Silmiini osui tovi sitten Vauva-lehden julkaisu, joka kertoi, että 86 prosenttia Meidän perheen kyselyyn vastanneista äideistä oli sitä mieltä, että äitiys on haastavampaa kuin isyys. Kyselyyn vastanneiden äitien mielestä lapsiperheen työnjako on epätasainen ja syyt tähän löytyvät äidin ja lapsen vahvasta suhteesta, perinteestä ja miesten uraohjautuvuudesta.
Joku irvileuka oli jo jossain kommenttiboksissa kyseenalaistamassa äitien vastauksia ja kysymässä, miten äidit voisivat tietää, kuinka haastavalta isyys tuntuu. Emme tietenkään koskaan pääse kokemaan isyyttä, mutta minusta tuntuu samalta, kuin suurimmasta osasta kyselyyn vastanneista: äitiydessä on usein enemmän työtä kuin isyydessä. Siinä missä äideiltä kysytään, miten he yhdistävät työn ja vanhemmuuden, isiltä samaa kysytään tuskin koskaan. Äidit pallottelevat työn ja perhe-elämän ristitulessa, isät elävät normaalia työssäkäyvän isämiehen elämää.
Äiti on usein vastuussa leijonanosasta perheen systeemeitä – jotenkin vahingossa ja automaattisesti. Minulla ei ole aiheesta mitään faktatietoa, mutta luulen, että nimenomaan naiset uupuvat ruuhkavuosina useimmin kuin miehet. Työssäkäyvän äidin aivot ovat jatkuvasti ylikuumentuneet, kun päätä pakottavat samalla työasiat ja perheen asiat. Äitien ja usein vain äitien tekemää työtä kutsutaan metatyöksi.
Voimme usein syyttää vain itseämme siitä, että metatyö lankeaa vastuullemme. Omaksumme organisaattorin roolin perheessä lapsiemme vauva-ajasta lähtien, jolloin rooli lankeaa meille automaatiolla. Olemmehan jo biologisista syistä kotona kaikki oman aikamme. Emme ehkä jaksa tai uskalla sysätä osaa metatyöstä miesten harteille.
Metatyötaakan keventäminen on vaikeaa, sillä moderninkin äidin takaraivossa saattavat jyskyttää ikiaikaiset odotukset ja oletukset naisen ja äidin rooleista. Äidin kun edelleen oletetaan olevan vastuussa kaikesta siitä näpertämisestä, jota perheen arjessa tehdään. Äiti joutuu siis myös silmätikuksi, jos metatyön eli kaikenlaisen säätämisen ja suunnittelun puuttuminen näkyy lapsessa jotenkin. Ja sitä äiti usein välttää kuin ruttoa: häpeän tunnetta. Häpeä on nimittäin sisintä korventavan kammottavaa, kun siihen liittyvät jollakin tavalla lapsemme.
Niitä äitiodotuksia vastaan voi olla vaikea taistella. Oman äitiyden arvosteleminen tuntuu aina paskalta, vaikka tietäisi arvostelijan olevan ihan hakoteillä. Esimerkki: olen kuullut monesti, että bloggaajia tai muita julkista työtä tekeviä äitejä arvostellaan siitä, että he matkustavat lapsen luota pois ”liian” pitkäksi ajaksi. Siis vaikka lapsi jäisi oman isänsä kanssa kotiin. Äiti on edelleen monesti se päävanhempi ja isä jonkinlainen apulainen, joka ei kelpaa edes pitämään huolta lapsesta äidin matkan aikana. Mom shaming tuntuu aina pahalta. Niin pahalta, että sitä saattaa yrittää välttää vaikka sitten omia periaatteitaan uhmaamalla.
Kuinka äidit sitten pääsevät eroon siitä sisäänrakennetusta uskomuksesta, että he ovat päävastuussa lapsen asioista? Siihen auttaa ainakin aika ja harjoittelu. Vanhemmuus tasa-arvoistuu koko ajan. Uskon vakaasti, että meidän lapsemme jo hihitellevät laajalti iseiksi ja äideiksi tultuaan omille isovanhemmilleen, kenties vanhemmilleenkin, jotka ehkä vielä tarkoin toistivat vanhoja sukupuolirooleja. Nuorissa on onneksi aina tasa-arvoisempi tulevaisuus.
Me tätä aikaa elävät taas voimme harjoitella metatyön delegointia. Omalla kohdallani yksi vanhemmuuden vaativimmista tehtävistä on ollut tietynlaisen rentouden löytäminen äitiyteeni: kontrollista luopuminen. Pikkuhiljaa olen oppinut luottamaan, ettei minun tarvitse säätää, sählätä, ohjeistaa ja pelätä pahinta jatkuvasti. Kontrollifriikin äidin pitää tietoisesti luopua sellaisesta pitääkö mun kaikki hoitaa -ajattelumallista. Jos se vain suinkin on mahdollista.
Voimme myös pitää ääntä: vaikka kysellä isiltä, kuinka he yhdistävät uran ja isyyden. Näyttää, että isienkin tunteet ja isien kokemat haasteet ovat kiinnostavia ja relevantteja. Se voisi joskus vielä muuttaa totuttuja käytäntöjä oleellisesti. Isät eivät esimerkiksi välttämättä uskalla jäädä vanhempainvapaille tai tehdä lyhyempää työviikkoa, koska sellainen ei ole normaalia. Jos yhä useammat isät sanoisivat, että haluaisivat olla enemmän läsnä lapsiensa elämässä, ehkä useammat olisivatkin. Vielä jonain päivänä!
Itse kyllästyin työssäkäyvänä tähän tunteeseen, että isä on vain äidin pikku apuri. Mieheni ehdottikin vastuuviikkoja vuorotellen. Viikon vastuuaikuinen huolehtii aikataulut, viennit, tuonnit, liput ja laput ja tarvittaessa pyytää toista vanhempaa apuun työesteiden tms vuoksi. Työmatkojen vuoksi viikkoja pystyi vaihtamaan. Järjestelmä toimi oikein hyvin. Ei tämäkään niitä metatöitä ihan tasan jakanut, mutta merkittävä muutos kuitenkin. Suosittelen kokeilemaan!