Olen aina välttänyt lapsen turhaa kieltämistä ja käskemistä, sillä minusta jo maalaisjärki sanoo, ettei siinä ole mitään ideaa. Jos vanhempi on jatkuvasti kieltämässä, siitä tulee lapsen korvissa vanhemman neutraali puhetapa, joka kaikuu kuuroille korville silloinkin kun on tosi kyseessä. Niinpä kiellän vain silloin, kun lapsen toiminta on oikeasti sellaista, jota ei missään nimessä saa jatkaa. Sitä ennen yritän ohjailla vaivihkaa lasta toiseen suuntaan.
Sellaisen ei, ei, ei -tyyppisen kommunikaation välttäminen on varmaankin aika nykyaikaista kasvattamista. Niin on myös muunlaisen komentamisen välttäminen. Aamulehdessä oli viikko sitten juttu, perhetyöntekijä Tiia Trogen sanoi, ettei lapsia pidä opettaa tottelemaan, vaan ajattelemaan. Tämäkin kuulostaa ihan järkevältä, mutten silti voi aina olla vähän katkerana ajattelematta, ovatko nämä asiantuntijat oikeasti toimineet koskaan sellaisen ihan oikean, lihaa ja verta olevan uhmaikäisen ihmislapsen kanssa. No ovathan he tietenkin ja on heillä yleensä omiakin lapsia. En voi silti uskoa, että minulla ihan oikeasti olisi mahdollisuuksia toimia aina oman känkkäränkkäni kanssa niin kuin kaikkien fiksujen kasvatusoppien mukaan kuuluisi.
Jutussa käsiteltiin tilannetta, joka on meillä jokapäiväinen. Lapsi ei suostu pukeutumaan aamulla ja lähtemään kotoa. Ylipäätään kaikenlainen lähteminen tuntuu olevan täysin mahdotonta. Hän ei halua lähteä kotoa ja kun lopulta olemme sieltä päässeet lähtemään, hän ei halua lähteä takaisin kotiin. Hän on haluaa aina olla täsmälleen siinä kohdassa, missä hän milloinkin on. Hän ei halua lähteä kotoa, päivähoidosta, mummolasta, kaupasta eikä luoja paratkoon ainakaan minkään sortin leikkipaikoilta. Trogenin mukaan niissä aamun lähtötilanteissa pitäisi olla komentamatta lasta ja mennä lapsen mukaan tilanteeseen.
Pohtikaa, minkähänlainen ilma siellä on? Mitähän silloin pitäisi laittaa päälle? Yhdessä pohtiminen on vaivalloisempi tapa kuin sanoa, että jos et pue, et saa peliaikaa tai jäät tänne sitten yksin, jolloin pelataan lapsen pahimmilla peloilla. Totta kai lapsi silloin pukee.
Tuo jäät tänne sitten yksin -uhkailu on tietysti vihoviimeistä, mutta kaiken muun kyllä käyn läpi aamuisin: maanittelun, lahjomisen, uhriutumisen ja käskemisen. Tuon Aamulehden jutun luettuani yritin kerran tätä lapsen kanssa ajattelemista, mutta tulos oli tasan sama kuin kaikissa muissakin tavoissa. Mutta minä en lähde. Niinpä käytin taas (lempeästi) fyysistä ylivoimaani eli yksinkertaisesti kannoin lapsen omasta huoneestaan olohuoneeseen, puin hänet ja sitten lähdimme.
Okei ei niiden viisaiden kasvatusoppien kuulukaan toimia välittömästi kuin taikaiskusta vaan niitä käytetään kärsivällisesti pitkään, onnistutaan ja epäonnistutaan ja lopulta käsissä on toivottavasti suurin piirtein kunnollinen herranterttu. Se kärsivällisyys vain on muutenkin koetuksella kolmevuotiaan kanssa eikä pinna aina veny fiksuihin kasvatusratkaisuihin.
Olen kaukana oppikirjavanhemmasta. Töitä teen itseni kanssa, jotta tästä joskus parempi tulisi.
Mä luulen että ne oppikirjavanhemmat on aika harvassa. Jos niitä on edes olemassa 🙂 <3 <3
Vältän kieltämistä perusarjessa ja -asioissa kovasti ja useimmiten se on lopulta aika helppoakin. Aina ei kuitenkaan mene tietysti kuin Strömsössä ja tunnistan samoja tilanteita ja aatoksia kuin joista sinä kirjoitit. Pukeminen on melkoista taiteilua, kun pyrkii ohjaamaan oikeaan suuntaan ilman uhkailua, uhriutumista, hermostumista tai ”nyt pitää totella”-lipsahdusta. Samalla yrittää tasapainoilla siinä välillä, että antaa pari vaihtoehtoa, että lapsi saa tunteen siitä, että saa vaikuttaa, mutta toisaalta aikuinen on usein kuitenkin se, joka lopulta päättää. Ah, uhma! Tsemppiä meille! 😂
Siitä mennään mistä aita on kokonaan kaatunut.
Kokemuksesta voin sanoa että voit rauhassa mennä yli matalan aidan kohdalta.
Jäin 2-v.pojan yksinhuoltajaäidiksi 17 vuotta sitten ja olen käynyt koko ajan kokopäivätyössä.
Työmatkaa 35 km Helsingin keskustaan, työaika alkaa klo 08:00 joten olen todellakin käyttänyt kaikki mahdolliset keinot aamuisin jotta ehdittiin seiskaksi päivähoitoon.
Pojasta kasvoi järkevä ja sanavalmis nuori mies, kirjoitti tänä keväänä ylioppilaaksi hyvin arvosanoin.
Käsittele tilanne kerrallaan, lapsi ei kieltämällä rikki mene, kun muuten muistat osoittaa rakkautesi häneen joka päivä.
Meillä lapsi ei ”todellakaan” pue vaikka jäisi yksin. Eikä lähde. Saattaisi jäädä puistoon leikkimään hyvillä mielin pitkäksikin aikaa yksin jos vain saisi. Itse olen todennut että erittäin temperamenttiseen lapseen monetkaan kasvatusoppaissa mainitut keinot eivät toimi. Meidän lapselle on ainakin ihan sama meneekö lastenohjelmat loppupäiväksi pannaan jos hän on päättänyt että kotiin ei lähde. Ei toimi neuvottelu,pohtiminen,uhkailu,kiristys, hyvissä ajoin valmistautuminen, ajan antaminen,valitseminen. Usein ainoa vaihtoehto on kohta 3-vuotiaan pois kantaminen ison huudon kera. Mistä löytyisi joku hyvä opas temperamenttisen uhmiksen vanhemmille; ei mitään herkkua varsinkin kun kotihoidossa myös 1v pikkusisarus. Ainoa mikä meillä usein toimii on kisailu ”katsotaan ehditkö laittaa kengät jalkaan ennen kuin ollaan laskettu viiteen”, ”otetaan juoksukisa”… Varmasti myöhemmin elämässä tarpeellisia ominaisuuksia mutta nyt kyllä koetellaan 🙂
Heh offtopic, mutta mä olen diagnosoinut ton lähtemisen vastustamisen itsellänikin ongelmaksi. En halua lähteä ulos kävelylle (vaikka se on aina kivaa), en halua mennä pesemään meikkejä (vaikka sitten pääsisi nukkumaan), en halua edes lähteä illalla töistä kotiin, koska ulkona on kylmä! Fyssan tunneilta muistan, että massa pyrkii vastustamaan liiketilan muutoksia ja kai se pätee myös ihmismassaan 😛 Meillä onkin miehen kanssa tapana, että kun oon aikani vetkutellut niin hän auttaa minut liikkeeseen samalla tavalla kuin sinäkin eli nostamalla mut sohvalta eteiseen 😀 Harmi vaan, että tää ei toimi töistä kotiin lähdössä…
Mun päivittäinen puheeni kahdelle vilkkaalle pojalle on pelkkää kieltämistä ja kaikkia näitä muita kiellettyjä mantroja mitä nykypäivänä kasvatusartikkelit suitsuttaa. Saisin varmaan huonoin äiti -palkinnon heittämällä. Tai ainakin siltä päivittäin tuntuu. On uhma, on oma väsymys, on temperamentti, on kaikkea mikä tätä soppaa keittää. Kyllä nostan hattua niille jotka ovat päivittäin uhmisten kanssa viilipyttyjä ja toimivat aina oikein. Minä en vaan pysty siihen. Toivoisin artikkelia myös niille äideille jotka tietävät toimivansa väärin, mutta jotka vaan ovat ihmisiä ja yrittävät saada lapsistaan kelpoja kansalaisia.
Itse jotenkin maalaisjärjellä ajattelen, että toisinaan lapselle on hyväksi, että vanhempi tekee päätöksiä hänen puolestaan. Se luo turvallisuuden tunnetta, ettei hän, pieni ihminen, joudu olemaan vielä kovin monesta asiasta vastuussa (käsite, jota on ihan mahdotonta kovin nuorelle edes selittää). Siksi minä välillä otan kainaloon ja puen, eikä liikaa ajatella ja pohdita. Niiillekin on ehdottomasti aikansa ja paikkansa, mutta ei silloin, kun asiat pitää saada etenemään ja vastustelu alkaa. Rauhoittelen ja vaikka laulan, yritän kääntää ajatukset mukaviin juttuihin. Niinhän se aikuisen elämässäkin menee, että tietyt asiat pitää vain hoitaa ja ulkopuolelta tuleviin normeihin on hyvä oppia. Vaikka kuinka haluttaisiin viedä yksilöllisyys äärimmäisyyksiin, yhteiskunta ei silti ole rajaton. Päiväkodissa, koulussa, työpaikalla jne. on säännöt.
Oppikirjoja on niin monta erilaista, että ei kuin omaa filosofiaa tulevaa valkkaamaan. 🙂
Just noin ⬆️☺️