Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää ja erilaisia aiheeseen liittyviä somepäivityksiä selattuani ajattelin, kuinka hienoa on, että mielenterveyden ongelmiin liittyviä tabuja rikotaan jatkuvasti. Samalla mietin, että vasta kolme vuotta sitten olin itsekin sitä mieltä, etten halua kertoa synnytyksen jälkeen kokemistani mielenterveysongelmista julkisesti.
Onneksi lopulta kerroin – ihan kirjaksi asti. Ylivoimaisesti upeinta tässä kaikessa kirja- ja sometyössä on nimittäin ollut se, kun olen saanut kokea, että kirjoittamistani asioista on hyötyä ja apua niin monille muille äideille. Olen tuntenut, että työlläni on toden totta merkitystä. Ette tiedäkään, kuinka monesti olen kyynelehtiny koskettavan ja avoimen palautteen äärellä <3
Näin mielenterveyspäivänä ajattelin, että olisi sopiva hetki taas avata kirjani kansia täälläkin ja kyseenalaistaa samalla minulle annetun diagnoosin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, sillä luulen että olin pitkään ikään kuin sen diagnoosin vanki.
Suomalaisessa terveydenhuollossa ei ilmeisesti erotella synnytysmasennusta ja -ahdistusta juurikaan. Olisi kiinnostavaa selvittää tarkemmin, miksei. En koskaan kokenut synnytysmasennuksen oirekuvan sopivan omiin tuntemuksiini. Siksi tuntui vapauttavalta kuulla kirjaa varten haastattelemaltani psykologi Mirja Sarkkiselta, että oireeni vastasivat pikemminkin synnytyksen jälkeistä ahdistusta. Sarkkiselta sain kehotuksen lukea myös Karen Kleiman ja Amy Wenzelin kirjaa Dropping the Baby and Other Scary Thoughts: Breaking the Cycle of Unwanted Thoughts in Motherhood (2010). Kirjassa masennus ja ahdistus erotellaan selvästi.
Sittemmin olen lukenut suurella mielenkiinnolla ulkomaisia artikkeleita aiheesta (lue esimerkiksi tämä Voguen juttu). Suomessa kun helposti niputetaan kaikki huonosti voivat äidit joko babybluesista, masennuksesta tai psykoosista kärsiviksi. Sarkkinen kertoi minulle, että ahdistus kumpuaa eri syistä, voi oireilla eri tavoin ja sitä pitäisi hoitaakin eri tavoin kuin masennusta. Toivoisin ylipäätään, että äitejä kuten kaikkia muitakin potilaita hoidettaisiin yksilöinä. Terveyskeskuslääkärin vastaanotolta masennusdiagnoosi ja mielialalääkeresepti kourassa kotiin -systeemi ei aina toimi.
Seuraava ote kirjastani:
Halusin ymmärtää itseäni ja synnytyksen jälkeisiä tuntojani paremmin ja päätin kysyä aiheesta psykologian lisensiaatti, psykoterapian erikoispsykologi Mirja Sarkkiselta, joka työskentelee varhaisen vuorovaikutuksen kouluttajapsykoterapeuttina ja integratiivisena psykoterapeuttina. Miksi äidiksi tuleminen ja vauva-aika saivat aikaan minussa niin vavahduttavan kriisin?
Synnytyksen jälkeiseen tilanteeseeni tutustuttuaan Sarkkinen ehdotti, etten ehkä kärsinytkään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vaan synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta. Näitä kahta ei vielä oikein osata erottaa hoitotyössä toisistaan, vaikka se olisi hyvin tärkeää. Masennus ja ahdistus ovat ensinnäkin jo syntymekanismeiltaan erilaisia.
Aivan kuten muutkin mielenterveyden ongelmat, myös synnytyksen jälkeiset mielentilat ovat yhteydessä lapsuuden vuorovaikutuskokemuksiin.
Sarkkisen mukaan äidiksi tulevan on tärkeää käydä läpimuisti- ja mielikuvia, millainen oma äiti oli. Ja tarkastella realistisesti, millaista hoivaa on saanut niin hyvässä kuin hankalassa. Sillä tavalla selviää, miten luoda omanlainen äitiys.
– Tämä mielen prosessi on latautuneempi kuin se, millainen suhde on puolison kanssa. Vauvan ääressä oma kokemus hoivatuksi tulemisesta on hirveän tärkeä.
Sarkkinen selvitti minulle, että synnytyksen jälkeinen masennus resonoi usein turvallisesta hoivasta vaille jäämisestä, etäisyydestä suhteessa äitiin. Ahdistuksen taustalla taas on usein liiankin läheinen, ehkä jopa kietoutunut äitisuhde. Ahdistunutta pelottaa vauvan ripustautuminen itseen, koska omasta riippuvaisuudestaan äitiin on ehkä joutunut työläästikin pyristelemään irti.
– Suhde omaan äitiin kannattelee äitiyttä. Se mahdollistaa omanlaisena äitinä olemisen. Erityisen tärkeää on tunne, että on saanut itse riittävästi hoivaa.
Hoivaa minulta ei totta vie puuttunut. Pidin äitiäni täydellisenä äitinä ja ajattelin, että olin hänen vastakohtansa monin tavoin. Mutta ei hän ollutkaan täydellinen, ei kukaan ole. Täydellinen äiti on kauhea epäinhimillinen robotti.
—
Taipuvaisuuteni takertuvuuteen oli ehkä se, mikä äitisuhteessani vaikutti negatiivisella tavalla elämääni. Se johti siihen, että tarvitsin aina muita ollakseni tyytyväinen ja onnellinen. Sarkkinen selitti, ettei äärimmäisen rakastava ja huolehtiva äitini aina ehkä osannut auttaa minua pääsemään tuskantunteistani niskan päälle vaan mieluummin työnsi vaikeudet tieltäni itse. Sellaista äidinrakkaus usein on. Yritystä silottaa lapsen tietä. Se näyttää ainoalta oikealta teolta siinä hetkessä, mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua käsissä voi olla ihmisraunio, joka ei osaa olla oman onnensa seppä.
Tämä oli se kohta, jossa minun pitäisi pystyä päästämään irti äitini mallista. Auttaa ja opettaa lastani vähitellen kehityksen myötä kannattelemaan enemmän itse itseään vaikeissakin paikoissa. Vaikka ei aina raaskisi. Yrittää kannatella lastani sopivalta etäisyydeltä, jotta hänelle rakentuisi äitiään parempi itseluottamus. Ja uskoa siihen, että kyllä hän kykenee tekemään itsestään täyden ja onnellisen.
—
Sarkkisen mukaan äitiydestä ahdistuneen pitäisi päästä tarvittaessa jo raskauden aikana varhaiseen vuorovaikutukseen erikoistuneen psykoterapeutin hoitoon. Tähän hoitoon pitäisi ehdottomasti kuulua kotikäyntejä. Hoidon tulisi olla riittävän intensiivistä ja koskea koko perhettä. Kotikäynneillä voi tarkastella ja hoitaa paremmin myös pakonomaisia toimintoja.
– Psykoterapeutti ja äiti voivat yhdessä miettiä, mitä mikäkin pakko-oire palvelee, voisiko tilanteessa sittenkin toimia toisin ja mitä siitä seuraisi. Pakko-oireiselle tulee antaa välineitä ajattelunsa ymmärtämiseen ja kyseenalaistamiseen, selittää että ajatukset ovat vain ajatuksia, eivät automaattisesti tosiasioita tästä maailmasta. Hankaliin ja pelottaviin ajatuksiin pitäisi voida pysähtyä ja pohtia, mikä on totta ja oikeasti tärkeää ja mikä voisi olla hankalaksi koetun ajatuksen vasta-argumentti.
– Vuorovaikutuspsykoterapeutti auttaa ahdistunutta äitiä myös luomaan ja ylläpitämään yhteyttä vauvaansa pelottavista tunteista huolimatta ja niiden kanssa.
Jos koet, että kirjani Hullu kuin äidiksi tullut voisi olla lukemisen arvoinen, etkä omista sitä vielä, kirjan saa Adlibrikseltä (mainoslinkki) hintaan 22,40 e ja e-kirjana hintaan 21,30 e.
Kiitos! Kiitos kun olet sinä ja uskalsit kirjoittaa kokemuksesi. Neuvolasta sain lähetteen terapiakeskukseen terveydenhoitajan tekemän diagnoosin takia: synnytysmasennus. Onneksi vastassa oli psykologi, joka ymmärsi rankan synnytyskokemukseni ja sen jälkeiset viikot vauvan teho-osastolla sekä valtaisan imetyspettymyksen. Minulla todettiin trauma, ei masennusta ja hoidon olen saanut sen mukaisesti. Koenkin, että myös neuvoloiden henkilökunta tarvitsisi täydennyskoulutusta tunnistamaan ja tukemaan äitien olotiloja.
Kiitos kirjasta ja postauksesta! Kirjan kuuntelin keväällä Bookbeatista ja oli kyllä paras kirja, mitä äitiydestä olen lukenut. Tunnustin itseni, synnytyksen jälkeen toipuminen oli hidasta ja monet, monet asiat sai mielen matalaksi. Minulla oli olo, että kaikki pitäisi osata tehdä täydellisesti. Oli monia asioita, josta soimata itseä: vauva nukkui huonosti (univaje todella pahensi oloa), imetyksessä oli haasteita (mutta en halunnut ”luovuttaa” ja Imetän yhä taaperoa) halusin omaa aikaa, mutta suorastaan juoksin kotiin esim kaupassa ja viskoin tavaroita kassiin, että olisin kotona nopeasti), vauvalla oli paha atooppinen iho ja hän sai rajujakin reaktioita kiinteistä.. soimasin itseäni jopa siitä, että synnytys oli lopulta sektio. Ajattelin, että siitä sitten tuli atoopikko🙈 en koskaan hakenut apua, koska olin täydellisen toimintakykyinen (millainen univajeisena voi olla) enkä kokenut mielestäni masennusta. Kerran lapsen ollessa n 6kk ja meillä nukuttiin todella vähän, kysyin varovasti neuvola lääkäriltä unikoulusta. Hänen kommentti oli ” mä en oikeen tiedä niistä, printtaa mll:n sivuilta”😅🤪😂 sittemmin moni asia loksahti kuin itsestään arjessa paikalle. Lapsi alkoi nukkua edes päivällä vähän kohtalaisemmin, meillä oli yhteisiä kivoja menoja, jotka toimivat ja pidimme kotona yksityisen unikonsultin opastuksella unikoulun, joka toimi loistavasti 😊 nyt lapsen ollessa 1v 8kk voin jopa hymyillä joillekin alkuvaiheen asialle.. ja toisaalta soimaan itseäni siitä, miten olin niin herkkis. Mutta sen olen oppinut, että apua pitää pyytää ja esim neuvoloissa kovastikin, ennen kuin sitä saa. Tuntuu siltä, että apua pitäisi olla saatavilla helpommin tällaisissa tilanteissa, missä babyblues on vähän vahvempi, vauva nukkuu huonosti ja perheellä tukiverkko satojen kilometrien päässä.
Sain kirjasi siskoltani lahjaksi lapseni syntymän jälkeen. Itsellä ahdistus alkoi jo raskausaikana kun pelko oli jatkuvasti läsnä. Kun poikani vihdoin syntyi maailmaan terveenä, luulin oloni helpottavan kun arki alkaa. Kotona voin huonosti, mutta pistin kaiken väsymyksen piikkiin. Luulin että tätähän tämä äitiys nyt varmaan sitten on. En ollut mielestäni masentunut, mutta itkin jatkuvasti ja joku outo möykky painoi rinnassa. Pelkäsin kaikkea, ahdistuin arkisista asioista ja näin silmissäni kuvia mm. miten tiputtaisin lapseni. Luettuani kirjasi tunnistin itsestäni piirteitä jotka saivat minut ymmärtämään mistä oli kyse. Ymmärsin hakea apua ja nyt tilanne on helpottanut ja kykenen myös nauttimaan äitiydestä. Kirja lähti äitiystävälleni kiertoon, jossa se toivottavasti tekee yhtä paljon hyvää kuin minulle. Kiitos että kerroit tarinasi ❤️
Niin hienoa kuulla, että sait kirjasta apua ja että tilanne on helpottanut. Se on niin tärkeää, aivan liian monet kärsivät vauva-aikana ❤️ Kiitos kun kerroit!