Vauvan raateleva koira ja muut pelottavat ajatukset

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan mielestäni jo suhteellisen avoimesti. Sen oireista sen sijaan ei. Ymmärsin itsekin vasta kirjaa kirjoittaessa, kuinka paljon itsekin kärsin pakkoajatuksista, joita synnytysmasennukseen usein liittyy.

Pakkoajatukset ovat erityisesti niitä juttuja äitiydessä, joista ei tee mieli puhua ääneen. Eikä niistä välttämättä mainita sanallakaan neuvolassa tai synnytyssairaalassa. Minä en muistaakseni sanonut niistä mitään edes terapiassa. Ajatukset voivat olla niin ahdistavia, ettei niistä uskalla sanoa edes terapeutille. Ei edes, vaikka minun pakkoajatukseni eivät oikeastaan koskeneet edes sitä, että olisin itse vahingoittanut vauvaa. Ne liittyivät aina siihen, että joku muu teki pahaa vauvalle tai että minä aiheutin tahattomasti, huolimattomuudellani vahinkoa vauvalle.

Aihe on äärimmäisen tärkeä, koska pakkoajatuksista kärsii joka hetki moni äiti ja häpeää ajatuksiaan aivan turhaan. Siinä hormonimyrskyssä on vaikea käsittää, mistä hirvittävät ajatukset oikein kumpuavat. Luulen, että moni uskoo pelottavan ajatuksen olevan jonkinlainen toive, vaikka se on varmasti usein vain kauhea pelko, jonka hallinantunteen kadottaminen ja oman itsensä vieraaksi tuntemisen olotila aiheuttavat. Että mitä jos nyt tulenkin aivan hulluksi, joku muu ottaa ohjat aivoissani ja työnnän vauvanvaunut mereen.

Sivuan aihetta kirjassani, mutta jos haluat oikein kunnolla syventyä aiheeseen ja ymmärtää itseäsi paremmin, suosittelen lukemaan Karen Kleimanin ja Amy Wenzelin kirjan Dropping the Baby and Other Scary Thoughts: Breaking the Cycle of Unwanted Thoughts in Motherhood. Siinä selitetään psykologiaa pakkoajatusten taustalla ja kerrotaan, kuinka niistä pääsee niskan päälle.

Ohessa taas pätkitty ote kirjani käsikirjoituksesta liittyen pakkoajatuksiini. Kerro ihmeessä omia kokemuksiasi kommenttiboksissa.

Huoli voi tehdä sairaaksi, kun se lipsahtaa liiallisuuksiin. Aloin pohtia omia ajatusmallejani lapseni vauvavuonna. Muistan, kuinka ensimmäinen talvi rikkoi rutiineja ja yllytti odottamaan katastrofeja. Kun kerran otin vauvan pakkasesta ja pienet sormet olivat kylmästä punakat, ajattelin että olin epäonnistunut totaalisesti äitiydessä. Tällaisissa tilanteissa terve ja epäterve äitihuoli saa mittasuhteet. Normaalisti huolissaan oleva pohtii, miten pukea vauva seuraaville päiväunille, jotta sormet pysyisivät lämpiminä. Huolesta suunniltaan oleva ahdistushäiriöinen äiti puolestaan saa päähänsä inhottavia kuvia katkeilevista vauvansormista, kun lääkäri amputoi äidin huolimattomuuden vuoksi kuolioon joutuneet sormet. Ahdistunut äiti sättii itseään loputtomiin, ei saa iltaisin nukutuksi, kun kaikki edellisen päivän munaukset ja huomisen mahdolliset katastrofit tunkeutuvat ajatuksiin.

Ahdistuneen äidin pakkoajatukset voivat kuulostaa muiden (myös äidin itsensä) korvissa hulluilta, mutta ne ovat silti äidille totisinta totta. Lisäksi saattaa tuntua, että koska tämä ajatus tuli mieleeni, se voi siksi tapahtua. Kun ajattelin koiramme voivan yhtäkkiä syödä vauvamme aloittamalla tämän kasvoista, ja kun päässäni vilisivät kuvat vauvasta verisenä ilman kasvoja ja vesikauhuisen oloisesta koirasta torahampaat verta valuen, ajattelin ettei ajatus ehkä tullut päähäni turhaan vaan se oli varoitus. Ja ellen välittömästi rynnistäisi pelastamaan vauvaa koiralta, kauhukuvat voisivat toteutua. Alitajuntani oli varoittanut minua, enkä ollut toiminut ennakoivasti! En koskaan voisi elää syyllisyyden kanssa! Jokainen verta ja kuolemaa sisältävä kauhukuva päässäni sai minut pohtimaan vakavasti sitä, olenko mahdollisesti sittenkin saatanan riivaama.