolla ja minäkin taas kykenin säilyttämään mielentyyneyden. Rajojaan ne testailee ja rajat pitää tulla vastaan. Huutoa ja itkua ei pidä vanhempien pelätä. Omaansakaan..
Hep! Meijän kuopus on nyt tasan puolitoista vuotta, ja näyttää tunteensa – molempiin suuntiin – isoveljeään dramaattisemmin. Tahtokohtaukset ovat naurettavan kliseisiä mahalleen lattialle heittäytymisineen, käsiä ja jalkoja lattiaan hakaten. Ja hetken päästä muiskutellaan pusuja. Ihan mielipuolinen pieni rakas!