Yksinäisyydestä, korona-kyttäämisestä ja siitä, että näinäkin aikoina kaikki tunteet ovat sallittuja

Paras vinkki, jonka sain vauvavuotta varten, kuului: kaikki tunteet ovat sallittuja. Tämä kannattaa muistaa näinä aikoinakin. Tilanne on vakava, ihmisiä kuolee ja toiset menettävät läheisensä ja elinkeinonsa. Niin tapahtuu kuitenkin muulloinkin: aina jollain on vakavampi hätä kuin itsellä. Harvalla olisi oikeus surra tai olla ihan vain v*ttuuntunut, jos sellaiset tunteet olisivat sallittuja vain tosihädässä oleville.

On sallittua tuntea vähäpätöisempiä huolia. Murheitaan on toisinaan ihan kannattavaa panna mittasuhteisiin, mutta yleensä on hyödyllisempää pohtia omien harmitustensa äärellä sitä omaa olotilaansa eikä muiden ihmisten vakavampia ongelmia. Yksi parhaimmista ohjeista, joita olen itse saanut terapiassa, on omien tunteiden kohdalle pysähtymistä pakoreaktion sijaan: mistä tunne kumpuaa, mitä se yrittää kertoa, millaisista tarpeista se viestittää?

Tällä hetkellä omat pelkoni ja murheeni eivät ole liittyneet juurikaan itse virukseen ja sen aiheuttamaan sairauteen. Olen yleensä taipuvainen hypokondriaan ja pelkään helposti sairastumista, mutta nyt nuo pelot ovat jostain syystä pysyneet enimmäkseen poissa. Tämä siitäkin huolimatta, että tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun ei saa henkeä. Sairastin lapsena astmaa ja jouduin säännöllisesti sairaalahoitoon sen vuoksi. Hengitysvaikeudet ja yksin sairaalassa oleminen jättivät jäljet, jotka eivät (ihme kyllä) ole nyt liiemmälti aktivoituneet. Eikä se johdu siitä, että vähättelisin sairautta. Läheisteni puolesta olen tietysti jonkin verran huolissani, mutten mitenkään kohtuuttomasti.

Muuten tilanne on kuitenkin tuonut minullakin esiin vaikeita tunteita. Itselleni vaikeinta näin sosiaalisen eristäytymisen aikana on ollut yksinäisyyden sietäminen. Vaikka viihdyn hyvin omissani oloissani ja olen aiemmin miettinyt, että uuden parisuhteen aloittaminen tuntuisi kenties vaikealta juuri siksi, että menettäisin ainakin osan omasta ajastani.

Nyt poikkeusoloissa olen kuitenkin kaivannut turvalliseen kainaloon enemmän kuin pitkään aikaan. Kuuntelin tänään DocEmilian podcast-jakson parisuhteista ja sinkkuudesta korona-aikana. Emilia kertoi, että on kokenut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kaipuuta rakkauden perään. Pystyn samastumaan Emilian tunteisiin todella hyvin. Se, että kaipaa toista, läheistä aikuista rinnalleen, on varmasti aika luonnollinen reaktio tilanteessa, jossa kokee aivan uudenlaista uhkaa, pelkoa ja ennenkuulumatonta epävarmuutta tulevasta. Välillä läheisyydenkaipuu on ollut niin voimakasta, että tekisin aivan mitä tahansa, jotta voisin esimerkiksi nukahtaa toisen kainaloon illalla. Aika monet epätoivon itkut on itketty ja tunteet ovat muutenkin pinnassa.

Podcastissa tuotiin esille se, että yksinäisyyden kokeminen ja lauman ulkopuolelle jääminen voivat aiheuttaa fyysiseen kipuun verrattavissa olevaa tuskaa. Siksi toivoisin muidenkin ymmärrystä näille tunteille.

Korona-aika on nostanut esiin tietynlaisen kyttäämisen kulttuurin. Ymmärrän reaktion ja kieltämättä katsahdin itsekin vähän pahalla silmällä tänään aikuisia ja lapsia kuhisevaan lähileikkipuistoon, jonka ovessa lukee, ettei siellä saa olla kerralla kymmentä useampaa henkilöä. Mutta tuntuu, että jotkut menevät paheksumisessaan turhankin yksittäiselle tasolle ja ihmisten henkilökohtaisten suhteiden analysointiin. On kohtuutonta olettaa kenenkään selviävän näistä vaikeista ajoista ilman minkäänlaista läheistä ihmiskontaktia. Anu Silfverberg kirjoitti hiljattain ”Korona-kyttäämisestä” Long Playn perjantaikirjeessä.

Ohje kuuluu nyt, että tarpeettomia kontakteja tulee välttää. Mutta olisin varovainen sen määrittelemisessä, kenen suhteet ovat tarpeettomia. Epidemian alussa ohjeistettiin, että kannattaa käyttää tervettä järkeä, ja ehkä sen verran voisi tässäkin vaiheessa sallia – muillekin kuin itselle.

Anu Silfverberg

Toivoisin itsekin, että jokainen käyttäisi energioitaan muuhun kuin toisiaan tapaavien ihmisten keskinäisten suhteiden ja heidän tapaamisensa oikeutuksen analysoimiseen.

DocEmilian podcastissa puhutaan muuten myös parisuhteessa olevien korona-hankaluuksista, jotka ymmärrän nekin hyvin, vaikka itse haikailen juuri nyt ennen kaikkea toisen aikuisen seuraa ja kosketusta. Eropiikit osuvat usein juuri lomien jälkeiseen aikaan, joten voin vain kuvitella, mitä vieläkin pidempi aika kotona voi tehdä joillekin parisuhteille. Kun niitä kahdenkeskisiä ongelmia ei enää voikaan paeta työpaikoille.

Voimia siis jokaiselle näinä aikoina. Kaikilla on omat murheensa, joista suurimmat ovat tietysti paljon vakavampia kuin joitakin kuukausia kestävä yksinäisyys. Se on kuitenkin rankkaa sekin, joten toivotan voimien lisäksi ymmärrystä ja empatiaa!

Miksi terapiassa käyminen hävettää?

Silmiini osui tänään Me Naisten juttu terapiassa käymisestä ja siitä, miksei siitä ole aina kauhean helppo mainita muille. Olen ollut omasta terapiastani aika avoin, olenhan kertonut siitä blogissa ja Instagramissa tuhansille ihmisille. Tästäkin huolimatta huomaan tosielämän kohtaamisissa, ettei terapiasta mainitseminen ole täysin luontevaa. Olen sanonut joillekin puolitutuille ihmisille ”käyväni asioilla”, vaikka olen oikeasti lähtenyt viikottaiseen terapiaani.

Aloin miettiä, sanoisinko koskaan salille tai vaikka hierontaan mennessä, että ”käyn asioilla”. En ikinä. Salilla käymistä muistaisin taatusti oikein korostaa. Vaikka näistä kolmesta terapiassa käyminen lienee lopulta kaikista fiksuinta.

Mielenterveyden ongelmat eivät ole enää yhtä piinallinen tabu kuin joskus aiemmin, muttei terapiassa käyminen silti ole ihan niin mainstreamia, että siitä voisi puhella ilman mitään disclaimereita. En tiedä, onko tilanne toinen esimerkiksi Jenkeissä – sellaisen kuvan ainakin sarjoista ja leffoista saa. Että terapiassa käyminen on ihan normi.

Me Naisten jutun kirjoittaja kertoi maininneensa terapiastaan sukulaislounaalla ja joutuneensa samalla kiusallisen hiljaisuuden ympäröimäksi. Yksi sukulaisista oli lopulta rikkonut hiljaisuuden ja kysynyt huolestuneena, eihän jutun kirjoittajan kaikki rahat kulu terapiaan. (Psyko)terapia on valitettavasti aika kallista, vaikka siihen saisi Kelan tuen, mutten keksi paljon parempia rahareikiä kuin oma terveys.

Kenties vaikeimmaksi yleisöksi terapia- ja mielenterveysasiossa olen kokenut deittikumppanit. Jos olen maininnut kirjastani ja sen nimestä, olen rientänyt selittelemään, että enhän mä siis oikeasti mikään hullu ole. En kuitenkaan ole vielä törmännyt ihmisiin, jotka jotenkin kauhistelisivat taustaani. Kehottaisinkin luottamaan ihmisiin ja siihen, että suurin osa (etenkin meistä milleniaaleista) lienee ihan järkevää porukkaa, joka pitää terapiassa käymistä ainoastaan fiksuna vetona ja esimerkiksi synnytysmasennusta varsin tavallisena vaivana. Terapiaa kauhisteleville boomereille voikin sitten sanoa tiedätte kyllä mitä.

Toivon, että terapia on joskus yhtä yleistä kuin vaikka siellä salilla käyminen. Että ymmärrettäisiin, että terapiassa voi ja siellä kannattaa käydä, vaikkei olisikaan saanut mitään diagnoosia. Siksi lupaan nielaista jatkossa epämääräiset selittelyt ”asioilla käymisestä”.

Tässä muita kirjoituksiani terapiasta:

Puoli vuotta terapiaa takana – mikä on muuttunu (Kaikki)

Vuosi terapiaa takana – mikä on muuttunut

Olen fiksu, käyn terapiassa

Endometrioosiasiaa ja muut viikon kiinnostavimmat

Paras tuote

Tutustuin tovi sitten kiinnostavaan brittibrändiin UpCircle Beautyyn. Haastattelin sen perustajaa Anna Brightmania Luonnonkosmetiikkapäivillä ja sain samalla testiin brändin tuotteita. UpCirclen kaikki tuotteet perustuvat zero waste -ideologiaan ja kuorinta-aineiden kahvinpurut ovat esimerkiksi lontoolaiskahviloiden jätettä. Jos UpCirclen porukka ei keräisi kahvinpuruja kahviloista, ne mädäntyisivät kaatopaikoilla muovipusseissa. Kosmetiikkakäytössä ne huuhtoutuvat viemäriin ja hajoavat luonnollisesti. Kaiken lisäksi tuotteet vaikuttavat vielä todella hyviltä! Kasvo- ja vartalokuorinta jättää aivan ihanan öljyisen tunteen iholle pesun jälkeen, joten se on oivallinen esimerkiksi ennen itseruskettavan levittämistä. Myös kahviseerumi on todella hyvä: kun levitän sitä illalla, iho imee sen itseensä täysin yön aikana. Tässä ei ole kahvin tuoksua ollenkaan, vaan seerumi tuoksuu raikkaalta ruusulta!

Paras tapahtuma

Olimme Erikan kanssa MSD Animal Healthin järjestämässä koirateemaisessa tilaisuudessa, jossa eläinlääkäri Seppo Saari kertoi mielenkiintoisia juttuja punkeista. Meidän Dinolla ei jostain syystä oikeastaan koskaan ole punkkeja enkä ole siksi juuri joutunut pohtimaan, miten ehkäistä punkkien kiinnittymistä ennalta, mutta oli silti kiinnostavaa kuunnella Saarta! Punkkien levittämät taudit ovat nimittäin pelottavia, että kerään mielelläni kaiken mahdollisen tiedon noista pikkuhirviöistä. Saari muistutti, että punkkikausi kestää Suomessa toukokuusta syyskuuhun, eli saa olla varuillaan muutenkin kuin vain kesäkuukausina. Hän painotti myös, että punkki on tärkeä irrottaa tavalla tai toisella, millään pyörittämisen suunnalla ei ole väliä. Eikä punkkia voi tukehduttaa, joten kaikenmaailman voihin upottamiset on syytä unohtaa. Borrelioosia kantavat punkit tartuttivat tutkimuksessa taudin gerbiiliin vasta oltuaan kiinni 17 tuntia, joten jos punkin poistaa heti, ei taudista ole vaaraa. Saari kehui myös koirille tarkoitettuja punkkiestolääkityksiä, joten niitä kannattaa kyllä käyttää! Tärkeää on myös, että niitä käytetään koko pitkä punkkikausi.

Mentiin Rosanna Kuljun luo kuin pikkulapset ”saaks sitä silittää” -pyyntöjemme kanssa 😀 Meitä seuraa dallurakkaus varmasti ihan aina, koska perheen eka ja ainut koira oli Viivi-dallu <3 Oik. kuva Heini Pekkala.

Paras postaus

Stella Harasek julkaisi aivan äärimmäisen tärkeän postauksen sairastamastaan endometrioosista. En itsekään käsittänyt kuinka monimuotoisesta ja yleisestä sairaudesta on kyse, joten onneksi bongasin Stellan kirjoituksen. Järkyttävää, kuinka pitkään ja järjestelmällisesti tautia on vähätelty ja kuinka kauan diagnoosin saaminen voi kestää! Luulin itsekin, että endometrioosi todetaan ultralla, mutta Stellakin sai diagnoosinsa vasta magneettikuvauksen jälkeen, jonne hän joutui kirjaimellisesti itkemään itsensä. Onko liikaa vaadittu, että edes lääkärit tietäisivät, mitä endometrioosin diagnosoiminen vaatii? Toivottavasti Stellan ja muiden naisten tarinat levittävät tietoa niin paljon, että tautia alettaisiin tutkia enemmän ja etteivät naiset joutuisi enää tulevaisuudessa kärsimään ainakaan ilman diagnoosia.

Paras kirppislöytö

Löysin Fidalta Mini Rodinin pelikaanipaidan kahdella eurolla! Hinta selittyi pienillä tussitahroilla helmassa, mutta ne eivät haittaa – eipähän tarvitse itsekään niin varjella vaatetta. En tosin ole vielä kokeillut, purisiko jokin tuju pesuaine tahroihin.