Olen parhaillaan lomalla ja olemme lapsen kanssa tämän viikon yhdessä kotona. Ja olen jo tässä kahden päivän aikana ehtinyt vähän hermoilla tuon uhmakkaan kaksivuotiaan kanssa. Näin käy, kun olemme päivät kotona. Työpäivien jälkeen jaksaa vielä kantaa kiukkupussin iltauhmat, mutta kokonaiset päivät tuntuvat…aika pitkiltä.
Tiesin jo ennen äidiksi tulemistani, että vaikeinta äitiydessäni tulee olemaan nimenomaan kärsivällisyyteni, joka tuntuu sekin olevan välillä kaksivuotiaan tasolla. Ajattelin joskus, etten voi edes saada lapsia ennen kuin kärsivällisyyteni on jotenkin taikaiskusta lisääntynyt. Sanomattakin selvää, ettei kärsivällisyyttä saa lisää nappia painamalla eikä edes odottelemalla. Ja vaikka aikuisuuden mukana tulisikin entistä ehompi kärsivällisyys, lapsen kanssa kärsivällisenä pysyttely on ihan omanlaistaan kärsivällisyyttä. Sitä ei saa lisää paitsi ehkä sitten, kun sitä tarpeeksi koetellaan.
Kaksin jonkun toisen aikuisen kanssa kaksivuotiaan uhmakkuuden voi vielä ottaa huumorilla. Meillä on Jaakon kanssa ihan tietty, merkitsevä katse, jolla vilkaisemme toisiamme, kun lapsen uhmakiukku tuntuu olevan niin älytöntä, että se pikemminkin naurattaa. Esimerkiksi itkua siitä, että lähdetään oikeasti johonkin kivaan paikkaan, mutta silti kiukuttaa, koska uhma ja koska yksinkertaisesti harmittaa kaikki ja etenkin vanhempien jokainen käsky, toive, pyyntö ja ehdotus.
Tietynlainen vanhemmuusyksinäisyys nostelee siis itselläni edelleenkin toisinaan päätään. On paljon helpompi olla pienen lapsen kanssa, kun vierellä on aikuinen tai aikuisia. Mutta se lienee vain biologiaa. Toisaalta myös lapsi on yleensä erilainen äidille, kuin silloin kun paikalla on muita ihmisiä, vaikka vain äidin lisäksi isä. Toissapäivänä lapsi veti tavanomaista uhmashow’taan kotona ja välittömästi isän tullessa kotiin muuttui ääni kellossa ja isää vastassa oli pieni enkeli. Kun lähdimme kauppaan, isä ja lapsi vetivät yhdessä samaa ostoskoria kaupan käytävillä onnellisen seesteisesti. Kun isä hävisi hyllyjen väliin ja olin lapsen kanssa kaksin, tämä heittäytyi kirjaimellisesti x-asentoon kaupan lattialle, koska äiti kielsi kaupan lattialla konttaamisen. Välillä tuntuu, että Jaakko luulee minun keksivän näitä juttuja, koska ei ole itse koskaan näkemässä…
Kuuntelin hetki sitten Valeäidin nauhoituksia, kun Hannen vieraana käväisi Jani Toivola (jonka uusi kirja pitäisi muuten lukea asap). Jani kertoi hermoilevansa myös helposti lapsen kanssa. Hän sanoi, että hänen on vaikeaa hyväksyä lapsessaan samoja piirteitä kuin mitä hänessä itsessään on. Jani sanoo olevansa niin ikään temperamenttinen ja kärsimätön ja hermostuvansa helposti nähdessään lapsessaan näitä piirteitä. Minusta tuntuu samalta. Olen nopeasti kiukustuva ja kärsimätön ja olen huomannut, etten oikein siedä ihmisiltä samanlaista käytöstä. Siksi aviomieheni on lehmänhermoinen viilipytty – en kestäisi itsenilaista puolisoa. Lapseni on tietysti kaksivuotias, mikä omalta osaltaan selittää häneltä käytöstä, jollaista myös minussa on: tavarat lentävät helposti kädestä, jos kaikki ei suju heti. Mutta olemme Jaakon kanssa aika varmoja, että myös hänen temperamenttinsa on periytynyt enemmän minulta kuin isältään. Minua odottaa siis vielä moni kamppailu lapseni ja omien tunteideni kanssa…
Toisaalta Hanne kertoi podcastissaan, ettei hyvin erilaisella temperamentilla varustetun lapsenkaan kanssa ole helppoa. Hannen toinen lapsi on kuulemma kuin hän itse ja toinen on hyvin erilainen. Silloin on luonnollisesti vaikempaa tavoittaa lapsen tunteita ja ajatuksia tietyssä tilanteessa.
Millaisia ajatuksia ja kokemuksia teillä on uhmasta ja erilaisista temperamenteista?
Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.