Kaiken kestävä äiti

Vitutus on eri asia kuin ahdistus. Luulen, että aika monien äitien avunsaaminen tyssää siihen, ettei näitä kahta eroteta toisistaan. Vitutusta ja ahdistusta. Kun mä esikoisen synnytyksen jälkeen selitin lääkärille, että olen varmaan masentunut, hän kuittasi, että vauva-aika nyt vain on raskasta.

Toisella kerralla mun tuska otettiin heti vakavasti, mutta olen silti saanut toistaa lääkärille tuota samaa: vitutus on eri asia kuin ahdistus. Mä erotan ne kyllä toisistaan. En kaipaa ammattilaiselta itsestäänselvyyksiä siitä, kuinka vauvan hoitaminen 24/7 on väsyttävää ja että ulkoilu voisi piristää.

Vauva-aika on usein raskasta, mutta aika monille se on kohtuuttoman raskasta ja aika monien kohdalla keskusteluavusta, käytännön avusta ja lääkityksestä olisi hyötyä. Mutta aika monet kohtaa tässä kohdin vähättelyä: itsepähän rupesit, koita kestää, tuollaista se nyt vain on. Ei sen tarvitsisi olla.

Me äiditkin taidetaan pitää yllä sellaista itseämme jalkaan ampuvaa melkein myyttistä kertomusta siitä, kuinka vahva ja suorastaan yli-inhimillisen urhoollinen on ÄITI. Ollaanhan me usein aika kovia luita, mutta ei kyllä aina tarvitsisi olla. Eikä varsinkaan pitäisi olla niin, että sitä odotetaan meiltä, kaiken kestämistä. Ei absoluuttisesti kenenkään muun odoteta kestävän kahdeksan kuukauden pahoinvointia paitsi äidin. Ei vuosikausien unettomuutta. Sitä, että kaikki kodin työt metatöineen kaikkineen kasautuvat omille harteille.

Meiltä evätään usein apu raskausajan vaikeuksiin mutta myös vauvan ongelmiin. Aika usein esimerkiksi refluksiin, allergioihin ja suun jänneongelmiin saa avun vasta yksityiseltä spesialistilta – ja tätä ennen Facebook-ryhmistä, jossa vanhemmat (aika usein toiset äidit) auttavat toisiaan. Kaikki pitää itse hoitaa, äidin.

Heikkouden myöntäminen on kaikkien näiden vahvuuden odotusten vuoksi oikein erikoiskorkea kynnys äidille. Mutta ei meidän pitäisi joutua olemaan niin saatanan reippaita koko ajan.

Kuva: Ninni West

Stop synnytyksen jälkeinen masennus

Meillä on ollut ihana elokuu! Vastoin kaikkia odotuksia. Ekat viikot vauvan kanssa olivat tunteiden mylläkkää ja olin tosi ahdistunut. Synnytyksen jälkeinen masennus teki taas vahvasti tuloaan kuten ekalla kerrallakin.

Nyt siihen osattiin varautua ajoissa ja sain lääkityksen. Se on antanut minulle mahdollisuuden oikeasti nauttia elämästä vauvan kanssa. ”Escitalopramin voimalla tässä mennään”, huomasin heittäväni huolettomasti ihan uusille tuttaville äititreffeillä. Olen onnekas, että sain lääkkeestä niin suuren avun. Se teki minusta taas oman itseni, vei pois hädän ja syvän ahdistuksen.

Esikoisen kanssa en voinut kuvitellakaan, että olisin tavannut vieraita äitejä. Nyt päätin, että toimin toisin. Menen ja teen. Esikoisen kanssa tunsin voimakasta yksinäisyyttä. Olin paljon yksin, eristyksissä muista ihmisistä ja loin pakkomielteisesti rutiineja arkeen, jotta selviäisin. Nyt on ollut ihanaa, kun jokainen päivä on ollut erilainen. Ollaan menty ja tehty ja vauva on kulkenut mukana, välillä hyväntuulisena ja välillä känkkäränkkänä. Vauvan itku ravintolassa ei ole niin vakavaa.

Mä sain kuin sainkin tuntea näitä tunteita, joita ennen vain kadehdin. Vauva on ihana, hänen kanssaan on oikeasti mukavaa. Vielä tulee kaikenlaista vaiheilua ja valvomista, mutta uskon ettei hankaluuksia enää väritä ahdistus, joka tekee vaikeuksista vieläkin vaikeampia.

Vitutus on eri asia kuin ahdistus. Muistakaa se ja pyytäkää apua, jos on liian vaikeaa!