Nyt se tosiaan viimein on ohi. Imetys nimittäin. Viimeinen päivä taisi olla aika tasan viikko sitten. Olisi pitänyt painaa mieleen se päivä. Mikään hirvittävän ihmeellinen tuo muutos ei toisaalta ollut, sillä olin pitkään imettänyt vain iltaisin muutaman minuutin. Lopulta taapero ei vain ollut enää hiukkaakaan kiinnostunut rinnasta, ei sitten yhtään. Totaalilopetuksen jälkeen tuntuu siltä, ettei tyttö ole edes muistanut, että on joskus syönyt rintaa.
Itkuhan siinä tuli ja tulee edelleen, kun aiheesta kirjoitan. Imetyksestä muodostui niin tärkeä asia minulle alun järkyttävien vastoinkäymisten jälkeen. Oli kuitenkin ihanaa, että taapero sai tehdä päätöksen lopettamisesta itse. Meillä ei siis elellä ainakaan tietoisesti mitenkään lapsentahtisesti (en siis ole millään tavalla perehtynyt aiheeseen) ja olisin tehnyt imetykselle pian stopin itse, mutta näin tämä meni kaikkien kannalta todella vaivattomasti.
Olen muuten aina ajattelut, että olen ollut tosi itsevarma imettämiseni suhteen. Olen jopa vähän ärsyyntynyt äideistä, jotka selvästi vähän häpeilevät taaperoimettämistä. Tietyllä tavalla olenkin itsevarma, mutta aivan imettämisen loppumetreillä huomasin, että kyllä se vain minuakin mietityttää, mitä ihmiset ajattelevat taaperon imettämisestä. En häpeilisi asiaa esimerkiksi näin julkisesti blogissa asiaa, olen mielelläni taaperoimetyksen äänitorvi. Enkä nolostellut asiaa läheisteni seurassa. Mutta muille huomasin vähän selitteleväni pitkää imetystä. Olen kyllä avoimesti kertonut vieraammassakin porukassa, että imetän taaperoa, mutta heti perään ehkä hiukan pehmitellyt, että vain iltaisin lyhyesti jne.
Ärsyttää, että olen antanut vallalla olevien käsitysten vaikuttaa itseeni! Toisaalta olen ehkä selitellyt asiaa siksi, että olen itsekin ennen lapsen saamista kummastellut taaperon imettämistä. Tiedän, että koko imetystä on vaikeaa, ellei mahdotonta käsittää, ellei ole kokenut sitä itse. Nyt tuntuu ainoastaan hullulta, että jotkut kuuluttavat keskustelupalstoilla tai pitkää imetystä käsittelevien artikkeleiden kommenttibokseissa imetyksen saavan kestää yhdeksän kuukautta, korkeintaan vuoden. Millä meriiteillä tavalliset ihmiset antavat näitä omia suosituksiaan ja pystyttävät rajapyykkejä? Kun heitä valistetaan WHO:n suosituksista ja käsityksistä siitä, mikä on lapsen luonnollinen vieroittumisikä, nämä tiedot kaikuvat kuuroille korville.
Vaikka imetystaipaleeni on ehkä iäksi päättynyt, käsittelen varmasti vielä aihetta usein ja puhun imetyksen (ja toisaalta imettämättömyyden) puolesta. Imetyksestä ei puhuta lähellekään vielä tarpeeksi, sillä niin monella on siitä vielä vääriä ja vanhentuneita käsityksiä ja se on monelle niin vaikeaa monin tavoin. Ja koska äitejä tuomitaan imetyksestä ja imettämättömyydestä edelleen jatkuvasti. Työkaverini kirjoitti Iltalehden Ilonaan jutun australialaisnaisesta, joka katui lyhyttä imetystään. Imettämisen lopettaminen teki hänestä onnellisemman ja hänen perhe-elämästään nautinnollisempaa. Kommenteissa tiedettiin muka taas enemmän, kutsuttiin imettämätöntä äitiä itsekkääksi ja naisen syitä olla imettämättä huonoiksi. Taitaa olla toiveajattelua, mutta sanon silti, että haluaisin niin kovasti, että tuollaiset kommentit loppuisivat vielä joskus. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta puuttua toisen ihmisen päätöksiin imetykseen liittyen.
♥ Ihanaa imetystä kaikille, jotka sitä haluavat tehdä ja kaikille joilla se on vielä edessä! Minulle se oli yksi elämän upeimmista asioista! ♥
Ps. Tuosta isän ja tyttären ruokailuhetkikuvasta tuli kyllä itku silmään. Muistan, kun pumppasin maitoa vereslihalla olevista rinnoistani sairaalan valtavalla koneella ja hihkuimme Jaakon kanssa molemmat, kun sain muutaman millin aikaiseksi. Jaakko sitten antoi tuota keltaista maitoa ruiskulla vauvalle, koska tuttipulloja ei Kättärillä käytetä. Kotona maito sitten vasta nousikin ja sen jälkeen sitä riitti kyllä ihan liiaksi asti. Tai siis olisin arvostanut, jos maito olisi pysynyt kroppani sisällä silloin, kun vauva ei ollut rinnalla. Nimim. Maitolammikoissaan nukkunut.
kuva 
