Olen miettinyt viime aikoina paljon äitien kokemaa arvostelua, äitien omakohtaisten tunteiden oudoksumista ja varsinaista mom shamingia. Kun Sini Ariell jokin aika sitten kertoi kokevansa vauva-ajan vaikeaksi, ihmettelin ihmisten paheksuvia kommentteja. Kun erehdyin lukemaan Helsingin Sanomien kirjaani koskevan jutun nettikommentteja, kummastelin ihmisten totaalista myötätunnon puutetta. Miksi toisen ihmisen kokemia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä on usein niin vaikea ymmärtää?
Älä keskity siihen, mikä masentuneen tai ahdistuneen äidin käytöksessä tai ajatuksissa on järjenvastaista. Jos kohtaat äidin, jonka ajatuksenjuoksua et ymmärrä, älä jaksa taivastella. Jokaisen ihmisen taustalla on asioita, jotka vaikuttavat hänen psyykeensä ja joista sinä voit olla autuaan tietämätön.
Siksi toisiin äiteihin vertaaminen on visusti kiellettyä, vaikka yksilapsisen näennäisen etuoikeutetun perheen äidin kielteiset tunteet näyttäisivät sinusta tyystin ylimitoitetuilta siihen nähden, että isoäitisi selvisi seitsemästä lapsesta miehensä ollessa rintamalla. Et tiedä, eikä tuore äitikään välttämättä tiedä itse, mistä hänen kipuilunsa kumpuaa. Etkä tiedä, selvisikö se isoäitisikään sillä tavalla kuin luulet. Todennäköisesti hänkin kärsi, muttei sanonut sitä ääneen.
Kohtaa erilaiset ajatukset armollisesti ja uteliaasti, älä tuomitsevasti tai omaa kantaasi kiivaasti puolustaen. Ymmärrä, että tuleva äiti saattaa vaalia muuttuvaa kehoaan kuin taianomaista temppeliä, kun taas toinen itkee iholle rasahtavaa raskausarpea kuin vakavaakin tautia. Niin erilaisia olemme. Suhtaudu siihen loputtoman monimutkaista ihmismieltä ihmetellen, älä väittämällä, mitä kukin saa tuntea ja mitä ei. Olemme vain erilaisia, emme parempia tai huonompia.
Äidin pitäisi saada kokea, ettei hän ole kummajainen ajatuksineen ja tunteineen. Hänen pitäisi saada tuntea, että outo käytös ja kauhistuttavatkin ajatukset sallitaan hänelle, sillä hän on mullistavassa ja ainutlaatuisessa tilanteessa.
Jokaisen äidin pitäisi voida kokea, että on riittävän turvassa kertoakseen, miltä hänestä milloinkin tuntuu. Niin että hänen läheisensä ja terveydenhuollon ammattilaiset sietävät ja selittävät hänen tuntemuksiaan ja antavat hänelle luvan olla se äiti, joka hän on. Ja muistuttavat, että hän on sellaisenaan riittävän hyvä eivätkä pahat ajatukset tee hänestä pahantekijää.
Äitien kohtaamiseen tarvitaan ylipäänsä aimo annos armoa.
Kursiiviteksti on jälleen kirjastani. Juttelin kirjanteon aikaan varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapeutti Mirja Sarkkisen kanssa siitä, kuinka eri tavoin äidit kokevat monia asioita raskaudessa, synnytyksessä ja itse äitiydessä. Ihmettelin etenkin sitä, että joidenkin odottajien mielestä kehon muutokset ovat kammottavia ja jotkut taas nauttivat täysin siemauksin muuttuvasta vartalosta. Sarkkinen sanoi: Ajattele. Niin erilaisia me olemme. Miksi sitä on toisinaan niin vaikea käsittää ja sietää?
Voi miten hienosti kirjoitettu. Juuri äidiksi tulleena liikutuin valtavasti lempeistä, ymmärtäväistä sanoistasi. Juuri näin.
Kiitos Irene rohkeudesta puhua ääneen näistä vaietuista asioista. <3
Juuri näin, kiitos!
Kauniisti kirjoitettu ❤️
Ymmärrys ❤️
”Niin erilaisia me olemme. Miksi sitä on toisinaan niin vaikea käsittää ja sietää?”
Voisiko sama toimia myös kohdallasi? Että kirjoittamistasi asioista voi olla myös eri mieltä, jopa kriittistä mieltä. Tarvitseeko sinun pahoittaa mielesi erilaisista näkökulmista, joissa mainitaan myös siitä mahdollisuudesta, että kaikkien ei tarvitse olla sen kaltaisia äitejä, joita media tuo esiin monissa eri yhteyksissä? Nykyään tulee turhan monista tuuteista äitiyden mallia, joka hipoo suorittamista monilla ulospäin näkyvillä osa-alueilla, ja kuitenkin äidit voivat olla kovin ahdistuneita. Monet erilaiset näkökulmat ovat mielestäni tervetulleita äitiyskeskusteluun.
Eri mieltä oleminen, erilaisten näkökulmien ja ajatusten esiin tuominen ei tarkoita (totaalista, kuten kirjoitit) myötätunnon puutetta.
Mihin siis nyt viittaat? En tietenkään tarkoittanut, että erilaisten näkökulmien esiin tuominen on myötätunnon puutetta. Se on mielestäni myötätunnon puutetta, että joku kuittaa minun ja muiden kokemat mielenterveysongelmat turhaksi valittamiseksi.
Ihanaa, tärkeää ja lohduttavaa tekstiä Irene❤ Kiitos, sinä rohkea nainen!
Moikka! Aloin seurata blogiasi keväällä 2016 odottaessani esikoistani. Musta oli hauska yhteensattuma, että sulla oli täsmälleen sama laskettu aika (vuotta ennen) ja olen myös kotoisin täältä h-vallan läheltä. Jokusen kommentin olen aina silloin tällöin jättänyt (yksi harvoista blogeista joita olen kommentoinut). Kerran mm. kysyin, miten teidän päivähoitoelämä on käynnistynyt ja vastasit kokonaisella postauksessa, kiitos siitä 🙂
No, enivei, nyt eksyn sivuraiteille. 😀 Blogisi seuraaminen on jäänyt nyt syksyn mittaan jostain syystä vähemmällä ja tää kirjauutinen mennyt siis ihan ohi. Äsken surffailin Adlibriksen sivuilla, jossa kirjaa mainostettiin etusivulla ja niin taas klikkasin itseni tänne pitkästä aikaa. Vau, onnea kirjasta! Pistin heti kirjastoon varaukseen. 🙂 Meille syntyy ihan kohta toinen lapsi, joten siksikin ajankohtaista luettavaa. Tsekkasin itsekin pari HS:n kommenttia ja noh, eipä voi muuta sanoa, kuin että meitä on moneen lähtöön.
Mukavaa kevään jatkoa!
Se on surullista, että jotkut ihmiset eivät osaa asettua toisen asemaan, kokea myötätuntoa. Tuntuu, että uudesta lamasta lähtien 2007/2008 empatia on kärsinyt ja tunnekylmyys ottanut tilaa. Elämän haasteista ja vaikeuksista puhuminen, köyhyys, työttömyys jne. herättää näinä aikoina jossain ihmisissä vain halun tuomita ymmärtämisen yrittämisen sijaan. Taidamme elää suhteellisen murheellisia päiviä, jos kanssaeläjää ei kykene näkemään humaanisti/inhimillisenä ihmisenä.
Ihmettelin myös noita HS:n kommentteja. Itse kärsin nuorempana masennuksesta sekä pahoista pms-oireista, jolloin olin kuin eri ihminen, joten tiedän mitä hormonit voi saada aikaiseksi. Minuakin haukuttiin laiskaksi yms. Ei sellaiset ymmärrä miltä masennus tuntuu jotka eivät ole sitä kokeneet. Äitiys on varmasti sellainen elämänmuutos hormonimyrskyineen ettei ihme että monet masentuu ja jos ei ole ennestään tuttu asia niin ei sitä ymmärrä itsekään. Vasta kun itselläni tilanne normalistoitui ymmärsin kuinka pahasti olin masentunut, nykyään jos niitä jaksoja joskus harvoin tulee niin osaan jo tunnistaa paremmin. Tsemppiä!
Minä ihmettelin myös hesarin kommentteja. Tulin melkeinpä pahalle mielelle niistä, sillä tosi rumasti ihmiset kirjoittavat. Suhtaudutaanko toisten ihmisten vastoinkäymisiin nykyään todella noin ilkeästi?!
Ihailen sinua, kun olet rohkeasti kirjoittanut elämästäsi! Olen seurannut blogiasi pitkään ja kirja on ostoslistalla. Kiitos kirjoituksistasi ja ihanaa jatkoa sinulle ja perheellesi!