Yksinäisyydestä, korona-kyttäämisestä ja siitä, että näinäkin aikoina kaikki tunteet ovat sallittuja

Paras vinkki, jonka sain vauvavuotta varten, kuului: kaikki tunteet ovat sallittuja. Tämä kannattaa muistaa näinä aikoinakin. Tilanne on vakava, ihmisiä kuolee ja toiset menettävät läheisensä ja elinkeinonsa. Niin tapahtuu kuitenkin muulloinkin: aina jollain on vakavampi hätä kuin itsellä. Harvalla olisi oikeus surra tai olla ihan vain v*ttuuntunut, jos sellaiset tunteet olisivat sallittuja vain tosihädässä oleville.

On sallittua tuntea vähäpätöisempiä huolia. Murheitaan on toisinaan ihan kannattavaa panna mittasuhteisiin, mutta yleensä on hyödyllisempää pohtia omien harmitustensa äärellä sitä omaa olotilaansa eikä muiden ihmisten vakavampia ongelmia. Yksi parhaimmista ohjeista, joita olen itse saanut terapiassa, on omien tunteiden kohdalle pysähtymistä pakoreaktion sijaan: mistä tunne kumpuaa, mitä se yrittää kertoa, millaisista tarpeista se viestittää?

Tällä hetkellä omat pelkoni ja murheeni eivät ole liittyneet juurikaan itse virukseen ja sen aiheuttamaan sairauteen. Olen yleensä taipuvainen hypokondriaan ja pelkään helposti sairastumista, mutta nyt nuo pelot ovat jostain syystä pysyneet enimmäkseen poissa. Tämä siitäkin huolimatta, että tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun ei saa henkeä. Sairastin lapsena astmaa ja jouduin säännöllisesti sairaalahoitoon sen vuoksi. Hengitysvaikeudet ja yksin sairaalassa oleminen jättivät jäljet, jotka eivät (ihme kyllä) ole nyt liiemmälti aktivoituneet. Eikä se johdu siitä, että vähättelisin sairautta. Läheisteni puolesta olen tietysti jonkin verran huolissani, mutten mitenkään kohtuuttomasti.

Muuten tilanne on kuitenkin tuonut minullakin esiin vaikeita tunteita. Itselleni vaikeinta näin sosiaalisen eristäytymisen aikana on ollut yksinäisyyden sietäminen. Vaikka viihdyn hyvin omissani oloissani ja olen aiemmin miettinyt, että uuden parisuhteen aloittaminen tuntuisi kenties vaikealta juuri siksi, että menettäisin ainakin osan omasta ajastani.

Nyt poikkeusoloissa olen kuitenkin kaivannut turvalliseen kainaloon enemmän kuin pitkään aikaan. Kuuntelin tänään DocEmilian podcast-jakson parisuhteista ja sinkkuudesta korona-aikana. Emilia kertoi, että on kokenut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kaipuuta rakkauden perään. Pystyn samastumaan Emilian tunteisiin todella hyvin. Se, että kaipaa toista, läheistä aikuista rinnalleen, on varmasti aika luonnollinen reaktio tilanteessa, jossa kokee aivan uudenlaista uhkaa, pelkoa ja ennenkuulumatonta epävarmuutta tulevasta. Välillä läheisyydenkaipuu on ollut niin voimakasta, että tekisin aivan mitä tahansa, jotta voisin esimerkiksi nukahtaa toisen kainaloon illalla. Aika monet epätoivon itkut on itketty ja tunteet ovat muutenkin pinnassa.

Podcastissa tuotiin esille se, että yksinäisyyden kokeminen ja lauman ulkopuolelle jääminen voivat aiheuttaa fyysiseen kipuun verrattavissa olevaa tuskaa. Siksi toivoisin muidenkin ymmärrystä näille tunteille.

Korona-aika on nostanut esiin tietynlaisen kyttäämisen kulttuurin. Ymmärrän reaktion ja kieltämättä katsahdin itsekin vähän pahalla silmällä tänään aikuisia ja lapsia kuhisevaan lähileikkipuistoon, jonka ovessa lukee, ettei siellä saa olla kerralla kymmentä useampaa henkilöä. Mutta tuntuu, että jotkut menevät paheksumisessaan turhankin yksittäiselle tasolle ja ihmisten henkilökohtaisten suhteiden analysointiin. On kohtuutonta olettaa kenenkään selviävän näistä vaikeista ajoista ilman minkäänlaista läheistä ihmiskontaktia. Anu Silfverberg kirjoitti hiljattain ”Korona-kyttäämisestä” Long Playn perjantaikirjeessä.

Ohje kuuluu nyt, että tarpeettomia kontakteja tulee välttää. Mutta olisin varovainen sen määrittelemisessä, kenen suhteet ovat tarpeettomia. Epidemian alussa ohjeistettiin, että kannattaa käyttää tervettä järkeä, ja ehkä sen verran voisi tässäkin vaiheessa sallia – muillekin kuin itselle.

Anu Silfverberg

Toivoisin itsekin, että jokainen käyttäisi energioitaan muuhun kuin toisiaan tapaavien ihmisten keskinäisten suhteiden ja heidän tapaamisensa oikeutuksen analysoimiseen.

DocEmilian podcastissa puhutaan muuten myös parisuhteessa olevien korona-hankaluuksista, jotka ymmärrän nekin hyvin, vaikka itse haikailen juuri nyt ennen kaikkea toisen aikuisen seuraa ja kosketusta. Eropiikit osuvat usein juuri lomien jälkeiseen aikaan, joten voin vain kuvitella, mitä vieläkin pidempi aika kotona voi tehdä joillekin parisuhteille. Kun niitä kahdenkeskisiä ongelmia ei enää voikaan paeta työpaikoille.

Voimia siis jokaiselle näinä aikoina. Kaikilla on omat murheensa, joista suurimmat ovat tietysti paljon vakavampia kuin joitakin kuukausia kestävä yksinäisyys. Se on kuitenkin rankkaa sekin, joten toivotan voimien lisäksi ymmärrystä ja empatiaa!