Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mitä kirjailija tienaa ja muita kysymyksiä kirjan kirjoittamisesta

Sanasto ry:n jakamat korvaukset kirjastolainoista kilahtivat kirjailijoiden tileille tällä viikolla ja siitä innostuneena kertoilin sekä tästä että muusta kirjan kirjoittamiseen liittyvästä IG Storyissani. Seuraajani kyselivät erilaisia aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja ajattelin avata asiaa kysymysten kautta vielä vähän laajemmin täällä blogissa.

Miten kirjaprojekti eteni?

Olen aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta, mutta ajattelin pitkään, ettei minusta ole siihen. Olen aina ollut nimenomaan asiakirjoittaja enkä juuri koskaan koulussakaan kirjoittanut mitään jännittäviä fiktiivisiä tarinoita ainekirjoituksessa. Sain lukiossakin asia-aineistani aina seiskaa, kasia ja pidin itseäni keskinkertaisena kirjoittajana. Kun M:nä lähtenyt äidinkielen ylioppilasaine palasikin takaisin ällänä, tajusin että opettajani vain arvosti enemmän taidokkaita fiktiivisiä tarinoita, jotka taas eivät olleet omaa osaamistani eivätkä kiinnostustani.

Tämä epävarmuus kuitenkin seurasi myös kirjailijahaaveitani. Ei minusta olisi romaanin kirjoittajaksi, joten ei minusta tulisi kirjailijaa. Kunnes eräs työkaverini kehui äitiyteen liittyviä blogitekstejäni ja kehotti harkitsemaan kirjan kirjoittamista. Olin lukenut Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja pohtinut, että ehkä minunkin tarinani voisi kertoa vähän samaan tyyliin. Myös idolini Anu Silfverbergin Äitikortti oli kirjani esikuvia.

Ihan ensimmäiseksi keksin kirjalleni nimen. Sitten pyysin silloisesta palkkatyöstäni Iltalehdessä pari viikkoa vapaata ja aloin kirjoittaa runkoa kirjaan. Kirjoitin siis tarinan pääpiirteittäin alusta loppuun, tarkoituksena täydentää myöhemmin tekstiä. Tässä vaiheessa otin yhteyttä kustantamoihin ja tarjosin ideaa, tekstinraakiletta ja tietysti mainitsin jo olemassa olevasta lukijakunnastani.

Jos olisin kirjoittanut romaania, olisi ollut turha tarjota ideaa tai edes raakiletta kustantamoille. Esikoiskirjailijoiden romaani-ideat tuskin kiinnostavat yhtään ketään: teksti täytyy olla jotakuinkin valmis, jotta kustantamot edes harkitsisivat sitä. Tietokirjaa voi kuitenkin tarjota tällä tavalla kuin minä tein.

Neljä kustantamoa oli lopulta kiinnostunut kirjastani ja tapasin kolmen eri kustantamon edustajia. Jouduin myös pettymään aika pahasti parin kanssa. Onneksi en luovuttanut. Muistan ikuisesti viestin, jonka sain kustannustoimittajalta, joka lopulta editoi kirjani. ”Kertomuksesi herättää myötätuntoa. Se on harvinainen taito.” Hän antoi heti kirjalleni aika tiukan deadlinen. Minun piti parissa kuukaudessa tuplata käsikirjoituksen merkkimäärä.

Otin taas kuukauden vapaata töistä ja aloin kirjoittaa. Kahlasin läpi kaikenlaista, lähinnä suomenkielistä äitiyteen liittyvää lähdeaineistoa, jota lisäsin kirjan loppupuolelle. Haastattelin myös asiantuntijaa synnytysmasennuksesta ja sen syistä. Lopulta aika riitti hyvinkin, lähetin käsikirjoituksen jopa hiukan ennen deadlinea kustantamoon.

Sitten seurasi kenties projektin epämieluisin kohta: kustannustoimittajani korjausehdotukset. Kunnon kill your darlings -hetki. En kuitenkaan juuri kyseenalaistanut editorini korjauksia, sillä luotin hänen rautaiseen ammattitaitoonsa ja pitkään kokemukseensa. Tein kiltisti korjaukset. Ja luojan kiitos en joutunut tappamaan kirjan nimeä! Kustannustoimittaja varoitti, että se saatetaan haluta vaihtaa kustantamossa, mutta onneksi nimeen uskoivat muutkin kuin minä ja sain pitää sen kultani.

Tämän jälkeen alettiin jumpata kirjan ulkoasua. Sen suhteen minulla oli hyvin, hyvin erilaiset ajatukset kuin kustantamolla. Siellä ihmiset ajattelevat asiaa niin vahvasti myyntilähtöisesti. Minusta kaunis kirjankansi saattaa olla huono myynnillisesti (värit vääränlaiset, kirjan nimeä ei voi lukea pienestä kuvasta ja niin edelleen). Lopullinen kansi oli kompromissi minulta, mutta ihan hyvä siitä tuli!

Kun kirja sitten lopulta julkaistiin, alkoi sen markkinointi. Tämä oli minusta stressaavin osuus. Tässä kohdin näin painajaisia, että kukaan ei saa tietää kirjastani ja että sen lukee lopulta muutama ihminen. Kustantamoni myyntipäällikkö onnistui saamaan minut Huomenta Suomeen ja olisin päässyt puhumaan kirjastani myös Puoli seitsemän -ohjelmaan, mutta olin juuri silloin matkoilla, kun minut olisi studioon haluttu. Toisaalta harmitti, toisaalta ei, koska tv-esiintymiset ovat tietysti kaltaiselleni esiintymisjännittäjälle aivan karmivia kokemuksia. Kirjastani oli jutut myös isoimmissa medioissa: Helsingin Sanomissa, Iltalehdessä ja Ilta-Sanomissa. Lisäksi juttua tekivät Kaksplus, Vantaan Sanomat, Sydän-Satakunta ja Kauneus & Terveys. Lisäksi kirjoitin itse kirjani pelkoteemasta Vauva-lehteen. Pyysin myös kustantamoa lähettämään kirjani monille perhevaikuttajille.

Miten saa kirjalle kustantajan?

Tämä on tietysti kenties se vaikein osuus kirjan kirjoittamisessa, erityisesti kaunokirjallisuuden osalta. Kustantamoihin lähetetään tuhansia käsikirjoituksia joka vuosi, ja on arvioitu että yksi sadasta saa kustannussopimuksen.

Lähetin itse käsikirjoituksen varmaankin kaikkiin suomalaisiin kustantamoihin. Tässä kohdin täytyy olla tuuriakin matkassa. Voin kuvitella, että käsikirjoitustani silmäili aika moni keski-ikäinen mies, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka monia äitejä ja heidän läheisiään koskettavat omakohtaisesti jos ei varsinainen synnytysmasennus niin äitiyteen liittyvät vaikeat tunteet.

Eipä kustannussopimuksen saamiseen parempaa neuvoa ole kuin että kirjoita tarpeeksi timanttinen kässäri. Johon uskoo ainakin yksi ihminen. Tietysti jo olemassa olevasta seuraajakunnasta somessa on valtavasti hyötyä.

Tietysti yksi vaihtoehto on myös omakustanne. Kollegani Katja Lahti kustansi itse Pikkis-lastenkirjansa.

Mitä kirjan kirjoittamisesta tienaa?

Vain hyvin pieni osa kirjan kirjoittaneista ihmisistä voi elättää itsensä kirjoja kirjoittamalla saati sitten rikastua kirjoittamalla. Suomalaisia on niin vähän, että jo 5000 myytyä kirjaa on paljon. Kirjailija saa yleensä noin 20 prosenttia yhden kovakantisen arvonlisäverottomasta hinnasta eli aika vähän. Pokkareista, sähkö- ja äänikirjoista saa vielä vähemmän. Kirjailija saa onneksi omansa myös kirjastolainoista! Tarkalleen 26 senttiä yhdestä lainasta.

Itse olen tienannut kirjani myynnistä (myös sähkö- ja äänikirjat) noin 6000 euroa. Kirjastolainoista sain reilut 1000 euroa, joten se on ihan merkittävä osuus koko summasta!

Varsinaisen leipänsä peruskirjailija saa apurahoista. En itse hakenut apurahoja, koska en uskonut niitä esikoiskirjailijana saavani. Apurahamestoja on kuitenkin vaikka millä mitalla ja hakemuksiin saa kulutettua kuulemma aivan valtavasti aikaa. Hyvässä lykyssä jostakin irtoaa vaikka kymppitonnikin.

Euronkuvat silmillä on siis aivan turha lähteä kirjoja kirjoittamaan, ellei sitten ole joku Sofi Oksanen. Ja vaikka kirjoittaisi hyvin myyvän kirjan, täytyy niitä kirjoittaa uusia, jos mielii tienata leipänsä. Itse tienasin ihan hyvin siihen nähden, kuinka lyhyen aikaa kirjoitin. Mutta jos olisin ollut palkkatyöstä veks vaikka vuoden kirjoittaakseni kirjaa, niin olisivathan nuo tuloni hyvin pieniksi jääneet.

Kirjailijaliiton tutkimuksen mukaan suomalaiskirjailijoiden tulojen mediaani on vuodessa 11 000 ja tähän on laskettu mukaan esimerkiksi apurahat. Eli hyvin pienistä summista puhutaan monien kohdalla.

Jos kirjailijan palkka-asiat kiinnostavat enemmän, lukaise OP Mediaan kirjoittamani Satu Rämön haastattelu!

Aiotko kirjoittaa toisen kirjan?

Aion varmasti! Kustantamostanikin on toisen perään haikailtu. En ole kuitenkaan saanut vielä mitään kuningasajatusta. Monet toivovat jatko-osaa kirjalleni, mutta en koe että tavallisesta perhearjestani irtoaisi tarinaa kirjaksi asti. Erosta sen sijaan olen suunnittellut kirjoittavani. Autofiktio erosta ja sen jälkeisestä elämästä kiinnostaisi!

Ikuisesti kiitollinen – haikeat hyvästit perhepäivähoitajalle

Päivähoidon aloitus on varmasti jonkinlainen koettelemus jokaiselle vanhemmalle. Toisaalta se voi olla valtava helpotus: pääsee vauva- tai pikkulapsikuplasta viimein ihmisten ilmoille ja omien töiden pariin. Olemaan muutakin kuin äiti tai isä. Toisaalta napanuora voi olla vielä aika tiukasti kiinni. Pelottaa, että miten se nyt pärjää, jääkö itkemään äidin tai isän perään ja ikävöikö murheellisena koko päivän.

Näitä ajatuksia minäkin kävin läpi kaksi ja puoli vuotta sitten. Olin jutellut päivähoidosta lähinnä Harjavallassa asuvien ystävien kanssa, joiden lapset olivat perhepäivähoidossa. En ole itse ollut koskaan päivähoidossa eikä minulla siis ollut minkäänlaisia omia kokemuksia siitä. Harjavallassa monet ystäväni olivat aikoinaan nimenomaan perhepäivähoidossa ja tuntuivat viihtyvän sellaisessa.

Minulle tuli oman lapsen kanssa vahva tunne, että toivoisin herkkää lastani hoidettavan nimenomaan kodinomaisessa ympäristössä, pienessä porukassa. En muista, harkitsinko edes oikeastaan muunlaista hoitomuotoa kuin perhepäivähoitoa. Jotkut suhtautuivat epäilevästi perhepäivähoitoon, mutta koin sen aina meille ensisijaiseksi vaihtoehdoksi.

Kun lapseni kaksi ja puoli vuotta sitten piti jättää ensimmäistä kertaa työpäivän ajaksi hoitoon, jouduin jättämään taakseni itkevän taaperon. Autossa aloin itsekin vollottaa valtoimenaan.

Se taisi kuitenkin olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun lapsi itki äidin perään. Minäkin saatoin luottaa siihen, että vaikka itkua ja ikävää päivän aikana tulisikin, lapseni pääsisi aina lempeän ja huolehtivaisen hoitajansa syliin. Hänen hoidossaan ei koskaan ollut kolmea lasta enempää. Tiesin, että lapseni saisi hänen luonaan kaiken tarvitsemansa huolenpidon.

Hoitopaikka oli kaukana kotoamme ja välillä tuomiset ja viemiset olivat logistisesti täyttä tuskaa. En silti harkinnut hetkeäkään, että olisimme vaihtaneet hoitopaikkaa lähemmäksi kotia. Sellaisen kultakimpaleen olimme hoitajaksi löytäneet.

Tänään perhepäivähoitajamme jää ansaitulle eläkkeelle. Elli sai mitä parhaimman päiväkotipaikan uuden kotimme lähistöltä, mutta ikävä jää silti – ihan valtava ikävä!

Kun mietin sanoja, joita hoitajallemme lausuisin kiitokseksi, tai minkä lahjan antaisin, kaikki tuntuivat täysin mitäänsanomattomilta siihen nähden, mitä hän on meille antanut. Hän on ottanut lapseni kotiinsa kahdeksi ja puoleksi vuodeksi, tehnyt ruoat, opettanut pöytätavat, lohduttanut, kuunnellut lukemattomat kiukut, laulattanut, leikittänyt, nukuttanut, pukenut ja opettanut pukemaan, vaihtanut vaipat, pyyhkinyt pyllyt ja keksinyt mitä kivointa tekemistä lapselleni työpäivieni ajaksi. Elli on nauttinut yhteisistä leivontahetkistä ja retkistä. Erityisesti hän on kuulemma nauttinut kävelystä ulkona, maalaamisesta ja piirtämisestä.

En voi mitenkään kiittää tarpeeksi. Olen onnellinen ja kiitollinen, että Elli sai viettää ensimmäiset vuotensa lempeän, osaavan ja kaikin puolin hienon kasvattajan kanssa.

”Mennään tapaamaan Ailaa sinne eläkkeelle”, sanoi Elli eilen. Sitä toivon itsekin: että voimme olla vielä toistemme elämissä, etteivät tiemme eroa. Olet meille kultaakin kalliimpi.

Aaltoileva suru

Pohjattomalta tuntuvassa tuskassa ihmisten hyvää tarkoittava neuvo vain rasittaa: tee jotain, mikä tuottaa sinulle iloa. Kun mikään, ei kertakaikkisesti mikään, tuota iloa. Kun yksi päiväkin tuntuu liian pitkältä kestää.

Joka hetki on kuitenkin aina piirun verran lähempänä helpotusta ja yhtenä päivänä huomaakin, että joku tosi kiva tuokin hymynkareen huulille. Huomaa ehkä, ettei puoleen minuuttiin ajatellut tuskaansa. Sekin on pieni voitto.

Suruaika on aaltoilevaa. Vähän kuin pörssikurssi. En tiedä kauheasti pörssikursseista, mutta olen ymmärtänyt, että ne ovat jatkuvassa aaltoliikkeessä. Tulee nousuja ja notkahduksia, mutta kokonaisuus on kuitenkin nousujohteinen. Pidemmällä aikavälillä tekee voittoa. Sellaista on surukin. Että vaikka yhtenä päivänä onkin alamaissa, on silti vähän ylempänä kuin vielä kuukausi sitten.

Päätin ottaa elämänmuutokseni kehittymisen kannalta. Päätin alkaa elää elämääni, sillä se on nyt. Elämä on nyt, siitäkin huolimatta, että sydän on tuhannen pirstaileina. Päätin alkaa sanoa enemmän kyllä. Sanoin vihdoin kyllä, kun sisko pyysi luokseen Ruotsiin. Sanoin kyllä, kun vanha tuttu pyysi koiravahdiksi Lontooseen. Sanoin kyllä, kun ystävä pyysi mukaansa ratsastamaan. Vaikka pelkäänkin hevosia. Ja yhtäkkiä lauhkea islanninhevonen oli parasta, mitä hetkeen oli tapahtunut.