Lopetin imetyksen melkein puolitoista vuotta sitten, mutta silti siitä vain riittää aika ajoin sanottavaa. Aina imetyspostauksen jälkeen mietin, että nyt olen sanonut sanottavani, ei voi enää tulla aihetta, johon minun pitäisi nokkani tunkea, mutta niin vain tulee. Nyt tuli Ylen juttu, jonka bongasin alun perin Satu Rämön blogipostauksesta, joka sekin kritisoi älytöntä imetyshypeä. Ylen juttu kertoo siis Elias-vauvasta, joka hädin tuskin pysyi hengissä Kättärillä, kun kätilö ei suostunut antamaan hänelle lisämaitoa. Koska vauvamyönteisyys. Vauvamyönteisyys tarkoittaa, että kaikenlaiset tutit ja tuttipullot ovat aivan suoraan saatanasta. Imetys on ainoa oikea tapa ruokkia lasta eikä lisämaitoa anneta ennen kuin ehkä sitten, kun vauva on juuri kuolemassa kuivuuteen, jos silloinkaan.
Synnytin samassa sairaalassa, mutta minulla on erilainen kokemus lisämaidosta. Meille sitä tuputettiin jopa liikaa, mutta asialla eivät olleet kätilöt vaan lääkäri. Olen muutenkin huomannut, että äideillä on kovin erilaisia kokemuksia imetyksestä synnytyssairaalassa, vaikka sairaala olisi sama. Toiset ovat kaataneet väkisin tuputettua lisämaitoa salaa viemäristä alas ja toiset ovat rukoilleet armoa korviketta pihtaavilta kätilöiltä.
Omat kokemukseni jaan kirjassani, josta seuraava ote:
Imetyksen alku oli kivinen. Vauva ei saanut kiinni olemattomasta nännistäni, ja kätilö kiikutti rintakumin, josta vauva sai heti otteen. Maitoa ei tullut, ja vauva imi henkensä pitimiksi muutaman säälittävän tipan ternimaitoa. Viiltävän kipeät haavat halkoivat nännejäni. Kun lapsi imi, tuntui kuin joku olisi repinyt nännieni ihon läpi rautalankaa. Kipu oli niin kova, etten kestänyt sitä.
Ternimaito olisi kai riittänyt normaalisti, mutta meidän vauvamme kärsi alhaisista verensokerilukemista, ja siksi tunsin hirvittävää painetta pystyä täyttämään lapseni olematon vatsalaukku maidollani.
Kerran imetin perhehuoneemme nojatuolissa muovirinkulan päällä, en voinut edes kuvitella istumista normaalisti. Vauva tykästyi selvästi asentoonsa imetystyynyn päällä ja viihtyi vihdoin rinnalla pidemmän aikaa. Juuri silloin laboratoriohoitaja tuli vaatimaan vauvaa sängylle verinäytteenottoon. Viimein onnistuvaa imetystä seurannut kätilö ehdotti, että hoitaja ottaisi näytteen samalla, kun imetin.
– Kaikenlaisissa asennoissa sitä joutuu työtään tekemään, laboratoriohoitaja sihahti hampaidensa välistä ajattelematta lainkaan, että muistaisin sanat loppuelämäni.
Hirvittävä kipu nänneissäni ei loppunut, ja kätilö ehdotti, että pumppaisin joka toiselle ruokailulle omaa maitoani ja juottaisimme sitä vauvalle ruiskulla. Tuttipulloja ei imetysmyönteisessä synnytyssairaalassa käytetty. Sairaalan rintapumppu imi sekin nännini kipeiksi muttei niin pahasti kuin vauva.
Sain pumpattua pullon pohjalle vähän keltaista maitoa. Katsoimme Jaakon kanssa maitoa. Tähän oli tultu, tämä oli nyt elämäämme. Yhteinen onnenaiheemme oli se, että olin saanut pumpattua kymmen millilitraa rintamaitoa. Iloitsimme, kun sitä joka pumppauskerralla oli vähän enemmän.
Istuin iltaisin kuolemanväsyneenä pumppaushuoneessa, jonka täyttivät pumpun tasainen ryystö ja jytke. Vauvan sokeriarvot olivat silti liian alhaiset. Arvon pitäisi olla yli 2,6 millimoolia litrassa, mutta äidin raskausdiabetes aiheuttaa usein alhaisemmat arvot. Matalan verensokerin oireita ovat vapina, velttous ja vaisuus, mutta mitään näistä en huomannut vauvallani.
Laboratoriohoitajat lappasivat huoneessamme, tiristivät verta vastasyntyneen jalkapohjista, ja sydäntäni riipaisi joka kerta. Yksi hoitajista kivahti, että meidän pitäisi syöttää vauvaamme vähän enemmän, jotta arvot olisivat normaalit. Valikoituiko juuri laboratoriohoitajiksi elämäänsä kyllästyneimmät ja ilkeimmät ihmiset, en voinut olla ajattelematta. Mikä heitä riivasi? Varmaankin verinäytteiden ottaminen ympäri vuorokauden. Silti toivoin, etteivät he purkaisi pahaa oloaan meihin uusista elämistään hölmistyneihin äiteihin.
Tilanne tuntui älyttömältä ja pelkkä ajatuskin väsyttävältä. Olin aina luullut, että vauvat söisivät sitten kun tulee nälkä, eikä niitä ainakaan herättää saisi. Olisi pelkästään suuri onni, jos ne nukkuisivat hyvin. Nyt pitikin repiä itsensä ja lapsensa hereille keskellä yötä.
Olisin halunnut protestoida: Minä olen väsynyt, miksei kukaan ymmärrä! En minä halua laittaa herätyskelloa soimaan, minullahan on vauva! Jos haluatte, että vauva herää väkisin yöllä, tulkaa itse herättämään ja antakaa minun nukkua. Halusin nukkua. Olin valvonut kolmatta vuorokautta putkeen.
Miksi kukaan ei ymmärtänyt auttaa siinä tilanteessa, mietin. Minun maitoani oli jääkaapissa, joku muu olisi voinut aivan hyvin hoitaa yhden syöttökerran, jotta olisin saanut nukkua. En voinut olla ajattelematta, olisiko yksi pidempi unijakso tehnyt koko vanhemmuutemme alusta vähän helpompaa. Baby blues ei ehkä olisi runnonut ylitseni niin valtavalla voimalla.
Koko imettäminen ahdisti muutenkin. Kätilöopiston seinät oli vuorattu imetysjulisteilla, jotka julistivat rintamaidon ylivoimaisuutta. Ne kertoivat, kuinka monta prosenttia mitäkin elämän eliksiiriä oli tipassa äidinmaitoa. Korvikkeessa oli vain välttämättömin ravinto, jolla vastasyntynyt juuri ja juuri pysyisi hengissä. Siinä samassa korvikkeessa siis, jota lääkäri määräsi minunkin antamaan lapselleni, koska en itse kyennyt tuottamaan tarpeeksi maitoa, jotta vauvan sokeriarvot olisivat pysyneet normaaleina. Sekin lääkäri oli minua nuorempi, mitä hän mistään saattoi tietää?
Mittasimme korviketta lääkärin määräämän määrän pienen pieneen lääkekuppiin ja kauhistuimme joka kerta, kuinka paljon nestettä kupissa oli. Yritimme kaataa ravintoa vastasyntyneen suuhun, mutta maidot valuivat saman tien ulos pienistä suupielistä. Ottaisit edes vähän, minä anelin. Kätilö lohdutti, ettei kukaan vastasyntynyt söisi niin paljon. Miksi lääkäri sitten määräsi ylen määrin lisämaitoa? Miksi hän kiusasi minun lastani pakkosyöttämisellä ja meitä uusia vanhempia uskottelemalla, että tehtävämme oli saada kaikki se neste lapsen kurkusta alas onnistuaksemme?
Ennen omaa imetystaivaltani suhtauduin aika nyrpeästi imetyshössötykseen. Vaistosin jotenkin, että tässä on nyt jotain mätää. Vaikka omat kokemukset muuttivat suhtautumistani, en selkeästi edelleenkään ole vauvamyönteinen. En vieläkään ymmärrä, miksi imetys ja kaikki vauvan ruokailuun liittyvä saavat jotkut menettämään järkensä. En, vaikka imetin itsekin selvästi keskivertoa pidempään ja vaikka imetys oli mielestäni yksi parhaimmista kokemistani asioista koskaan.
Miksi täytyy olla joko tai? Joko ei ollenkaan tai sitten vastustetaan kaikkea epäluonnollista siihen pisteeseen, että vauvat kuolevat. Vauvan kuolema oman tai hoitohenkilökunnan ideologian vuoksi on varmasti hyvin harvinaista, mutta ilmeisesti sellaistakin tapahtuu. Ylen artikkelissa mainittiin kirjassanikin esille nostamani Christie Del Castillo-Hegyin perustama Fed Is Best -organisaatio, jonka pyrkimys on levittää todenmukaista infoa vauvan erilaisista syöttämistavoista ja aliravitsemuksen riskistä, joka liian ehdottomissa imetystavoitteissa voi piillä. Christien oma poika oli menehtyä aikoinaan aliravitsemukseen, koska äiti oli täysimetystavoitteessaan ehdoton.
Ärsyttää vähän, kun puhutaankin täysimetyksestä. Kumma ettei ole olemassa tahoa, joka jakelisi jotain pystejä ja mitaleja niille, jotka onnistuvat tässä pyhässä tavoitteessa. Miksi juuri tähän aiheeseen liittyy niin vahvaa ehdottomuutta? Olen satavarma, että imetyksekseen kannustaisi paremmin rento ja salliva suhtautuminen kuin puheet jostakin maagisesta täysimetyksestä, jossa pitää onnistua. Imetystä on kuitenkin paljon muutakin kuin täysimetystä – ihanaa, rentoa, ei-niin-sitovaa ihan tavallista imetystä.
Minun vauvalleni määrättiin aivan helvetisti lisämaitoa jo sairaalassa, mutta maito nousi, kun pääsin kotiin ja sen jälkeen lisämaitoa ei enää tarvittu. Myöhemmin korviketta taas annettiin tuttipullolla, kun satuin olemaan jossain muualla kuin vauvani vierellä enkä ollut jaksanut pumpata omaa maitoa. Jonkun mielestä olimme varmasti tällä tyylillämme aivan vauvakielteisiä.
Millaisia kokemuksia teillä on imetyksestä ja lisämaidosta synnäriltä?
Lapseni, sai lisämaitoa kahden päivän iässä, kun oma maito ei vielä ollut noussut. Hänellä oli kuivumisesta johtuva kova kuume. Itkimme yhdessä kumppanini kanssa sairaalassa, koska kaiken tämän laktivistisekoilun tuoma misinformaatio oli saanut meidän uskomaan, että kaikki on pilalla lisämaidon ja pulloruokinnan vuoksi. Oma äitini lohdutti minua: olimme kaikki saaneet alkuun lisämaitoa, kunnes äidinmaito on alkanut nousemaan. Imetys lähti kaikesta tästä huolimatta käyntiin hienosti ja n. 6 päivän ikäinen vauvamme ei enää saanut lisämaitoa. Tuttia hän ei koskaan huolinut, mutta tissimaito maistuu edelleen 8,5 kuukauden jälkeenkin paremmin kuin hyvin.
Olen ollut ns. alalla töissä parikymmentä vuotta. Käytännöt ilmeisesti vaihtelee eri synnytyssairaaloissa. Kaikki on nyt niin ehdotonta, tehdään juuri niin kuin jotkut ohjeet sanovat, järjenkäyttö on aivan pannassa. Kun tulin alalle, vauvoille juotettiin keitettyä vettä rintamaidon lisäksi, mikä on aivan kiellettyä nykyään. Välillä on keskusteltu vakavasti siirtymistä täysin korvikkeisiin. Mitähän seuraavaksi keksitään?
Kauanko käytit rintakumia? Imetitkö koskaan kylässä tai esim kaupungilla?
Täällä toinen, jolla olemattomat nännit, joista vauva ei saa otetta. Kotona rintakumi on ok, mutta koen sen todella vaivalloiseksi, kun pitäisi imettää muualla. Onko vinkkejä? 😅
Voih kuule, imetin rintakumilla vuoden ja kahdeksan kuukautta 😀 olisi ollut kaikin puolin tuhat kertaa helpompaa imettää ilman, mutta toisaalta tuohon tottui, joten ei sitä sitten enää ajatellut. Yritin muutaman kerran ilman rintakumia, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Varmaan jos olisi jaksanut yrittää, olisi päässyt eroon, mutten pitänyt niin tärkeänä. Imetin kyllä vaikka ja missä tuon kumin kanssa, esimerkiksi kanarialaisen ravintolan vessassa, mummin hautajaisissa jne. Että ei se estänyt, mutta toki se on vaikeampaa. Varmasti saat apuja kumista eroon pääsemiseen, jos haluat. Esim Imetyksen tuki ry:n Facebook-ryhmässä ollut aiheesta keskustelua! Tsemppiä 🙂
Mä käytin myös alussa rintakumia kun vaavi ei saanut muuten hyvää otetta nännistä. Joskus kahden kuukauden iässä kumin kanssa värkkääminen alkoi ärsyttää (se jatkuva keittäminen ja yöllä rintakumin etsiminen pimeässä!) joten aloin joka imetyskerralla kokeilemaan ensin ilman rintakumia. Vähitellen vauva hoksasi homman nimen ja muistaakseni noin parin viikon päästä imetin täysin ilman rintakumia. Eli mun neuvo: kokeile ja harjoittele ahkerasti! Juurikin muualla menossa ollessa imettäminen oli musta super paljon helpompaa ilman rintakumin kanssa värkkäämistä.
Hyvä kirjoitus! Olen samaa mieltä, imetyksestä on tehty jonkin sortin ylimaallinen suoritus ja salatiedettä. Sallivuus on täysin vieras sana tässä keskustelussa. Meidän pieni vauvamme oli syntyessään pieni, ja paino ei heti noussut käyrien mukaisesti. Herättelin 2,5 viikkoa umpiunessa olevaa vauvaa ja syötin niin ruiskulla, imettäen ja myös tuttipullolla. Joka kerta, kun asiasta puhui asiantuntijan kanssa, ohjeistus vaihtui. Tuttipullosta, ei ei missään nimessä tuttipullosta, äidinmaitoa, ei kun korviketta, kolmen tunnin välein, ei kun vauvantahtisesti. Siinä hormonihyrskyssä lopputulos oli tyytyväinen vauva, täysin sekaisin oleva äiti ja varpaillaan kulkeva muu perhe. Ongelmana oli vain painon hitaampi nousu, imetys itsessään sujui ja maitoa tuli. Jatkuvasti vaihtuneet ohjeet ja vaatimukset vain tekivät sen, etten enää luottanut siihen kuuluisaan äidinvaistoon vaan kuvittelin tekeväni kaiken väärin.
Vauvamyönteisyyden kriteerit ovat samat kuin WHO:n ja Unicefin Vauvamyönteisyysohjelmassa kiteytetyt 10 askelta onnistuneeseen imetykseen (Ten Steps to Successful Breastfeeding). Kun kaikki askeleet toteutuvat, perheet saavat mahdollisimman hyvää ohjausta ja tukea imetyksen onnistumiseksi. Kriteerien pohjalta näyttöön perustuvia imetysohjauskäytäntöjä voidaan kehittää, tilastoida ja arvioida.
Vauvamyönteisyyden kriteerit (10 askelta onnistuneeseen imetykseen) ovat:
1. Imetyksen edistämisestä työyhteisössä on valmistettu kirjallinen toimintasuunnitelma, jonka koko henkilökunta tuntee.
2. Henkilökunnalle järjestetään toimintasuunnitelman edellyttämää koulutusta.
3. Kaikki raskaana olevat saavat tietoa imetyksen eduista sekä siitä, miten imetys onnistuu.
4. Äitejä autetaan varhaisimetykseen 30–60 minuutin kuluttua synnytyksestä lapsen imemisvalmiuden mukaan.
5. Kaikki äidit saavat ohjausta imetyksessä ja maidonerityksen ylläpitämisessä. Tämä koskee myös äitejä, jotka joutuvat olemaan erossa vauvastaan.
6. Vastasyntyneelle annetaan ainoastaan rintamaitoa, elleivät lääketieteelliset syyt muuta edellytä.
7. Äidit ja lapset saavat olla ympärivuorokautisessa vierihoidossa.
8. Äitejä kannustetaan lapsentahtiseen (lapsen viestien mukaiseen) imetykseen.
9. Imetetyille lapsille ei anneta huvitutteja, eikä heitä syötetä tuttipullosta.
10.Imetystukiryhmien perustamista tuetaan, ja odottavia ja imettäviä äitejä ohjataan niihin.
Ylläolevat asiat ei mun mielestä kuulosta kovin hysteeriseltä. Sitä toivoisi, että edes toimittajan ammatin omaava henkilö selvittelisi hieman taustoja. Vauva ei kuole imetyksen takia. On hoitohenkilökunnan tehtävä osata ohjsta niin, että vanhemmat osaavat tarkkailla maidon riittävyyden merkkejä eli että pissa- ja kakkavaippoja tulee ja vauva kasvaa. Jos nuo asiat ohjataan, vanhemmat kykenevät niitä tarkkailemaan ja kriteerit täyttyvät niin vauva ei yksinkertaisesti näänny tai kärsi aliravitsemuksesta.
Ylen esiin tuoma tapaus on kätilöltä todella paha ja harmittava hoitovirhe. En kuitenkaan lähtisi yksittäisen henkilön takia tuomitsemaan koko ohjelmaa, joka kuitenkin pitkällä tähtäimellä muun muassa tasoittaa imetysohjauksen laatua. Tavoitteena on, että jatkossa äidit eivät enään saisi erilaista ohjausta vaan tasapuolisesti ja näyttöön perustuvaa tietoa. Kun äiti saa oikean, ajantasaisen tiedon niin tottakai hän voi vielä kieltäytyä imettämästä. Jokainen nainen päättää itse mitä tekee rinnoillaan.
No kyllä tämä Mariannenkin närkästyminen ja pitkä imetyksen puolustelu osoitti sen, kuinka arka ja tunteita herättävä koko aihe on. Ihan jokainen, joka ei syystä tai toisesta ole imetyksessä onnistunut (yrityksistä huolimatta), on saanut tuntea Suomessa syyllistämistä ainakin jonkin verran, jos ei neuvolasta, niin sitten muilta äideiltä.
Itselläni on pikkukeskosena syntynyt tyttö, ja arvatenkin pulloa oli aivan pakko antaa. Ystäväni, joka sai samaan aikaan lapsen, kiteytti hyvin tämän kaksinaismoralismin imetyksen suhteen: ”Ei se korvike nykyään ole pahasta.” Hetken päästä sama henkilö totesi, että mieluummin vaikka jättää jonkun menon väliin, jos ei pumppaamalla onnistu saamaan omaa maitoa lapselle, ettei tarvitse antaa korviketta… Yleisesti voidaan sanoa, että korvike on ihan hyvää, mutta ei haluta antaa sitä omalle lapselle… Kyllä tuosta kaikki tajuaa sen asenteen ja hysterian, mikä imettämiseen Suomessa liittyy. Usein ne, joilta imettäminen on onnistunut, ovat juuri niitä, jotka toitottavat sitä, miten kaikilta se imetys onnistuu. Rivien välistä on helppo lukea, miten korviketta antavat ovat sitten laiskoja ja oikeastaan tyhmiä, kun ”onhan sitä neuvontaa ja apua tarjolla, jos viitsii vain etsiä”.
Itselläni maito nousi vasta neljäntenä päivänä synnytyksestä, samana päivänä pääsimme kotiin. Vauvani tulehdusarvot olivat koholla synnytystä seuraavana päivänä ja lääkäri määräsi lisämaidot, 30ml kolmen tunnin välein heti vauvan toisena päivänä tässä maailmassa. Itse muistelin neuvolan ohjeistuksia, joissa todettiin vauvan mahalaukun olevan ensimmäisinä päivinä vain marmorikuulan kokoinen mutta eihän tätä lääkärin määräämää lisämaitoa voinut kyseenalaistaa…mietin edelleen johtuiko osa vauvan vatsavaivoista suurista lisämaitomääristä. Pumppasin myös muutamia millejä käsin, nauroimme miehen kanssa kun olin lähes tunnin pumpannut ja saanut saaliiksi vähän alle viisi milliä 😂 Imetysohjaus kesti max 5 minuuttia ja sen päätteeksi saimme rintakumin, jonka kanssa tappelin kaksi kuukautta. Myöhemmin pojalla todettiin kireä kielijänne, operaation jälkeen pääsimme imetysohjaukseen yksityiselle kätilölle, jonka muutaman minuutin ohjauksessa sain ensimmäistä kertaa tietää miten vauvan sai oikeasti ottamaan kiinni rinnasta. Kiitos vain julkinen terveydenhuolto meidän ensimmäisistä neljästä kuukaudesta! Jollen olisi niin pihi, olisimme varmaan siirtyneet kokonaan korvikkeelle!
Ensimmäinen lapseni sai osastolla ollessaan lisämaitoa. Tunsin siitä hirveää syyllisyyttä: miten voi olla etten pysty ruokkimaan omaa lastani. Nälkäinen, korviketta hamuava vauva oli tuoreelle äidille kamala kokemus. Rintamaito nousi heti, kun saavuimme kotiin. Imetin noin puolitoista vuotta. Poissaollessani vauva sai tuttipullosta joko korviketta tai pumpattua maitoa. Noin vuoden jälkeen opin ja tajusin, että täysimetys tarkoittaa, ettei vauva ole koskaan saanut korviketta. Tämä oli minulle järkytys! Mitä väliä on, jos hän kerran viikossa tai kerran kuussa saa korviketta. Miksi täysimetys on jokin pyhistä pyhin asia. Samalla erosin imetyksen tuki fb-ryhmästä. Siellä käyty keskustelu, jopa syyllistäminen ahdisti.
Hyvän ystäväväni ei pystynyt imettämään ja hänen kokemansa tuska ja syyllisyys sai minut myös tajuamaan imetykseen liittyvää äitimyyttiä.
Nyt toisen lapseni kanssa olen ollut vielä paljon rennompi imetystä ja itseäni kohtaan. Synnytyksen jälkeen maito nousi jo sairaalassa ja toki kaikki oli alkuun helpompaa, kun oli tuttua jo. En ole jaksanut kertaakaan pumpata maitoa. Rinnatkin tuntuvat mukavammilta, kun maitoa syntyy ainoastaan sen verran mitä ”vauva tilaa”, ei pumppauksen kautta.
Tottakai toisaalta nämä kaikki imetystä tukevat ohjelmat ovat hyviä, koska varmastikaan kaikki äidit eivät tiedä laktivismista, eivätkä edes imetyksen tärkeydestä tai miten päästä vaikeuksien yli.
Rakastan imetystä ja imetyshetkiä lapseni kanssa. Toivon, että jokainen äiti saisi sen kokea, ilman syyllistämistä tai turhaa vouhkaamista.
Olen synnyttänyt kahessa eri sairaalassa ja useampi lapsi suht tiheällä aikavälillä. Joka kerta kysyn mikäs nyt on tutin ja pullomaidon politiikka kyseisenä vuonna. Ja kyllä, vuosittainkin ohjeistus muuttuu. Välillä tiukka ei kaikelle ja välillä on sallittua,jopa suotavaa.
En ole pystynyt imettämään kuin 2-6kk per lapsi ja jokaisesta imetys kerrasta tyytyväinen ja pettymys aina iso,kun imetys lopahtaa ja loppuu. Nuorinta imetin 5kk ja neuvolassa kerroin innoissani että TÄYSIMETÄN lasta. Olin tyytyväinen ettei lisämaitoa tarvinut antaa. Terkkari sitte kysyi eikö lainkaan ole tarvinnut lisämaitoa. Vastasin,et kyllä alussa annoin mut nyt ihan täysimetys. Tähän terkkari totesi ”eli osittain imetät,koska saanut joskus lisämaitoa”.
Se siitä omasta onnistumiaen ilosta! Sama oisko antanu joka toinen kerta korviketta ja jokatoinen ite imettänyt,kun tuomio sama; osittainen imetys.
Toivon,että meitä edes imetystä yrittävia tuettais eikä tuomittaisi muiden äitien ja terveydenhuollon puolelta.
Täysimetyksen kriteerit on melkoiset, mun lapsi sai synnärillä luovutettua maitoa ja sen jälkeen muutaman kerran mun pumpattua maitoa pullosta. Siinä meni mun täysimetys 😀 täysimetetty saa maitoa vain äitinsä rinnasta.
Voidaan silti olla ylpeitä täysimetyksestämme 🙂
Pakko tähän kommentoida, täysimetys sitä, että vauva saa vain äidinmaitoa ja tarpeelliset lääkkeet ja vitamiinit. 😀 Vaikka sit sais pullosta. Mut oon niin samaaa mieltä, et toi täysimetys on sanana ihan tyhmä. Ite en ainakaan edes kehtaisi kehuskella sillä asialla ,vaikka olisin täysimettänyt. Tiedän kuinka hankalaa imetys voi olla. Se ei auta, asiaa että osa hypettää ihan hulluna. Mitä he sillä hakevat? Lapsen parasta kaikki haluavat ajatella. Ja korvike ei tee lapsesta yhtään sen huonompaa eikä edes välttämättä sairaampaa, siihen vaikuttaa moni muukin. Olen tietenkin todella äidinmaidon kannalla, mutta joskus kertakaikkiaan imetyskään ei kaikilla ainakaan pitkään onnistu! Seuraavan mahdollisen lapsen/lasten kohdalla aion olla rennompi imetyksessä.
Tässä imetyksen tuen vastine Ylen artikkelille.
https://imetys.fi/yhdistys/ajankohtaista/vauva-aiti-ja-perhemyonteisyys-kulkevat-kasi-kadessa-vastine-ylen-artikkeliin-26-8-2018-imetyksen-nimeen/
Hoito ei ikävä kyllä ole selvästikään tasalaatuista. Ensimmäisen lapseni kohdalla lapselle oli multa lupaa kysymättä annettu lisämaitoa pullosta. Meidän tilanteessa lisämaitoa sai toki antaa, mutta olisin toivonut sen tehtävän hörpyyttämällä. Kätilö oli myös laittanut vauvalle tutin. Me korjattiin kivuliasta imuotetta lopulta 3kk, ehkä tie ei olisi ollut niin kivinen ilman näitä.
Kiitos tästä tekstistä, se on yksi yhteen meidän tarinamme, tosin Naistenklinikalla saatiin onneksi antaa tuttipullosta lisämaito. Olimme klinikalla kolmisen päivää synnytyksen jälkeen ja maito ei todellakaan noussut, rinnanpäät ovat matalat ja vauva imi ne verille rintakumilla ja ilman. Kätilö oli sitä mieltä, että hommahan sujuu kuin tanssi ja itse ihmettelin, että 1) maitoa ei tule ja 2) lapsi imee käytännössä verta nännien haavoista, että eihän tämä voi olla ok. Koko aikana kolme kätilöä kävi tunkemassa nisiäni vauvan suuhun täysin kuuntelematta, millainen juuri minun ja minun vauvani tilanne on. Onni onnettomuudessa, matalien sokeriarvojen takia saimme lääkärinlausunnolla antaa korviketta. Tätä ennen olin valmis lähettämään miehen salaa kauppaan hakemaan lisämaitoa. Äidinmaito-propaganda ei pelaa, kun se yhdistetään vaillinaisiin terveydenhuollon resursseihin, jolloin hoitajilla on 5 minuuttia aikaa ohjata imetystä, käydä läpi muut kotiutumisohjeet, tikkien hoito, vauvan pesu ja muu huolto ja lukemattomia muita asioita. Lisänä tuohon päälle hoitajille lobattu totalitaristinen ajatusmaailma imetyksestä, niin ei ihme, että sairaaloista kotiutuu hämmentyneitä ja itkuisia äitejä. Ja vielä tieteestä: tieteellinen tutkimus pyrkii objektiivisuuteen, mutta ei ole ikinä vapaata politiikasta. Tieteellisen tutkimuksen motiiveja, metodologisia valintoja ja tieteen esittämiä tuloksia värittävät erilaiset arvomaailmat. Tämän tietää jokainen akateemisesti koulutettu ihminen, joka on tutkimustyöhön perehtynyt.