Miksi terapiassa käyminen hävettää?

14.1.2020

Silmiini osui tänään Me Naisten juttu terapiassa käymisestä ja siitä, miksei siitä ole aina kauhean helppo mainita muille. Olen ollut omasta terapiastani aika avoin, olenhan kertonut siitä blogissa ja Instagramissa tuhansille ihmisille. Tästäkin huolimatta huomaan tosielämän kohtaamisissa, ettei terapiasta mainitseminen ole täysin luontevaa. Olen sanonut joillekin puolitutuille ihmisille ”käyväni asioilla”, vaikka olen oikeasti lähtenyt viikottaiseen terapiaani.

Aloin miettiä, sanoisinko koskaan salille tai vaikka hierontaan mennessä, että ”käyn asioilla”. En ikinä. Salilla käymistä muistaisin taatusti oikein korostaa. Vaikka näistä kolmesta terapiassa käyminen lienee lopulta kaikista fiksuinta.

Mielenterveyden ongelmat eivät ole enää yhtä piinallinen tabu kuin joskus aiemmin, muttei terapiassa käyminen silti ole ihan niin mainstreamia, että siitä voisi puhella ilman mitään disclaimereita. En tiedä, onko tilanne toinen esimerkiksi Jenkeissä – sellaisen kuvan ainakin sarjoista ja leffoista saa. Että terapiassa käyminen on ihan normi.

Me Naisten jutun kirjoittaja kertoi maininneensa terapiastaan sukulaislounaalla ja joutuneensa samalla kiusallisen hiljaisuuden ympäröimäksi. Yksi sukulaisista oli lopulta rikkonut hiljaisuuden ja kysynyt huolestuneena, eihän jutun kirjoittajan kaikki rahat kulu terapiaan. (Psyko)terapia on valitettavasti aika kallista, vaikka siihen saisi Kelan tuen, mutten keksi paljon parempia rahareikiä kuin oma terveys.

Kenties vaikeimmaksi yleisöksi terapia- ja mielenterveysasiossa olen kokenut deittikumppanit. Jos olen maininnut kirjastani ja sen nimestä, olen rientänyt selittelemään, että enhän mä siis oikeasti mikään hullu ole. En kuitenkaan ole vielä törmännyt ihmisiin, jotka jotenkin kauhistelisivat taustaani. Kehottaisinkin luottamaan ihmisiin ja siihen, että suurin osa (etenkin meistä milleniaaleista) lienee ihan järkevää porukkaa, joka pitää terapiassa käymistä ainoastaan fiksuna vetona ja esimerkiksi synnytysmasennusta varsin tavallisena vaivana. Terapiaa kauhisteleville boomereille voikin sitten sanoa tiedätte kyllä mitä.

Toivon, että terapia on joskus yhtä yleistä kuin vaikka siellä salilla käyminen. Että ymmärrettäisiin, että terapiassa voi ja siellä kannattaa käydä, vaikkei olisikaan saanut mitään diagnoosia. Siksi lupaan nielaista jatkossa epämääräiset selittelyt ”asioilla käymisestä”.

Tässä muita kirjoituksiani terapiasta:

Puoli vuotta terapiaa takana – mikä on muuttunu (Kaikki)

Vuosi terapiaa takana – mikä on muuttunut

Olen fiksu, käyn terapiassa

Endometrioosiasiaa ja muut viikon kiinnostavimmat

31.3.2019

Paras tuote

Tutustuin tovi sitten kiinnostavaan brittibrändiin UpCircle Beautyyn. Haastattelin sen perustajaa Anna Brightmania Luonnonkosmetiikkapäivillä ja sain samalla testiin brändin tuotteita. UpCirclen kaikki tuotteet perustuvat zero waste -ideologiaan ja kuorinta-aineiden kahvinpurut ovat esimerkiksi lontoolaiskahviloiden jätettä. Jos UpCirclen porukka ei keräisi kahvinpuruja kahviloista, ne mädäntyisivät kaatopaikoilla muovipusseissa. Kosmetiikkakäytössä ne huuhtoutuvat viemäriin ja hajoavat luonnollisesti. Kaiken lisäksi tuotteet vaikuttavat vielä todella hyviltä! Kasvo- ja vartalokuorinta jättää aivan ihanan öljyisen tunteen iholle pesun jälkeen, joten se on oivallinen esimerkiksi ennen itseruskettavan levittämistä. Myös kahviseerumi on todella hyvä: kun levitän sitä illalla, iho imee sen itseensä täysin yön aikana. Tässä ei ole kahvin tuoksua ollenkaan, vaan seerumi tuoksuu raikkaalta ruusulta!

Paras tapahtuma

Olimme Erikan kanssa MSD Animal Healthin järjestämässä koirateemaisessa tilaisuudessa, jossa eläinlääkäri Seppo Saari kertoi mielenkiintoisia juttuja punkeista. Meidän Dinolla ei jostain syystä oikeastaan koskaan ole punkkeja enkä ole siksi juuri joutunut pohtimaan, miten ehkäistä punkkien kiinnittymistä ennalta, mutta oli silti kiinnostavaa kuunnella Saarta! Punkkien levittämät taudit ovat nimittäin pelottavia, että kerään mielelläni kaiken mahdollisen tiedon noista pikkuhirviöistä. Saari muistutti, että punkkikausi kestää Suomessa toukokuusta syyskuuhun, eli saa olla varuillaan muutenkin kuin vain kesäkuukausina. Hän painotti myös, että punkki on tärkeä irrottaa tavalla tai toisella, millään pyörittämisen suunnalla ei ole väliä. Eikä punkkia voi tukehduttaa, joten kaikenmaailman voihin upottamiset on syytä unohtaa. Borrelioosia kantavat punkit tartuttivat tutkimuksessa taudin gerbiiliin vasta oltuaan kiinni 17 tuntia, joten jos punkin poistaa heti, ei taudista ole vaaraa. Saari kehui myös koirille tarkoitettuja punkkiestolääkityksiä, joten niitä kannattaa kyllä käyttää! Tärkeää on myös, että niitä käytetään koko pitkä punkkikausi.

Mentiin Rosanna Kuljun luo kuin pikkulapset ”saaks sitä silittää” -pyyntöjemme kanssa 😀 Meitä seuraa dallurakkaus varmasti ihan aina, koska perheen eka ja ainut koira oli Viivi-dallu <3 Oik. kuva Heini Pekkala.

Paras postaus

Stella Harasek julkaisi aivan äärimmäisen tärkeän postauksen sairastamastaan endometrioosista. En itsekään käsittänyt kuinka monimuotoisesta ja yleisestä sairaudesta on kyse, joten onneksi bongasin Stellan kirjoituksen. Järkyttävää, kuinka pitkään ja järjestelmällisesti tautia on vähätelty ja kuinka kauan diagnoosin saaminen voi kestää! Luulin itsekin, että endometrioosi todetaan ultralla, mutta Stellakin sai diagnoosinsa vasta magneettikuvauksen jälkeen, jonne hän joutui kirjaimellisesti itkemään itsensä. Onko liikaa vaadittu, että edes lääkärit tietäisivät, mitä endometrioosin diagnosoiminen vaatii? Toivottavasti Stellan ja muiden naisten tarinat levittävät tietoa niin paljon, että tautia alettaisiin tutkia enemmän ja etteivät naiset joutuisi enää tulevaisuudessa kärsimään ainakaan ilman diagnoosia.

Paras kirppislöytö

Löysin Fidalta Mini Rodinin pelikaanipaidan kahdella eurolla! Hinta selittyi pienillä tussitahroilla helmassa, mutta ne eivät haittaa – eipähän tarvitse itsekään niin varjella vaatetta. En tosin ole vielä kokeillut, purisiko jokin tuju pesuaine tahroihin.

2 Comments

Vuosi terapiaa takana – mikä on muuttunut

13.3.2019

Kirjoittelin aiemmin, mitä puoli vuotta terapiassa on saanut aikaan. Huvittaa, että olin mukamas jo niin muuttunut tuolloin. En ollut tajunnut vielä mitään!

Nyt, vuosi Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa takanani, ymmärrän että olen edelleenkin vasta alussa, mutta sentään vähän edennyt vuodessa. Tällaisia asioita nousi mieleen, kun pohdin, mitä olen oppinut vuodessa.

Itsetuntemus parantunut

Tämä on tietysti se pääjuttu, johon terapiassa pyritään. Että oppisi tuntemaan itsensä. Tätä ei välttämättä tule ajatelleeksi – tietääkö todella millainen itse on. Moni varmasti sanoisi, että no tottakai itseni sentään tunnen, mutta lopulta ei ehkä kuitenkaan.

Yksi suurimmista ahaa-elämyksistä itselleni oli se, kun tajusin, ettei minulle saa suuttua. Minusta en tee koskaan mitään sellaista, että minulle voisi vihastua. Olen itse asiassa aina oikeassa. Vihastun takaisin, jos minulle suututaan. En ansaitse sellaista, koskaan. Aina on joku perustelu sille teolleni tai sanomiselleni, josta joku on minulle perusteetta suuttunut. Vielä en tiedä, mistä tämä johtuu, mutta olen petrannut tässä paljon jo lyhyessä ajassa. Olen tajunnut, että vaatimukseni suuttumattomuudesta on saanut ihmiset käpertymään kuoreensa seurassani. Minulle ei ole voinut kertoa rehellisesti tunteistaan. Onneksi jo se, että tajuaa tällaisia juttuja itsestään, auttaa paljon. Toivoisin oikeastaan, että ihmiset suuttuisivat nyt minulle enemmän, että pääsisin harjoittelemaan oikeanlaista lähestymistapaa 😀

Kehuin viimeksi sitä, että terapeuttini on ratkaisukeskeinen. Hänellä on ratkaisuja, mutta totta kai joudun pähkäilemään ongelmiani ja ratkaisuja niihin myös omassa päässäni. Huomaankin, että oivallan jatkuvasti asioita, kun olen saanut pohtia niitä hetken itse. Terapeuttini osaisi varmasti kertoa minulle heti paljonkin itsestäni, mutta hän odottaa kyllä, että hoksaan itse.

Hyvästä itsetuntemuksesta on tietysti paljon erilaisia hyötyjä, kuten se että osaa asettaa rajoja. Terapiaan mennessäni keikuin uupumuksen rajamailla ja osasin mielestäni tosi hyvin selittää terapeutilleni, etten vain yksinkertaisesti voinut vähentää työntekoa. Jännästi sitten kuitenkin pystyin enkä ole enää uupunut ja jatkuvasti stressaantunut.

Itseen keskittyminen

Vaikka terapeutti ei ratkaise asioita puolestani, yhdestä asiasta hän kyllä joutuu minua muistuttamaan. Nimittäin siitä, etten voi lopulta vaikuttaa keneenkään muuhun kuin itseeni. Olen todella taitava syyttämään kaikkia muita ihmisiä kaikesta ja käytän samalla aivan turhaan energiaa muiden ihmisten tekemisten ja sanomisten vatvomiseen. Kaikki lähtee kuitenkin itsestä. Jos johonkin toiseen ihmiseen haluaa jotenkin vaikuttaa, senkin pitäisi lähteä vain ja ainoastaan itsestä.

Tämä on joskus turhauttavaa. Haluaisin valittaa terapeutille toisesta ihmisestä ja tehdä omia oletuksiani. Terapeuttini kääntää kuitenkin välittömästi puheen takaisin minuun ja siihen mitä, minä voisin tehdä, jotta asia toimisi jotenkin paremmin.

Hän muistuttaa usein myös, että oletukseni ovat vain oletuksia. Ja usein vaarallisia sellaisia. Jos en tiedä, on turha pyöritellä asiaa omassa päässä ties mihin sfääreihin. Jos haluaa olla selvillä toisen ihmisen mielenliikkeistä, pitää puhua avoimesti. Oletuksille ei saisi antaa tilaa.

Näissä on vielä tehtävää

Itsemyötätunto ja itsensä hyväksyminen. Näihin on vielä matkaa. Olen aika kova täti moittimaan itseäni virheistä ja vaatimaan täydellisyyttä. Kun tiukat standardini ja todellisuus eivät kohtaa, olen tyytymätön.

Pitäisi osata hellittää ja toisaalta hyväksyä tietyt piirteet itsessäni. Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat säilyttää tyyneytensä ja positiivisuutensa vaikeissa tilanteissa. Olen kuitenkin herkkä – se on ominaisuus, josta en koskaan pääse eroon vaikka haluaisin. Ja miksi haluaisin, se tekee minusta minut? Tähän pisteeseen en ole kuitenkaan vielä päässyt – että osaisin arvostaa ominaisuuksiani ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Huomaan edelleen usein toivovani, että olisin toisenlainen. Parempi siinä ja siinä.

Minulla on taipumusta vaipua synkkyyteen nopeasti elämän potkiessa päähän. Tämäkään ominaisuus ei ehkä minusta koskaan katoa, mutta terapian avulla onnistun ehkä joskus säätelemään paremmin tunteitani ja pääsemään ainakin nopeammin ahdistuksen niskan päälle.

Jossakin vaiheessa terapiavuotta mietin, olisinko jo valmis, oppinut kaiken tärkeän enkä tarvitsisi enää terapiaa. En todellakaan, olen todellakin vasta alussa.

3 Comments

Lue myös

Lue myös

Lue myös