Tuoreen äidin yllärituntemukset osa 2. Kirjoittelin joskus muinoin raskaana ollessani, etten voi sietää sellaisia äitejä, jotka ovat jatkuvasti neuvomassa isää vauvanhoidossa. Pahimpia ovat sellaiset marttyyriäidit, jotka eivät muka jaksa edes neuvoa vaan tekevät homman itse ja vieläpä suureleisesti ilmaisevat tyytymättömyytensä siihen, että kaikki pitää tehdä itse. No, en voi sietää sellaisia äitejä edelleenkään. Mutta myönnän aika ajoin olevani juuri sellainen.
Enkä voi sietää itseäni. Oikeasti, jos näkisin itseni ja toimintani ulkopuolelta, olisin ihan pöyristynyt. Onneksi mieheni on niin viilipytty hössöttävän vaimonsa suhteen. Jos mieheni olisi jatkuvasti kimpolemassa vieressäni ja varmistamassa, etten pudota vauvaa ja motkottamassa, että teippaan vaipat liian kireälle, olisin ehkä jo ottanut avioeron.
Toisaalta olen järkeillyt, että ehkä hössöttämisessäni on kuitenkin jokin järki. Se nimittäin kuitenkin ole minä, joka olen jo ennen äitiyttäni lukenut artikkelit vauvan sensomotorisesta kehityksestä, univaiheista ja esimerkiksi karieksesta. Ja minähän se olen, joka juttelee ystäviensä kanssa siitä, koska maistelu kannattaa aloittaa ja mitä pukea ulkona nukkuvalle vauvalle päälle talvella. Siksi se olen myös minä, joka ryntää paikalle luennoimaan siitä kariesvaarasta, kun mies kannattelee vauvaa käsissään ja tuttia toisin päin omassa suussaan.
Toisaalta taas äideissä ja isissä on tietysti ihan biologisiakin eroja – ainakin imetyshormonihuuruisissa äideissä ja rauhallisluonteisissa isissä. Minun toleranssini vauvan itkuun ja kitinäänkin on aivan pyöreä nolla. En kestä sekuntiakaan, jos vauva on tyytymätön ja teen välittömästi kaikkeni, että kitinä loppuisi. Kun taas mieheni on siirroissaan paljon verkkaisempi. Kun tyttö vähän rääkäisee, olen kahdessa sekunnissa ehtinyt tarjota tissiä, tsekata vaipan, laulaa laulun ja kantanut ympäri asuntoa. Mies taas on ehtinyt hädin tuskin huomata, että vauva on päästänyt ääntäkään. Siksi sanomista tuleekin usein siitä, että koen herkästi, ettei mies reagoi vauvan tarpeisiin tarpeeksi nopeasti. Vaikka järki sanookin, että tyttö pystyy hetken odottamaankin.
Yritän todellakin parantaa tapani ja olen yrityksissäni mielestäni edistynytkin. Tärkeintä kuitenkin on, että luotan hössöttämisestäni huolimatta mieheeni kasvattajana sataprosenttisesti. Haluan, että olemme tasavertaisia vanhempia enkä missään nimessä koe olevani enkä halua olla mitenkään ylivertainen vanhempi. Siksi olen iloinen, että voin jo nyt jättää isän ja tyttären toisinaan ihan kaksin tutustumaan toisiinsa ja harjoittelemaan yhteiseloa ilman minua neuvomassa.
Oletteko te muut äidit pystyneet pitämään paremmin suuta soukemmalla?
Valitettavan samanlaista on meillä 🙁 tai ainakin oli. Olen parhaani tehnyt etten sanoisi koska suurimmalla osalla jutuista ei ole mitään väliä eikä vauva siitä vahingoitu. Uskallan kyllä jättää heidät kahdestaan ja vauvauintiin mennessä me ollaan ainoat joilla vauva meneekin isin mukana 🙂 Isien puolella ei ole tungosta yhden hoitopöydän ympärillä. Nyt välillä jos esim kommentoin jotain mieheni tekemää, en siis edes kriittisessä mielessä, niin heti tulee mieleen ettei se vaan luule että yritän päsmäröidä. Esim saatan sanoa että tekikö iso jotain hassusti, mutta en tarkoita kuitenkaan sitä negatiivisessa mielessä. Onneksi tuo ei ainakaan vielä ole ottanut nokkiinsa. Ja vauva tykkää vähän rajummistakin leikeistä 🙂
Musta tuntuu, että me oltiin suht samalla viivalla miehen kanssa silloin ihan ekoja viikkoina, kun mies oli kotona päivät. Kaikki oli niin uutta kummallekin, ja tasapuolisesti hoidettiin vauvaa imetystä lukuunottamatta. Mutta kun sitten jäin yksin kotiin vauvan kanssa, niin väistämättähän siinä saa erilaisen tuntuman ja käsityksen, kuin jos on lapsen kanssa vain illat. En tunnusta olevani liian päällekäyvä tai ärsyttävyyteen asti neuvova äiti, mutta tilanteesta johtuen joudun kyllä välillä ohjeistamaan päiväuniaikojen, ruokailujen ym. suhteen. Ja tää on miehelle ihan fine. Vaikka tällä hetkellä tunnen lasta ja hänen rytmiään aavistuksen paremmin, ei se muuta sitä, kuinka suunnattoman tärkeää on isän läsnäolo sekä lapsen ja isän kahdenkeskinen aika. 🙂
Olihan se vaikea äitinä huomata, että äitiys tarkoittaa monella tavalla jatkuvaa luopumista. Luopumista kontrollista, luopumista pieneksi käyvistä vauvanvaatteista, vauva-ajoista.. Vaikeinta oli tajuta, että lapsi ei aina tarvitsekaan äitiä vaan joku toinenkin pystyy hoitamaan hommat – ei ehkä täsmälleen samalla tavalla kuin itse tekisi, mutta omalle tavallaan. On äärimmäisen tärkeää, että isä ottaa roolia ja vastuuta, ja saa tilaa toteuttaa isyyttä omalla tavallaan. Nimittäin kun lapsi kasvaa, hänen on puolestaan tärkeä ymmärtää, että eri ihmisten kanssa ollaan eri tavalla tekemisissä. Isän kanssa tehdään isäjuttuja ja äidin kanssa äitijuttuja, ja mummin kanssa mummijuttuja.. Ja jossain vaiheessa päiväkodissa on taas uusia ihmisiä, joiden kanssa ollaankin taas ihan eri tavalla yhdessä.
Ymmärrän myös, mitä tarkoitat sillä, ettet siedä vauvan itkuja. Olin itse samanlainen, ja varmasti melkein kaikki äidit ainakin alkuvaiheessa ovat. Mutta jossain vaiheessa suosittelen kyllä siedättämään itseä noiden kitinöiden suhteen. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä monimutkaisempia tarpeista tulee, ja niihin ei aina edes voi vastata. Joskus tulee se päivä, että taapero tahtookin jotain mitä hän ei vanhemman mielestä voi saada, ja silloin itkupotkuraivarit on parempi vain tyynesti seurata vierestä, kuin hädissään taipua lapsen tahtoon vain, että itku loppuisi.
http://www.theonion.com/article/new-study-finds-link-between-breastfeeding-always–36823
Osui. 😀