Hyperemeesi ja muutenkin vaikea raskaus jättivät paljon jälkiä, niin mieleen kuin kehoonkin. Päätin jo raskaana ollessani, etten jää jumiin raskauden jättämään katkeruuteen enkä toisaalta työnnä kokemuksen aiheuttamaa tuskaa sivuunkaan. Palan halusta toipua: haluan selkeyttää mieltäni terapiassa ja kehoani osteopaatilla.
Aloitin hiljattain lyhytterapian. Kerran viikossa puin hyperemeesihelvettiä tunnin ajan, etten unohtaisi enkä katkeroituisi. Listasin tavoitteiksi sen, että oppisin paremmin kunnioittamaan kehoani, joka on tehnyt valtavan työn luodakseen ihan uuden ihmisen. Ja joka on kärsinyt kohtuuttomasti sitä työtä tehdessään. Kahdeksan kuukautta pahoinvointia. En osaa vielä edes käsittää, millaisesta tuskasta olen selvinnyt. Olen todellinen taistelija.
Yritän nyt oppia vähättelyn ja laiminlyömisen sijaan arvostamaan kehoani ja hoitamaan sitä. Tällä hetkellä saatan huomata iltapäivällä, etten ole syönyt mitään koko päivänä enkä varsinkaan juonut vettä. Sori keho.
Haluan myös oppia ymmärtämään ja hyväksymään paremmin reaktioitani vaikean raskauden aikana. Kahdeksan kuukautta väsyttävää vihaa koko maailmaa kohtaan oli aika kuluttavaa. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt vihaisuuttani. Suru on paljon helpompi tunne ottaa vastaan toiselta ihmiseltä. Se on ymmärrettävä reaktio vaikeaan elämäntilanteeseen.
Toisen ihmisen viha saa ihmiset pelkäämään ja väistämään, ihmettelemään, että miten tuota nyt osaisi auttaa. Vihaa on kuitenkin helppo tuntea ja purkaa, siksi se ehkä nouseekin pintaan ennen muita tunteita. Hyperemeesilleni ei kuitenkaan ollut syyllistä ja siksi viha sitä kohtaan purkautui esimerkiksi puolisooni, joka sattui olemaan lähellä mutta joka ei olisi vihaani ansainnut.
Aika paljon tavoitteita lyhytterapialle, mutta ainakin se antanee työkaluja käsitellä näitä aiheita itsenäisesti myöhemmin.
