Kolme hyvää

Olen bongannut tämän 3 x hyvä -haasteen monista blogeista ja päätin itsekin sen tehdä odottamatta, että joku haastaa.

3 hyvää asiaa päivissäni

Lapsen jutut ja vitsit. On ihanaa, että kaksi- ja puolivuotiaan kanssa voi jo jonkin verran keskustella. Hän kertoilee, mitä päivän aikana on tapahtunut. Ja vitsailee, pelleilee ja juksaa ihan koko ajan. Hänellä on oma elämänsä, josta me vanhemmat emme täysin tiedä. Hän on esimerkiksi jutellut nyt pitkään yöleikistä, jota hän leikkii hoitokaverinsa kanssa. Perhepäivähoitajamme lähetti sitten videon tästä yöleikistä ja saimme käsityksen, mistä on kysymys. Ja kyseessä on siis leikki, jossa nämä kaksi kaverusta ikään kuin nukkuvat. Koska on leikisti yö. Tyttö on myös innostunut kuvaamaan järkkärillä ja olemme päässeet ihastelemaan hänen ottamiaan hienoja kuvia, joista pari esimerkkiä alla 🙂

Palaute. Tällä hetkellä parasta työrintamallani on ihana palaute, jota saan kirjastani. On loputtoman kiinnostavaa ja liikuttavaa lukea, mitä muut ova mieltä kirjastani ja millaisia ajatuksia se on heissä herättänyt. Rakkautta & Mamarkiaa -blogin Mari sanoi hiljattain kirjasta muun muassa näin: Hullu kuin äidiksi tullut antaa vertaistukea ja ymmärrystä synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mutta myös äitiyden tuomiin mullistuksiin. Kirja on kaikille, huolimatta sukupuolesta, tai siitä onko synnyttänyt. Se tuo vaietut asiat päivänvaloon ja tekee niistä aivan tavallisia. Niin, että me muut äidit nyt nyökyttelemme, kuinka kirjan tekstit olisivat voineet olla omasta kynästä, vaikka olemme olleet hiljaa tähän asti.

Valeäidin Hanne taas kirjoitti: [Kirjassa] Irene kuvaili omaa matkaansa synnytysmasennuksen ja -ahdistuksen kanssa ja tunnistin itseni hurjan monessa kohdassa. Miten paljon helpompaa kaikki olisikaan voinut olla, jos olisin silloin tajunnut ettei ole normaalia asetella pöydälle hiuspampulaansa oikeaan asentoon huomista päivää varten. Pampulan paikka oli viiimeisenä tavarajonossa, jossa oli myös päivän vaatteet, kello ja kaikki muutkin tarvikkeet jotta onnistuisin saamaan vauvan ensimmäiseen neuvolaan yhdeksältä aamulla.

Hallitsin tavaroita, jotta hallitsisin tilanteen.

Kirjaa lukiessa muistin että on rankkaa olla vähän hullu. Muistin myös, ettei vauvat ole ihan minun juttuni. Pärjään siinä ajassa, mutta siihen liittyy myös paljon vaikeaa siedettävää. Sitä en vielä osaa sanoa johtuiko vaikeudet vain synnytysmasennuksesta vai onko tämä minun hallinnan tarpeeni joka tapauksessa haaste vauva-ajalle.

Koti kuntoon -projekti. Emme olisi ehkä koskaan saaneet esimerkiksi olohuoneen kattovalaisimia paikoilleen, ellei meille olisi tulossa eräs lehti kuvaamaan. Nyt on sitten pikatahdilla laitettu kaikki ne ikuisuusprojektit pakettiin, jotka ovat roikkuneet jo vuoden. Mikään ei ole niin tehokas motivaattori kevätsiivoukselle ja muulle paikkojen kuntoon panemiselle kuin lehtikuvaukset!

3 hyvää asiaa minussa

Empaattisuus. Koen, että osaan yleensä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää sellaisiakin keloja, joita omissa ajatuksissani ei ole. Tähän ainakin pyrin. Jos huomaan, että paheksun ja tuomitsen jonkun ajatuksia, tekoja ja tai mielipiteitä, ainakin yritän miettiä, mitä niiden taustalla voi olla.

Luotettavuus. Olen kiltti, välillä liiankin. Jos lupaan jotakin, täytyy tapahtua aika isoja, etten pitäisi lupaustani. Toisinaan olen vähän hajamielinen, mutten ainakaan tarkoita pahaa, vaikka joskus unohtelenkin asioita. Pidän visusti salaisuudet ja olen tunnollinen työssäni.

Avuliaisuus. Minulla on aika vahva tarve auttaa muita. Joudun välillä taistelemaan itseni kanssa, että onnistuisin joskus sanomaan myös ei. Perhettä ja ystäviä täytyy minusta kuitenkin auttaa mahdollisuuksien mukaan. Vaikka se olikin pois omasta ajasta. Auttamisesta tulee itsellekin hyvä mieli.

3 hyvää asiaa elämässäni

Rakkaus. Tärkein kaikista tietysti: rakkaus, jota saan tuntea omia ihmisiäni kohtaan ja jota saan heiltä. Pakahduttava rakkaus omaa lasta kohtaan tekee jokaisesta päivästä paremman. Vaikka päivä olisi ollut hirveä ja jopa se pieni rakkauden hedelmäkin aivan kauhea uhmahirviö, sydän sulaa joka kerta kun käyn ennen nukkumaan menoa katsomassa häntä yöunilleen sammuneena. Perhe ja ystävät. Ne ovat ne tärkeimmät ja parhaimmat.

Seesteinen arki. Minulle tosi tärkeä arvo on helppo arki. Että asiat sujuvat omalla painollaan, parisuhde voi hyvin, ehdin näkemään rakkaita ystäviä, ei tarvitse stressata rahasta ja asiat ovat kaikin puolin mallillaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei arjen eteen tarvitse ponnistella liikaa.

Työ. On hienoa, että on ylipäänsä työ, mutta aivan tähtitieteellisen hienoa on, että saa tehdä työtä, mistä todella nauttii. Minulla on tietyllä tavalla hankala mutta kuitenkin positiivinen ongelma, että töitä on vähän liikaa, mutta yritän saada tähän muutoksen.

 

 

3 hyvää asiaa tänä vuonna

Matkat! Ehdottomasti matkat. Ensimmäinen on jo takana, pikainen pyrähdyksemme Pariisissa. Keväällä olemme lähdössä kavereiden kanssa johonkin kaupunkikohteeseen Eurooppaan. Toukokuussa on luvassa vielä paljon odotettu perhematka Kosille. Haaveilen myös, että pääsisimme käymään ystäväperheen luona Shanghaissa, mutta ajankohdasta ei ole vielä ollut puhetta.

Järkevämpi ajankäyttö. Minulla on meneillään aika laajan elämäntapamuutos, johon kuuluu myös ajankäytön parempi hallinta, työnarkomaniasta vieroittuminen ja arki, jossa olisi paljon enemmän vapaa-aikaa. Tässä muutoksen opettelussa isona apuna on ollut Anna Perhon valmennus ja hänen uusin kirjansa. Kaikista tärkeimmät oivallukset ovat olleet: suunnittele ajankäyttösi ja tee asioita, jotka edistävät arvojasi.

Terveellisemmät elämäntavat. Tämä liittyy myös elämäntapamuutokseeni. Sain tähän massiivisen buustin Anna Perhon valmennuksesta. Tämä liittyy tuohon tee asioita, jotka edistävät arvojani. Terveys on minulle elämässä aika jättimäinen arvo. Olenko viime vuonna tehnyt mitään, mikä edistäisi terveyttäni? En. En ole syönyt terveellisesti, en ole liikkunut, en ole saanut aikaiseksi hakeutua psykoterapiaan, en ole vieläkään hoitanut selkääni kuntoon. Voisi siis sanoa, että olen käyttäytynyt ja ajatellut todella idioottimaisesti. Tähän niin tulee muutos tänä vuonna.

3 hyvää asiaa blogissani

Apu. Kun mietin, miksi haluan pitää blogiani, suurin syy on nykyisin se, että haluan auttaa ihmisiä. Vaikka blogissani on myös paljon kevyttä höttöä, joka toivottavasti viihdyttää, tärkeintä on, että blogini on alusta, joka toimii toivottavasti vertaistukena muille ruuhkavuosissa rämpiville äideille. Toivon että blogini, kuten kirjani, ovat sellaisia, että niitä lukiessa tajuaa, että kaikki muutkin äidit ovat yhtä epätäydellisiä kuin itse. Haluan  muistuttaa siitä, että äidit eivät ole pelkästään äitejä vaan myös ennen kaikkia naisia omine haaveineen, tarpeineen ja intohimoineen.

Lukijat. Ilman teitä blogiani ei olisi. Olen myös aina ollut hirveän kiitollinen siitä, millaisia te olette. Olette fiksuja aikuisia ja teillä on mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia.

Luovuuden alusta. Elämäni olisi aikaa tyhjää ilman tätä blogia. Minulla on pakko olla jonkinlainen alusta, jonne tuutata näitä sanoja, joita vain pursuaa mielestäni päivästä toiseen. Parasta on, että täällä saan toteuttaa myös toista intohimoani: valokuvaamista. Välillä sanavarannot ehtyvät, mutta kuvia kohtaan kokemani intohimo ei sammu varmaankaan koskaan.

 

6 Comment

  1. Ihana postaus! Uskon, että kirjan ”syntymän” jälkeen tuo palaute – joka on aivan huikeaa! – tuntuu todella hyvältä ja olet sen ansainnut. Ja kiitos hyvän mielen levittämisestä.

    1. Kiiitos <3

  2. Tää postaus oli taas hyvä muistutus siitä, että blogin kautta tuleva kuva on todellakin värittynyt. Yllätyin kovasti tuosta empaattisesta puolestasi, olen blogin kautta saanut sinusta aika tiukan kuvan. Sellaisen, että seisot vahvasti omien mielipiteidesi ja vakaumustesi takana ja todellakin uskot niihin niin lujasti, että muiden ajatuksille ei aina välttämättä jäisi tilaa. Mä olin itse asiassa jopa vähän samaistunut tähän luuloteltuun puoleen. Tiedostan nimittäin itsekin, että olen joissan jutuissa vähän tiukkis 🙂 Toisaalta toki jo se, että tiedostan tän puolen, auttaa. Kun huomaan pitäväni jotain mielipidettä vääränä, rupean aina pohtimaan, miksi siihen on päädytty. Kun en kuitenkaan usko mihinkään ”pahuuteen”, vaan uskon, että kaikilla on syynsä. Ja sit summasummarum, oonkin ehkä sittenkin tän takia empaattinen?

    Tuosta Anna Perhon valmennuksesta olisi kiva saada lisää juttuja (vai onkohan siitä jo ollutkin…?)

    1. Kyllä mä ilman muuta olen myös ”tiukka” mielipiteissäni, eikä se sinänsä musta mikään huono asia ole. Kyllä musta ihmisellä pitää olla mielipiteitä ja arvoja, joiden takana voi seistä. Tietysti on myös tärkeää olla valmis muuttamaan mieltä, jos saa parempaa tietoa. Mutta siis itse ihmettelen toisinaan ihmisiä, jotka muuttavat mielipidettään sen mukaan, kenen kanssa sattuvat keskustelemaan ja ärsyynnyn helposti sellaisesta kantaaottamattomuudesta. Mutta siis tätäkin asiaa ihmetellessäni yritän miettiä, miksi ko. ihminen ei pysty/halua muodostaa omaa mielipidettä asiasta vaan mieluummin mielistelee 🙂 Perho oli tosiaan superkiinnostava, voisin kertoa siitä enemmän kun olen saanut uusimman kirjan käsiini!

  3. Heippa Irene! En ole vielä koskaan kommentoinut blogiasi, mutta nyt oli pakko. Kuuntelin nimittäin äänikirjasi loppuun hetki sitten ja halusin tulla kiittämään sinua. Kiitos, että olet pukenut sanoiksi omat mietteeni raskausajasta, hankalat ja vaietut tunteet ja tapahtumat lapsen saannin jälkeen ja sen, miten äiti menee aina jollain tavalla (henkisesti ja fyysisesti) rikki lapsen saatuaan. Kiitos myös pohdinnoista tuon aiheen ympärillä, jotka ovat avanneet silmäni sille tosiseikalle, että isä ja äiti eivät ole, eivätkä koskaan voi olla, täysin tasaveroisia vanhempia. Kunpa joku olisi minulle näistä asioista kertonut jo ennen lapsen saantia. Itse koin suurta ahdistusta siitä taakasta, minkä sain lapsen syntymän myötä kantaakseni. Minä olin kotona kaikki päivät kiljuvan lapsen kanssa ja mieheni jatkoi elämäänsä näennäisesti muuttumattomana. Minä menetin kroppani ulkonäön ja toimivuuden ja istuin illat kylmäkalle jalkojen välissä, pylly peräpukamilla , rinnat verta ja maitoa valuen kun mieheni panostusta lapsenhoitoon ihailtiin kun hän vei itkevän vauvan iltaisin kävelylle että sain edes hetken olla hiljaisuudessa. Aika monena yön valvottuna tuntina mietin, miten voisin satuttaa itsenäni sen verran pahasti, että pääsisin sairaalaan lepäämään, mutta en kuitenkaan niin, että kuolisin. Miksi synnytysrepeämät, imetyskipu, helvetillinen väsymys ja tunne siitä, että lapsen saanti on pilannut elämän on edelleen niin suuri tabu? Miksi näitä tunteita kauhistellaan, kun ne joskus sanon äänen? Miksi aina jokaista negatiivista asiaa kohden pitää mainita, miten paljon lastansa rakastaa? Koska kyllä tottakai rakastaa, niin paljon, että ajaa itsensä hulluuteen yrittäessään olla täydellinen vanhempi ja täyttää lapsen jokaisen tarpeen. Itkin ja nauroin ääneen kirjaasi kuunnellessa. Sinä olet tehnyt ison palveluksen yhteiskunnalle antamalla kasvosi synnytysmasennukselle ja ahdistukselle ja olet sen vuoksi todella rohkea! Eli kiitos Irene ❤️

    1. Mä menin taas ihan sanattomaksi tästä. Kiitos näistä sanoista, et tiedä kuinka paljon nämä merkitsee! Mä kirjoitan vielä lähipäivinä tarkemmin näistä vaietuista synnytysaiheista <3 Kiitos <3

Vastaa

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.