Olen miettinyt jälleen viime aikoina mom shamingia, äitihäpäisyä, äitien kokemaa tuomitsemista ja ihan puhdasta kiusaamista ja somessa lynkkaamista. Aiheen pinnalle toivat caset Rita Niemi-Manninen ja korvikemaito sekä myöhemmin Karoliina Pentikäinen hotellissa.
Niemi-Manninen lopetti Imetyksen tuki ry:n imetysvaikuttajana toimimisen saamansa rajun kritiikin vuoksi. Hän oli arvostelijoiden mukaan liian hyvinvoivan näköinen pestiinsä ja syyllistyi synneistä pahimpaan eli lapsensa ruokkimiseen äidinmaidonkorvikkeella.
Myös bloggaaja Karoliina Pentikäisen synti on äitisheimaajien asteikolla pahimmasta päästä eli hotelliyö miehen kanssa, vaikka parilla on pienet kaksosvauvat. Vauvat olivat isovanhempien hellässä huomassa omassa kodissaan. Hotelliyö oli kuitenkin arvostelijoiden mukaan heittellejättöä pahimmillaan: pyhistä pyhimmän kiintymyssuhteen vaarantuminen nostettiin esiin välittömästi kommenttiboksissa Karoliinan kerrottua rentouttavasta hotelliyöstä blogissaan.
Karoliinan saamien kommenttien silmäily vahvisti päätelmiäni äitilynkkausten taustalla olevista syistä. En usko nimittäin, että yksikään arvostelijoista on oikeasti huolissaan toisen ihmisen lapsista tai heidän kiintymystyylistään. Uskon, että osa muiden äitien valinnoista hermostuneista on kateellisia, kenties katkeriakin siitä, ettei heillä ole mahdollisuutta toimia toisin. He ovat uupuneita, ehkä masentuneitakin eikä valoisampia päiviä ole näköpiirissä. Hekin haluaisivat hotelliin nukkumaan, mutta eivät syystä tai toisesta pääse. Minäkin olen ollut kateellinen joillekin äideille siitä, kuinka helposti he pääsevät tekemään omia juttujaan ja kuinka ihanan kannatteleva on heidän tukiverkkonsa. Kateus on ihan inhimillinen ja ok tunne, mutta sen purkaminen muihin ei.
Toisenlainen lynkkaajatyyppi tuntee epävarmuutta omista valinnoistaan. Äitiydessä onnistuminen on monelle niin tärkeää, että toisten äitien toisenlaiset valinnat koetaan uhaksi. Sekin on inhimillistä. Oma lapsi on tärkein asia maailmassa. Tietysti haluaisimme olla varmoja, että teemme tämän äitiytemme oikein. Jos joku tekee toisin, se muistuttaa joskus pelottavallakin tavalla siitä, ettei varsinaisesti ole mitään vakuuksia siitä, että oma tapamme on oikea.
Minua itseäni ärsyttävät kaikenlaiset määreet, termit ja teoriat, joita vanhemmuuteen liittyy. Ne antavat äideille mittareita, joilla arvioida omaa ja muiden äitiyttä. Niihin saattaa myös helposti hurahtaa tai saada niitä kohtaan aivan pakkomielteen ja niillä voidaan täyttää tyhjiä kohtia elämässä.
Esimerkiksi täysimetys-termi saa savun nousemaan korvistani. Jotkut pitävät sitä täydellisen imetyksen mittarina. Jos et täytä täysimetyksen pilkuntarkkoja sääntöjä, olet epäonnistunut ja huono äiti? Onneksi et. Rakastin imettämistä joka solullani (kun se viimein sujui) mutta en todellakaan ollut täysimettäjä eikä minulla ollut pienintäkään kiinnostusta sellainen olla. Toisinaan pumppasin maitoa pullosyötöille, toisinaan en. Lapseni sai vatsaansa iloisen sekamelskan äidinmaitoa ja korviketta ja kaikki olivat tyytyväisiä.
Myös kiintymyssuhdeasiat voivat selkeästi sekoittaa pään. Pahoittelut rönsyilystä, piti puhumani äitikiusaamisesta mutta muutama sana myös kiintymyssuhteesta. Ilta-Sanomissa oli nimittäin niin tärkeitä ja ihanan freesejä ajatuksia aiheesta. Ilta-Sanomat siis käsitteli Karoliinan casea muutenkin kuin vain esittelemällä typeriä sheimauskommentteja. Lehti oli haastatellut Väestöliiton pari- ja perhesuhteiden asiantuntija Minna Jaakkolaa ja lastenpsykiatrian professori ja Tampereen yliopistollisen sairaalan ylilääkäri Kaija Puuraa aiheesta, voiko pienen vauvan jättää isovanhempien luoksi hoitoon.
”Pienen vauvan voi jättää hoitoon tutulle ja turvalliselle aikuiselle vauvan omassa kodissa, eikä vauva vahingoitu tästä”, Jaakkola sanoi. Puura on täsmälleen samoilla linjoissa ja muistutti vielä, ettei kiintymyssuhdeteoriaan pitäisi suhtautua niin pelokkaasti, kuin moni nykyvanhempi suhtautuu. ”Kiintymyssuhde ei ole ihan niin hauras, että siihen yksi tai kaksi yötä vaikuttaa. Eroja voi tulla siitäkin syystä, että lapsi joutuu sairaalaan, eikä vanhempi voi olla siellä mukana. Luonto on varustanut ihmislapset tietynlaisella vastustuskyvyllä, emmekä mene niin helposti rikki.” Hän sanoi myös, että on lapsen etu, että tällä on elämässään monta luotettavaa ja hyvää aikuista, joihin hän voi kiintyä.
Voisimmeko siis kaikki ottaa oman äitiytemme ja muiden äitiydet hiukan rennommin? Luottaa siihen, että olemme riittävän hyviä. Lapsemme eivät mene rikki äidinmaidonkorvikkeesta eivätkä siitäkän, että äidit pitävät huolta itsestään ja parisuhteestaan. Lapsemme eivät vaarannu siitäkään, että toiset äidit toimivat toisin kuin me.
Jes, tosi hyvä kirjoitus! 💪🏼 Niin tärkeää asiaa. Mikä meitä äitejä vaivaa💔
Just näin. Karkin kommenttiboksi rumaa luettavaa. 🙁
Word!
Ennen perheet olivat isompia ja saman katon alla saattoi asua isovanhempia, kenties muitakin sukulaisia tai palvelusväkeä. Vauvan hoitamiseen osallistui paljon muitakin kuin äiti tai isä, kenties jopa isompia sisaruksia. Nykymaailmassa perheet ovat kutistuneet niin pieniin yksiköihin, että meiltä on tainnut kadota ajatus yhteisöllisyydestä. Olisi rikkaus lapsenkin kannalta, että olisi useita luotettavia ja turvallisia aikuisia elämässä ihan vauvasta asti.
Hyvä teksti! Itsekin kirjoitin vasta juuri tästä aiheesta näin psykologin näkökulmasta. Kiusaamisen taustalla ovat juuri erilaiset tunnereaktiot, jotka saavat toimimaan ikävällä ja kiusaavalla tavalla. On tainnut tosiaan unohtua, että ihminen itse asiassa on yhteisöllinen kasvattaja. Miten tätä voitaisiin tukea? Ainakin niin, että ihmiset toisivat esiin esim. isovanhempien roolia lastenhoidossa. Että ei esitettäisi, että kaikki on äidin vastuulla, kun ei se useinkaan niin mene. Toki ihmisillä on tosi eri määrä tukiverkostoja, se on surullista. Onneksi sentään on monenlaisia palveluita ja tukimuotoja perheille.
Oma äitini on malliesimerkki pullantuoksuisesta täydellisesti äitiydelle omistautuneesta naisesta ja odotukseni omaa äitiyttäni kohtaan olivat melko samaa tasoa. Oli kova kolaus todeta, että en yhtäkkiä lapsen synnyttyä muuttunutkaan autuaaksi äidiksi. En viihtynyt kotona pitkiä päiviä yksin, koin olevani tosi eristyksissä, luonteelleni ei sovi se, että en saa päivän aikana tehtyä asioita kunnolla loppuun vaan lapsen kanssa elo on enemmänkin jatkuvaa pientä kaaosta, koin, etten ole oikein hyvä missään kun melko vaativa vauva itki paljon. Vielä kun imetys ei onnistunut ja jouduimme antamaan melkein alusta saakka korviketta lisäksi sain todellakin kokea olevani ns. huonompi äiti. Googlailin yöt keskusteluja imetyksestä ja päällimmäisenä jäi mieleen yleinen mielipide, että kyllä jokainen joka haluaa siihen pystyy ja jokainen hyvä äiti niin myös tekee. Kun vielä lisäksi muutama ystävältäni kehotti olemaan antamatta korviketta, koska imetys vaan on niin paljon parempi, olin jo todella ahdistunut. Ja voin sanoa, että kokeilin ihan kaiken, jopa maidontuotantoa lisäävää lääkitystä.
Koin tosi paljon kritiikkiä melkein kaikesta mitä tein. Esim kerran juhlissa otin lasin skumppaa, vaikka (osa-)imetin ja sitäkin paheksuttiin, vaikka olin kysynyt lääkäriltäni asiaa ja hän oli sen todennut olevan täysin ok. Nyt jälkikäteen tajuan, että ns. normaali minä ei olisi ottanut arvostelua niin itseensä, mutta uutena äitinä olin niin epävarma, että jokainen pienikin piikki upposi täysillä.
Jossain vaiheessa päätin onneksi mennä terapiaan ja oli kuin synninpuhdistus, kun terapeuttini sanoi, että hyvää vanhemmuutta on tunnistaa omat rajansa ja toimia omien voimavarojen mukaan oli se sitten hotelliyö kerran kuussa, ajan ottaminen meikaamiselle, korvikkeen anto tai kokopäivätöihin palaaminen. Hyvää vanhemmuutta sen sijaan ei ole noudattaa toisten asettamia sääntöjä oman hyvinvoinnin kustannuksella. Lapsi tulee elämässään kärsimään paljon enemmän siitä, että oppii vanhemmiltaan sellaisen mallin, että oma tapa on ainoa oikea ja on ok arvostella eri tavalla tekeviä ja korottaa itseään muiden kustannuksella. Sen rinnalla ei korvikemaito tai hotelliyö ole mitään.
Uskon, että mitä kirjoitit arvostelun ja kiusaamisen taustalla olevista syistä on erittäin paikkansa pitävä. Äitiys on niin tärkeä ja haavoittuvainen asia, että monella varmasti on tarvetta todistella itselleen tekevänsä oikein ja muulla tavalla tekevät koetaan uhkana. Tavallaan ymmärrän sen. Kyllä minäkin ajattelin monesti, että olen parempi äiti, koska teen lapselleni vain luomuruokaa tai koska nukutan häntä vieressäni enkä pinniksessä. Jälkeenpäin ymmärsin, että halusin vain kompensoida esim. imetyksen suhteen tuntemaani huonommuutta. En halua olla lapselleni sellainen roolimalli, jonka hyvyys perustuu siihen, että muut ovat huonompia. Haluan opettaa hänelle, että voi olla hyvä ihan vain tekemällä sellaisia asioita, jotka itselle sopii ja riippumatta siitä mitä muut tekee.
Saattaa olla vielä yksi lynkkaajatyyppi lisää: Sellainen, joka sydämensä pohjasta uskoo olevansa oikeassa ja on suoraan sanottuna v-ttuuntunut siitä, että muut eivät näe asiaa samalla lailla. Että maailma nyt oikeesti olisi paljon parempi paikka, jos muut eivät hölmöilisi. Sillä kyllä sitä voi raivostua ja vajota alatyylisiin ilmaisuihin sekä pilkkaan silloinkin, kun täysin uskoo omaan asiaansa ja sen oikeutukseen. Takana ei tarvitse olla peiteltyä epävarmuutta omista valinnoista tai kateutta, voi olla vain turhautumista siihen, etteivät muut ymmärrä omasta mielestä yksinkertaista asiaa ja toimi niin kuin oikein on.
(Selvennyksenä, että samaistun näissä kohuissa Karoliinaan ja Ritaan. En kuitenkaan usko, etteikö jotkut olisi vilpittömästi sillä kannalla, että naisten toiminta olisi vahingollista sille, mikä heistä on oikein.)