Niinistö-Haukion perheen ilouutinen kiiri korviimme eilen. Tonneittain onnea presidenttiparille! Olipa muuten taas hienoa olla iltapäivälehden toimituksessa, kun uutinen alkoi levitä. Isot uutiset tuovat toimitukseen aina eloa ja ääntä, ihmiset alkavat melkein juosta viedäkseen toisilleen tehtävänantoja ja keskustellakseen mahdollisimman nopeasti työnjaosta, tekeillä olevista jutuista, kuvituksista ja niin edelleen. Se on oikeasti hieno fiilis ja kerrankin pöhinän toi positiivinen uutinen.
Minä olin vilpittömän onnellinen, kun kuulin uutisen. Ihan kyyneleet nousivat silmiin, kun luin, että parilla on jo vuosia ollut haaveita ja haasteita asian kanssa, ja että viimein heidän unelmansa kävisi toteen. Niin kertakaikkisen hienoa saada maahan ihan oikea presidentillinen vauva. Sekin on hienoa, että Suomella on yhteinen onnen ja ilon aihe – vielä isompi kuin Lennu! Tietysti toivon, ettei Lennu jää nyt aivan paitsioon 😉
Eilispäivän ihana uutinen viritti monilla keskustelua siitä, millaista on saada lapsi vasta vanhemmalla iällä. Presidenttimme kun on ensi vuonna jo 70-vuotias. Hesari tiesi kertoa, että suurten ikäluokkien eli vuosina 1945-1950 syntyneistä miehistä kaikkiaan vain 13 sai lapsen viime vuonna. Haukiokin on kymmenisen vuotta vanhempi kuin keskiarvoinen esikoisen synnyttäjä maassamme.
On kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia ihmisillä on vauvan saamisesta missäkin iässä. Jotkut ovat sitä mieltä, että mitä nuorempana, sen parempi. On sitten aikaa relata vanhempana. Toiset taas ovat sitä mieltä, että parempi elää ja kartuttaa kokemuksia vailla vastuuta lapsesta madollisimman pitkään ja hankkia kersat sitten hiukan vanhempana. Molemmissa on puolensa.
Itse olen toivonut tulevani äidiksi ennen kolmeakymppiä niin kauan kuin muistan. Jo joskus alakouluikäisenä sanoin, että 28 vuotta olisi sopiva ikä lapsen saamiseen. Ajattelin, että siihen ikään mennessä olisin kouluttautunut ja ehtinyt jo eteenpäin urallani. Ja olisin ehtinyt nauttia nuoruudestani ilman jälkikasvun tuomaa vastuuta. Tulin sitten äidiksi 29-vuotiaana. Olin onnekas, kun ”suunnitelmani” onnistuivat. Lapsen saaminen, puhumattakaan lapsensaamisiästä, kun ei tietenkään ole aina vain tahdon asia.
Äitini sai minut vasta 31-vuotiaana, mikä jo se oli hiukan poikkeuksellisempaa vielä 80-luvulla. Ensisynnyttäjien keski-ikä oli tuolloin viitisen vuotta matalampi. Suomen luku oli korkeampi muihin pohjoismaihin nähden. Isäni taas oli minut saadessaan jo 47. Muistan aina tietyllä tavalla kärsineeni ja jopa hävenneeni lapsena sitä, että isäni oli vanha isä. Kyselin aina häneltä, että kyllähän hän elää vielä, kun minä olen aikuinen ja saan lapsia. Hän lupasi, että ehtisin saada 80 lasta ennen kuin hän kuolisi. Lupaus ei pitänyt, eikä hän ehtinyt nähdä lastani. Sitä kyllä suren aina, muttei isän ikä tietenkään niin paljon enää aikuisuudessa mietityttänyt. Totta kai surin aikuisenakin, että minulla olisi todennäköisesti vähemmän aikaa isäni kanssa kuin muilla ikäisilläni.
Olen itse ehkä enemmän niissä joukoissa, joiden mielestä lapset kannattaisi saada ennemmin nuorempana kuin vanhempana. Sanoin juuri kavereilleni, että ihanaa olla nelikymppisenä jo kymmenvuotiaan äiti. Mutta kuten sanoin, olin onnekas, kun haaveeni toteutuivat. Uskon vahvasti, että olisin toivonut tulevani vielä nelikymppisenä äidiksi, ellei se olisi aiemmin syystä tai toisesta onnistunut.
Mikä mielestäsi olisi ideaali ikä saada lapsi/lapset ja miksi? Onko sinulla ollut toiveita ihanteellisesta lapsensaamisiästä ja toteutuivatko toiveesi?
Tulin äidiksi 30-vuotiaana ja koen että se oli itselle sopiva hetki. ”Oikeaa” ikää vanhemmuuteen on tosi vaikea määritellä, koen että siihen vaikuttaa paljon enemmän vallitseva elämäntilanne ja henkinen kypsyys kuin numerot. Minusta ei olisi ollut vanhemmaksi nuorempana sillä olen hakenut elämääni suuntaa melko pitkään. Oikeastaan vasta äidiksi tulon kautta suunta elämälle on löytynyt ja olen uskaltanit lähteä toteuttamaan unelmiani. Haaveilen jollain tasolla useammasta lapsesta, mutta nyt opiskelen uutta ammattia ja tahdon ensin alalle töihin. Sitten kun tuo hetki kottaa on ikää jo aika paljon. Toivoisin että viisikymppisenä lapset olisi jo aikuisia. Se taitaisi tarkottaa sitä että olen ”vain” tuon yhden maailman rakkaimman pojan äiti. Ja siinä on kyllä työnsarkaa ihan riittämiin 😀
Meillä on ollut lapsi toiveissa hetken. Oon aina halunnut nuorena äidiksi. Olen onnekas; löysin puolisoni ollessani 16-vuotias. Asiat on suhteessamme mennyt hyvin ja menimme naimisiin puoli vuotta sitten ollessani 22-vuotta. Olemme ostaneet jo toisen omistusasunnon (tai siis myyneet edelliseen ja ostaneet ok-talon) ja molemmat on olleet töissä. Miehellä vakkarisopimus ja itse neljättä vuotta yrittäjänä. Näin ollen tuntuu että asiat olisivat oikein hyvin ja vaakaalla pohjalla lapselle. Nyt olemme vuoden verran yrittäneet lasta. Tuntuu välillä vähän epätoivoiselta. Kaverit kyselevät ”ootko jo raskaana”. Välillä itken että saadaanko koskaan lasta. Tuntuu oudolta että 23-vuotiaana kun pitäisi olla hedelmällinen ja raskautua helposti ei asiat menekkään niin.
Nyt on otettu käyttöön foolihappo ja ovulaatiotestit. Vuoden vaihteessa täytyy varata lääkäriaika jos lasta ei ala kuulumaan.
Minulla oli toive saada lapset nuorena, ikää oli lopulta 22 ja 25. Tähän oli syynsä: omat vanhempani olivat tuoreina vanhempina iäkkäämpiä kuin keskimäärin ja minulla tuli oikeasti kiire, että he ehtisivät tavata lapsenlapset.
Mutta kun tätä pyörittää, niin kaikella, aivan tosiaan kaikella, on puolensa. Minua, minun äitiäni, isääni, isoisääni, isoäitejäni ei olisi, jos lapsia ei olisi syntynyt yli 30-vuotiaille. Rikoin pitkän kaavan monen sukupolven ajalta. Minua ei merkittävästi haittaa, että en tavannut isovanhempiani, jos vaihtoehtona olisi ollut syntyä 50-luvulla ja ehtiä tavata heidät, 80-luvun sijasta.
Sain lapsen 22-vuotiaana, yhden keskenmenon jälkeen. Lapsi on nyt reilun vuoden ja koin juuri toisen keskenmenon. Lapsen saaminen ei todellakaan ole mikään itsestään selvyys, minusta on ihana saada lapsi näin nuorena. Kun olen 50, lapseni on jo melkein 30 ja saan elää elämääni mieheni kanssa, nauttien aikuisen lapsen seurasta. 🙂
Tämä lastentekoikä on asia, joka minua on kiehtonut aina suuresti. Omassa tuttavapiirissäni naisten lastensaanti-ikä on hyvin usein lähellä sitä ikää, milloin heidän oma äitinsä on tullut äidiksi. Olen pistänyt merkille, että nuoret ja vanhat äidit kulkevat suvuittain.
Minulla itselläni on kolme lasta, nyt jo pieniä koululaisia kaikki.
Olin heidän syntyessään 21-, 24- ja 26-vuotias.
Oma äitini oli 16-vuotias kun sai minut. Samoin hänen äitinsä oli 16 ja hänen äitinsä äiti 17. Minä olin siis poikkeuksellisen VANHA äiti meidän sukuumme, haha.
Heillä tosin kaikilla on lapsia 4, 5 ja jopa 6, joten nuorenahan se lapsenteko tällaisissa tapauksissa on aloitettavakin, mikäli noin suuren katraan mielii saada.
Meillä on ollut siis selkeästi suvussa tapana tehdä lapset nuorena, mutta samalla myös kouluttautua korkeasti, joka on ehkä hieman poikkeuksellista ns. ”teiniäideille”.
Kaikki meidän suvun naiset ovat hoitaneet yliopisto-opintoja ns. ”vauva kainalossa”, joten työllistyminen on ollut helppoa.
Toki äitiyslomat ja muut valtion etuudet on jäänyt nauttimatta, mutta hyvä näin.
Itse iloitsen suuresti, kun lapseni saavat nauttia nuorten mummon ja isomummon seurasta. Iso-isomummokin on vielä hyväkuntoinen. Suuri suku on rikkaus, suuri tukiverkosto vielä kalliimpi aarre, josta jaksan olla kiitollinen joka päivä.
Joten lapset kannattaa minun mielestäni tehdä nuorena, mikäli elämäntilanne sen sallii. 🙂
Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe! Synnyin itse perheeseen, jossa äiti oli synnyttäessään 44-vuotias ja isä 55-vuotias. Molemmat vanhempani elävät edelleen, äitini täytti juuri 70 vuotta ja itse olen 26-vuotias. Isäni on jo 81, mutta onneksi terve ja aika rautainen pappa!
Ja kun sanon pappa, tarkoitan sitä. Minulla on aikuiset sisarukset, joista yhdellä on saman ikäisiä lapsia kuin minä olen. Heistä toinen on nyt raskaana, joten minusta tulee pian isotäti. 😀
En ole koskaan kokenut vanhempieni ikää rasitteena, mikä johtuu pitkälti siitä, että he ovat pysyneet terveinä ja olleet aina aktiivisia. Toisinaan sukupolvien välinen kuilu on ollut syvä, mutta vanhempani ovat kasvattaneet minut melko rennolla otteella ja esimerkiksi 18 vuotta vanhempi siskoni on monesti todennut, että he osasivat olla paljon parempia vanhempia minun kohdallani: siskoni kapinoi äitiäni vastaan teininä lukuisia kertoja ja siitä syntyneet riidat eivät olleet varmasti kaunista kuultavaa.
Toisaalta olin lapsena varmaan aika ärsyttävän pikkuvanha ja näsäviisas, mikä on suora seuraus vanhempieni kasvatusmetodeista ja iästä. 😀
Olen onnellinen perheestäni ja siitä, että minulla on itseäni selvästi vanhempia sisaruksia. Se on rikkaus, josta olen todella ylpeä. Minulla ei ole vielä lapsia, enkä tiedä koska aion niitä edes hankkia. Voi olla, että mennään pitkälle kolmenkymmenen yli, sillä haluan ensin luoda uraa ja nähdä, mitä maailmalla on minulle tarjottavana. Luotan lapsensaannissa hvyiin geeneihin ja koko ajan kehittyvään lääketieteeseen. Ja ainahan voi aptoida, maailmassa riittää lapsia, joilta puuttuu turvalliset vanhemmat.